Tommi Sikanen

Yleisesikuntaupseerikurssi 57 valmistui 29.10. Kurssilta valmistui kaiken kaikkiaan 77 opiskelijaa. Alla on koko kurssin sekä maasotalinjan priimuksen, majuri Tommi Sikasen vastaus hänelle esitettyyn priimuskysymykseen puolustusyhteistyöstä. Kysymys liittyy hänen kurssin aikana laatimaansa diplomityöhön. Majuri Sikanen palvelee tällä hetkellä Maavoimien tutkimuskeskuksessa

Miten puolustusyhteistyöstä on ylimmällä poliittisella tasolla Suomessa puhuttu ja miten puolustusyhteistyön käytäntö on sitä kautta muodostunut?

”Minne asti on päästävissä nykyisten kumppanuuksien kanssa?”

Tämä presidentti Niinistön elokuussa 2014 julkisesti esittämä kysymys toimi diplomityöni tiedonintressin laukaisijana. Kysymyksestä ja sen seurauksena Ulkoasiainministeriön käynnistämästä turvallisuuspoliittisen yhteistyön selvitystyöstä oli aistittavissa puolustusyhteistyön monipuolisuus mutta samanaikainen monimutkaisuus. Mutta miten tähän tilanteeseen oli tultu? Tähän kysymykseen oli vastattava, jotta voi ymmärtää nykytilannetta ja sen jälkeen hahmottaa tulevaisuuden mahdollisuuksia ja haasteita.

Suomi on kylmän sodan päättymisen jälkeen suuntautunut ja integroitunut länteen ja kansainväliseen yhteistyöhön. Suomi on ollut aktiivinen toimija turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa yhteistyössä. Olemme sekä hakeneet mahdollisuuksia että toimineet niiden luomiseksi erityisesti eurooppalaisessa viitekehyksessä. Yhteistyö Naton kanssa ylläpitää paljon kiisteltyä Nato-optiota ja mahdollistaa puolustuksen kehittämisen standardoiduista läntisistä lähtökohdista. Se mahdollistaa myös avun antamisen ja ennen kaikkea sen vastaanottamisen. Yhteistyö EU:n kehyksessä puolestaan on välttämätöntä maalle, joka kutsuu jäsenyyttä perustavanlaatuiseksi arvovalinnaksi. Pienen valtion näkökulmasta suurten organisaatioiden toiminta ei kuitenkaan aina näytä tuovan nopeita ja merkittäviä hyötyjä. Niinpä huomio on myös suunnattu pienimuotoisempaan alueelliseen yhteistyöhön.

Alueellisen puolustusyhteistyön esimerkkinä pidetään Pohjoismaiden vuonna 2009 muodostamaa NORDEFCO:a (Nordic Defence Cooperation). Kuitenkin myös sen toiminnassa on ollut haasteita. Nato ja EU -jakolinjat Pohjoismaissa, puolustusteolliset intressit, lainsäädäntö sekä poliittiset ambitiot ovat tehneet käytännön toteutuksesta haasteellista. Monimutkaisuudesta johtuen huomio onkin osin suunnattu kahdenväliseen yhteistyöhön. Joka tapauksessa pienimuotoisempi alueellinen yhteistyö kaikkien organisaatioiden kehyksissä nähdään ainakin toistaiseksi mahdollisena ratkaisuna puolustuksen mittakaavahaasteisiin.

Alussa esittämäni lainaus tasavallan presidentin näkemyksestä Suomen puolustusyhteistyöstä kuvaa nykytilanteen jonkinasteista sirpaloitumista ja tavoitteiden jäsentymättömyyttä. Yleisesti ottaen tämä sirpaloituminen kuvataan poliittisessa puheessa hyväksi asiaksi, joka lisää Suomen mahdollisuuksia. Tällöin todetaan, että eri yhteistyön foorumit ovat toisiaan täydentäviä eivätkä kilpailevia.

Lähestyin diplomityössäni edellä esittämääni problematiikkaa yrittämällä selvittää kuinka poliittisella tasolla puolustusyhteistyöstä on puhuttu, millaisia tarinoita asiasta on kerrottu, ja kuinka tästä näkökulmasta ymmärrys ja myös käytännön toiminta on kehittynyt. Tutkimustyö tähtäsi poliittiseen relevanssiin, mahdollisuuteen tarkastella puolustusyhteistyön ilmiötä uudenlaisesta näkökulmasta. Tällöin tarkoituksena ei ole sotilaalle sopimaton poliittinen kritiikki, vaan politiikan seurauksien parempi hahmottaminen.

Diplomityöni teoreettis-metodologiseksi tutkimusasetelmaksi muodostui regionalismin ja narratologian yhdistelmä. Regionalismi käsittelee alueiden muodostumista, jollaisena puolustusyhteistyö on nähtävissä. Turvallisuuden alalla alueelliset ratkaisut saattavat tuntua houkuttelevilta, koska niitä on helpompi käsitellä poliittisella tasolla. Regionalismi nähdään myös vastavoimana globalisaatiolle, erityisesti pienten valtioiden osalta.

