Sotilas saattaa olettaa, että hänen tärkein tehtävänsä on varautua ja valmistautua militaristisen toimeliaasti tulevaan sodankäyntiin; samalla kun ”siviilit” – ainakin ne, joiden poliittiseen ideologiaan, arvoihin ja vakaumukseen se sattuu soveltumaan – hoitavat elämää ylläpitävien ekosysteemien suojelemisen. Luonnonsuojeluun motivoituneiden ”siviilien” puolestaan oletetaan tarkastelevan ekologisten ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon, torjuntaa pääosin pasifistisesti. Näin sivuutetaankin useimmiten kokonaan asevoimien strategiset mahdollisuudet toimia yhteiskunnassa yhteisen hyvän – eikä esimerkiksi vain yksittäisen yrityksen edun – edistäjänä (linkki).  Sotilaiden ja “siviilien” elämän turvaamiseen liittyvien tehtävien tulkitseminen jyrkkärajaisesti toisistaan irrallisina ja jopa vastakkaisina, onkin monessa mielessä ongelmallista. Onhan läntisissä oikeusvaltioissa kaikille yhteiskunnan sektoreille ja toimijoille – myös Puolustusvoimille – asetettu lakisääteisiäkin velvollisuuksia turvata ympäristönsuojelua ja ekologista kestävyyttä (linkki).

Kokonaisturvallisuuden käsitteellä viitataan tilaan, “jossa yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin kohdistuviin uhkiin ja riskeihin on varauduttu” (linkki).  Nopeasti eskaloituneet sodat Euroopassa viime vuosien aikana ovat vieneet huomiota pois siitä tieteellisestä tosiasiasta, että ilmaston lämpeneminen, massasukupuutot ja monet muut planeettamme kantokykyä koettelevat ekologiset ongelmat ovat koko ihmiskunnan olemassaolon merkittävin uhka (linkki). Kokonaisturvallisuuden strategiaa kehitettäessä ei ekokriisin aiheuttamaa superuhkaa voida siis sivuuttaa.

Suomalaisena paradoksina pidetään asetelmaa, jossa kansalaisten julkisiin instituutioihin (kuten esimerkiksi Puolustusvoimiin ja poliisiin) kohdistama luottamus sekä tyytyväisyys demokratiaan ovat korkealla tasolla, mutta jossa niiden osuus, jotka uskovat voivansa vaikuttaa poliittisiin prosesseihin, on (muihin korkean luottamuksen maihin verrattuna) alhaisella tasolla (linkki). Kenties EU- ja Nato-jäsenyyksien kontekstissa pienen maan oma toimijuus saattaa hahmottua entistä vähemmän merkittäväksi, ellei jopa mitättömäksi, suurvaltojen kamppaillessa uudesta maailmanjärjestyksestä yhä teknologisoituvimmin sodankäynnin keinoin (linkki). Huolta onkin alettu kantaa erityisesti siitä, että vain harvat tuntuvat ymmärtävän, “kuinka suuri muutos on globaalisti tapahtumassa teknologistuvan sodan  saralla” (linkki).

Pitäisikö vieläkin ongelmallisempana kuitenkin pitää sitä, että koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavien planetaaristen kriisien vaikutuksia sotilastoiminnalle ja etenkin kokonaisturvallisuustoiminnalle ei ole vielä sisäistetty juuri lainkaan? Teknologismilitaristinen näkökulma turvallisuuteen edellyttää haastajakseen laaja-alaisempaa eettistä pohdintaa, jotta planetaaristen superongelmien, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon, merkitystä voitaisiin kaikilla yhteiskunnan toiminnan tasoilla paremmin jäsentää ja konkretisoida. Ilman syvällistä, sekä käsitteellistä että kontekstoivaa, tarkastelua teknologismilitaristinen maailmankuva jatkaa leviämistään, kapeuttaen entisestään kokonaisturvallisuuden näköaloja ja keinovalikoimia (linkki).

Demokraattisissa kansallisvaltioissa, kuten myös Suomessa, planetaarisilla megatrendeillä on taipumus viimeistään jossain vaiheessa politisoitua (linkki). Toisin sanoen jokin asia, toimija tai käytäntö nostetaan poliittiseen tarkasteluun, esimerkiksi turvallisuuspoliittisissa selonteoissa ja niihin kytkeytyvissä sekä parlamentaarisissa että yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Toisaalta perinteisesti ”epäpoliittisina” ja Yleisen palvelusohjesäännönkin (2017 ) mukaisesti (linkki) ”puoluepoliittisiin kiistakysymyksiin puuttumatta jättävillä” sotilastoimijoilla voi olla taipumusta ekokriisin juurisyiden ja seurausten syvällisen ymmärryksen välttelyyn ja sitä kautta myös sotilaallisen merkityksen vähättelyyn.

Sotilaan epäpoliittisuusvaatimus perustuu kuitenkin neutraaliusharhaan: kaikki päätökset ja toiminnot ovat aina välttämättä sidoksissa joihinkin arvoihin ja uskomuksiin. Luotetun instituution arvovallalla lausumatta jätetyt havainnot ekokriisin ongelmista ja niiden merkityksestä myös sotilastoiminnalle edesauttavat ympäristönäkökulmien pysymistä laajemminkin yhteiskunnallisessa ja poliittisessa marginaalissa. Olisiko kokonaisturvallisuuden näkökulmasta tarkasteltuna siis pikemminkin suotavaa, että Puolustusvoimien ja puolustushallinnon henkilöstön sallittaisiin osallistua sivistyneesti ja asiantuntevasti monimutkaisiin yhteiskunnallisiin – vaikkakin nykyään politisoituneituina pidettyihin –  keskusteluihin? Monimutkaisten sosiaalisten ja ekologisten kriisien ratkaiseminen kun edellyttää monitieteistä ja moninäkökulmaista otetta. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna on varsin ongelmallista, jos sotatieteinen ja sotilaseettinen näkökulma uupuu ekokriisiin liittyvistä keskusteluista kokonaan.

Nykyisin lienee jopa odotettua ja hyväksyttävää, että sotilaat eivät tuo esiin omaa läheistä luontosuhdettaan tai ympäristöhuoltaan. Mielletäänhän sotilaat usein vain ”tappajina ja tuhoajina” – jollaisia he toki tarvittaessa taisteluteknisestä ja operatiivisestä näkökulmasta tarkasteltuna ovatkin. Voisiko, ja ennen kaikkea pitäisikö, demokraattisten länsimaiden asevoimissa kuitenkin olla tilaa myös eettismoraalisille ammatillisille pohdinnoille? Pitäisikö myös sotilaita jopa tietoisesti kannustaa pohtimaan planetaaristen megatrendien merkitystä sotilastoiminnalle kokonaisturvallisuudelle (linkki)?  Millainen arvo nähdään luonnonympäristöillä ja niiden suojelemisella ja turvaamiselle eli maan puolustuksella? Miten sotilaiden näkökulmasta tulkitaan aikamme superongelmien, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon, yhteistyönvaraista ratkaisemista?

Viimeistään Naton täysjäsenyyden myötä Suomessa tulee olla sekä historiaa tulkitsevaa että tulevaisuuden vaihtoehtoja tutkailevaa ymmärrystä sotilaan ympäristövastuusta ja sen kytköksistä aiempiin, nykyisiin ja mahdollisesti tuleviinkin ympäristösotiin. Pelkistetysti sanottuna nykyistä sotilasstrategista kulttuuria leimaa edelleen vahva clausewitziläinen eetos, jonka puitteissa luonnonympäristöt jäävät sotiin valmistauduttaessa ja mitä erilaisemmissa sodissa huomiotta. Muu kuin ihmiselämä nähdään usein täysin merkityksettömänä ja korkeintaan vain sotilaallisen toimintaympäristön taustana.

Sotahistorian kuvauksista saatetaan muistaa, että esimerkiksi 1940-luvulla, saksalaisten rinnalla jatkosodassa sotiessaan, suomalaisten suhtautuminen metsiin ja luontoon näyttäytyi kulttuurillisesti erilaisena: “metsäläisinä” suomalaissotilaat pärjäsivät sodankäynnin maastoissa verraten erinomaisesti. Suomalaisen läheinen luontosuhde nähtiin myös merkityksellisenä hyvälle sotilastoiminnalle. Nykyään julkisuudessa on käsitelty sitä, kuinka jo 1970-luvulla Puolustusvoimissa huolestuttiin siitä, miten yhteiskunnallisten muutosten myötä kansalaisten luontosuhde vaikutti etääntyvän, vaarantaen myös maanpuolustuksen edellytyksiä (linkki). Luontosuhteen etääntymisen riski nähdään edelleen ajankohtaisena.