Narratologian osalta on kysymyksessä kielellisen tutkimuksen näkökulma, jossa lähtökohtana on politiikan kerronnallisuus. Politiikka muodostuu tarinoista, jotka tekevät siitä ymmärrettävää. Tätä kielellistä näkökulmaa voi yleisesti puolustaa sillä, että maailman rakentamisessa ja muokkaamisessa kieli on kaikissa muodoissaan keskeisessä roolissa. Vain kielen kautta asiat saavat merkityksen.

Käsitteellisesti voidaan todeta, että puolustusyhteistyö on osa laajempaa turvallisuusyhteistyötä. Puolustusyhteistyö voidaan tällöin nähdä turvallisuusyhteistyön poliittisen tahdon konkreettisena ilmentymänä. Politiikka määrittää sen haasteita ja mahdollisuuksia, jolloin poliittinen ulottuvuus ja perustelut on otettava huomioon. Kuitenkin käytännöllinen fokus on konkreettisissa kovan turvallisuuden ilmiöissä.

Esitettyyn kysymykseen vastattaessa on muistettava, että alueiden voidaan nähdä muodostuvan tutkimuksen kysymyksenasettelun kautta. Tällöin ne ovat tutkijan luoma näkökulma, joka palvelee sekä teoreettisia että poliittisia tarpeita. Narratologian puolesta taas tutkimuksen keskiössä ei ole narratiivi ja tarinat itsessään, vaan sen seuraukset sekä tutkijoille että toimijoille.

Yleisesti ottaen puolustusyhteistyöstä puhuminen Suomessa on keskittynyt eri toimijoiden ja merkittävien materiaalihankkeiden lähtömaiden ympärille poliittisesti riittävän ympäripyöreästi. Ympäripyöreys mahdollistaa politiikan tarkentamisen ja suuntaamisen tilanteen muuttuessa, mutta se myös vaatii jatkuvaa aktiivista poliittista puhuntaa. Laajemmin voidaan todeta, että alueita Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa muodostuu ulkopoliittisesta pakosta johtuen, joka pohjautuu 1990-luvun alussa tehtyihin päätöksiin ja sitoumuksiin. Kun tähän yhdistää kylmän sodan jälkeisen ajan eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen jatkuvan muutoksen, on rajaavia valintoja ollut vaikeaa, jopa mahdotonta tehdä. Nopea integraatio ja alueiden fyysinen laajeneminen johti samanaikaiseen fragmentaatioon, kun poliittiset intressit oli yhä vaikeampi sovittaa yhteen turvallisuuden herkällä alalla. Ymmärrys yhteistyön mahdollisuuksista puolustuksen saralla on syntynyt tehtyjen ulkopoliittisten päätösten kautta, joita on sitten puhuttu koherentiksi.

Alueiden muodostuminen Suomen puolustusyhteistyössä määrittyy eniten kansalliseen puolustukseen liittyvistä valinnoista johtuen. Tähän liittyen kyky avun vastaanottoon tarvittaessa on ollut esillä jo kohta kaksi vuosikymmentä, mutta Suomi ei ole itse poistanut juridisia esteitä sotilaallisen avun antoon.

Tiettyjä epäjohdonmukaisuuksia tutkimusaineistosta oli kuitenkin myös havaittavissa. Puolustusyhteistyön näkökulmasta Suomen suhde EU:in on yksi sellainen. Eurooppalainen yhteistyö näyttää olevan identifikaatiosta huolimatta eniten altis poliittisille muutoksille, joka ilmenee EU:n turvallisuus- ja puolustusulottuvuuden aaltoliikkeenä.

Toinen huomattava epäjohdonmukaisuus on muun kylmän sodan jälkeisen ajan alueellisuuden suhde puolustusyhteistyöhön. Suomen puolustusyhteistyön perustaksi mainitaan lähialueen vakaus, johon yhteistyö Itämeren piirissä ja arktisella alueella tähtää. Tämä ei kuitenkaan kierry takaisin puolustusyhteistyöhön. Tähän liittyy Baltian maiden puuttuminen puolustusyhteistyökeskustelusta. Baltian maat ovat olennainen osa muuta alueellistumiskeskustelua Itämeren piirissä, mutta ne ovat jääneet lähes täysin puolustusyhteistyön puhunnan ulkopuolelle, vaikka käytännön toimia onkin tapahtunut koko kylmän sodan jälkeisen ajan. Itämeri onkin helpommin puhuttavissa EU:n ja Venäjän sisämerenä kuin Naton ja Venäjän sisämerenä. Ajatus Suomesta ja Ruotsista osittain Baltian puolustuksesta vastuullisina näyttäisi olevan myös vaikea kysymys.

Edellä esitettyyn liittyen on mahdollista arvioida esitetyn politiikan historian ja nykytilan merkitystä suhteessa puolustusyhteistyön kumppaneihin, jotka voidaan määritellä Ulkoasiainministeriön helmikuussa 2015 julkaistun katsauksen tekemien rajausten mukaisesti. Puolustusyhteistyön osalta Suomen suhde EU:in on edelleen jäsentymätön, kuten EU:n omakin ymmärrys siitä. Tähän vaikuttaa EU:n ja Naton suhde sekä identifioitumisen haasteet.

Naton suhteen Suomi on tasapainoillut poliittisesti riittävän läheisyyden ja tarvittavan etäisyyden välimaastossa. Tutkimusaineistossa ilmeni tarve perustella yhteistyötä ja sen muokkautumista ajan saatossa. Naton liittymäpinnat EU:in ja Pohjoismaihin ovat ilmestyneet puhuntaan viime aikoina. Natosta on ajan saatossa tullut eurooppalaista puolustusyhteistyötä määrittävä tekijä sen standardien kautta. Näin ollen se liittyy kaikkeen puolustusyhteistyössä. Se liitetään myös Suomen ja Ruotsin yhteistyöhön yhtäläisten tavoitteiden kautta.

Pohjoismainen puolustusyhteistyö kuvataan joustavana. Kuitenkin Nato-jakolinja voidaan nähdä yhtenä tekijänä Suomen ja Ruotsin syvenevälle yhteistyölle. Pohjoismaisen yhteistyön sekä Suomen ja Ruotsin kahdenvälisen yhteistyön suhde onkin tulevaisuuden poliittisten muotoilujen kannalta mietittävä asia. Pitkälle menevät aloitteet ja selvitykset, jotka ohittavat NORDEFCO:n, eivät vahvista sen asemaa, vaikka kahdenvälistä yhteistyötä puhuttaisiinkin pohjoismaiseksi.

Kahdenvälinen yhteistyö Ruotsin kanssa on nostamassa poliittisen päätöksenteon puolustusyhteistyön agendalle konkreettisesti. Tämä kuvastaa sitä, että puolustusyhteistyö Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ulottuvuutena on poliittisella tasolla institutionalisoitunut. Käytännön tasolle siirryttäessä vaaditaan uudenlaisia päätöksiä.

Yhdysvallat on noussut esille Suomen puolustusyhteistyön kahdenvälisenä kumppanina jo torjuntahävittäjähankinnasta 1990-luvulta alkaen, mutta sen merkityksen voi nähdä olevan kasvussa. Yhdysvallat yhdistetään Suomen Nato-suhteeseen, mutta sen keskeinen asema Suomen puolustuksen materiaalisessa suorituskyvyssä mainitaan erikseen. Materiaalihankintojen ja materiaaliyhteistyön osalta Suomessa korostetaan valinnanvapautta ja kustannustehokkuutta. Tähän liittyen poliittinen sitoutuminen, vaikkakin se kuvastaa tämän hetken asiantilaa, on politiikan kannalta haastavaa. Tätä ilmentää esimerkiksi alkanut keskustelu 2020-luvulle ajoittuvasta seuraavasta torjuntahävittäjähankkeesta.

Historiallisesta kehityskulusta on havaittavissa puhunnassa sekä jatkuvuutta että muutoksia. Muutokset ovat olleet usein pieniä mutta kertautuneet ajan saatossa. Tämä ilmenee puolustusyhteistyön samanaikaisessa laajenemisessa ja tiivistymisessä. Suomi on pikkuhiljaa laventanut esimerkiksi yhteistyötä Naton kanssa mennen mukaan uusiin yhteistyön muotoihin, kun samalla konkretian tarpeessa Pohjoismainen yhteistyö tiivistyy kahdenväliseksi asevoimien puolustushaaroja koskevaksi käytännön yhteistyöksi. Tekemäni tutkimuksen relevanssi onkin puolustusyhteistyön politiikan ja käytännön ristiriitaisuuksien hahmottamisessa. Tähän liittyy Ulkoasianministeriön katsauksessa puhuttu vaatimus Suomen vastavuoroiselle kontribuutiolle suhteessa kumppaneihin.

Tutkimukseni pyrkimyksenä oli luoda näkymä tämän hetken tilanteeseen, mikä mahdollistaa edellä esitetyn kansallisen arvioinnin lisäksi tulevaisuuden haasteiden ja mahdollisuuksien kartoittamisen. Puolustusyhteistyön osalta on nähtävissä tulevaisuudessa mahdollisesti syvenevä ero politiikan ja käytännön välillä. Puolustusyhteistyöstä puhuminen on johtanut siihen, että ainakin Suomessa voidaan olettaa odotuksien konkretialle olevan nousussa. Tämä edellyttää edellä mainitun mukaisesti kuitenkin aiempaa tiukempia poliittisia päätöksiä.