Ihmisten vieraantumista muusta luonnosta ei kuitenkaan pidä tarkastella vain maavoimien taistelun ja perustuslaillisen maanpuolustusvelvollisuuden edellytykset riskeeraavana ilmiönä, vaan itseasiassa keskeisimpänä ekokriisin juurisyynä. Sotaisten asevoimien ja yhteiskuntien ”irtikytkennän” (eli materian kulutuksesta irrallisen talouskasvu-uskomuksen) aikakaudella on saatettu merkityksettömänä sivuuttaa se tosiasia, että myös asevoimien ylläpito on väistämättä täysin luonnonvaroista riippuvaista: sotavarustuksen materiaalit ja polttoaineet ovat luonnosta peräisin ja niiden käytön vaikutukset näkyvät myös luonnonympäristöissä. Lisäksi luonnonympäristöä voidaan jopa aseellistaa sodan käynnin välineeksi, kuten on esimerkiksi Venäjä Ukrainassa tai aiemmin esimerkiksi Yhdysvallat Vietnamissa tehnyt. Tästä näkökulmasta on toki ymmärrettävääkin, että harva pasifistinen luonnonsuojelija mieltää, että Puolustusvoimat voisivat suojella ja tehdä ylipäätään mitään hyvää luonnonympäristön osalta – arktisen alueen itseisarvoisista luonnonsuojelun edellytysten turvaamisista puhumattakaan. Puolustusvoimien tehtävät säädetään kuitenkin parlamentaarisissa poliittisissa prosesseissa, joten mahdollisuudet kaiken elämän suojelulle voisivat aidosti olla turvallisuusstrategian keskiössä.

Omasta Sotilaan käsikirjan lukemisestasi saattaa olla vierähtänyt jo vuosikymmeniä. Toisaalta vaikka olisikin käsikirjan tuoreeltaan opiskellut, ei välttämättä tiedostaisi niitä laajoja yhteiskunnallisia ja planetaarisia merkityksiä, joihin vaikkapa sotilaan ympäristövastuu kytkeytyy. Vuonna 2022 Sotilaan käsikirjassa alettiin korostaa sotilaan ympäristövastuuta ja myös uusimmassa vuoden 2024 versiossa ympäristövastuu on kirjattuan (linkki). Ympäristönsuojelutoimenpiteitä on ryhdytty korostamaan asevoimissa painottamalla nimenomaan yksittäisen sotilaan vastuuta ympäristöstä. Yksilökeskeisen näkökulman ongelmana kuitenkin on se, että keskusteluista marginaaliin ovat jääneet esimerkiksi Naton strateginen ymmärrys megatrendien merkityksestä kokonaisturvallisuudelle (linkki).  Strategisen konseptinsa mukaan Nato näet pyrkii johtavaksi kansainväliseksi organisaatioksi ymmärrettäessä ja sopeuduttaessa ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksiin. Tämä asettaakin huomattavia oppimis-, osaamis- ja kehittämisvaatimuksia kaikkien Naton jäsenmaiden asevoimille ja henkilöstölle sekä näiden toimintaa tukevalle aseteollisuudelle.

Viimeistään Suomen Nato-täysjäsenyys vaikuttaa siis väistämättä myös Puolustusvoimien toimintaympäristön uudelleen määrittelyyn ja tulkintoihin. Naton kollektiivisen puolustusvelvoitteen ja turvallisuustakuiden lunastamisedellytysten näkökulmista konfliktien ennakoinnin ja ehkäisyn vaateiden soisi siis haastavan tulevaisuudessa myös suomalaisia kadettiupseereita pohtimaan omia arvojaan ja uskomuksiaan. Aikamme ekologisten kriisien valossa luulisi mahdollisimman monen yhteisenä intressinä olevan kaiken elämän tulevaisuuden turvaamisen – eli sotilaallisemmin ilmaistuna: maan puolustamisen.