Tämän vuoden alussa saimme uutta tieteellistä tutkimustietoa kokonaisturvallisuudesta, kun hallintotieteiden maisteri Minna Branders Tampereen yliopistosta väitteli aiheesta ”Kokonainen turvallisuus? Kokonaisturvallisuuden poliittinen kelpoisuus ja hallinnollinen toteutettavuus”. Laadullisessa tutkimuksessaan Branders käsittelee kokonaisturvallisuutta ”julkisena toimintapolitiikkana, ja sitä tarkastellaan sekä monimutkaisena ja yhteenkietoutuneena ilmiönä että turvallisuuspoliittisena strategiana”.

Brandersin tutkimus nojautuu vahvaan teoriapohjaan ja menetelmäosaamiseen. Tutkimus tuottaa uutta ja mielenkiintoista tietoa erityisesti turvallisuusdiskurssista konnotaatioineen ja turvallisuusilmiöiden dynamiikasta. Muun muassa pohdinta yhteiskunnan turvallisuusstrategian (Valtioneuvoston periaatepäätös 16.12.2010) uhkamallien relevanttiudesta on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

Tutkimusraportti huipentuu 10 suositukseen, joilla kokonaisturvallisuutta pitäisi kohentaa, jotta se täyttäisi yhteiskuntapoliittisen kelpoisuutensa. Suositukset, vaikka tutkija weberiläisyyteen vedoten toteaa ”tutkimuksessa ja tieteessä ei tule esittää tutkijan omia arvoasetelmia eikä suosituksia asioiden parantamiseksi”, ovat toteamuksesta huolimatta hyvä lisä keskusteluun kokonaisturvallisuuden kehittämiseksi. Lieväksi pettymykseksi tutkijan suositukset, samoin kuin kritiikki kokonaisturvallisuuden yhteensovittamisen vastuita kohtaan, eivät kuitenkaan vastaa kokonaisturvallisuudesta sanastotyön menetelmällä laadittua määritelmää ”kansallisen varautumisen mallina”, viitekehyksenään ”yhteiskunnan elintärkeät toiminnot”.

Tämä johtunee pitkälti tutkijan tekemistä tutkimusaineiston valinnoista suhteessa tutkittavaan ilmiöön ja päätöksestä, jonka mukaan kokonaisturvallisuus -termiä ei ole vielä määritelty. Tutkija siis valitsi lähtökohdakseen ”kokonaisen turvallisuuden”, jonka viitekehyksenä on paremminkin laaja turvallisuus ja societal security -ajattelu. Aineistoksi Branders valitsi 6 EU-tasoista strategiaa, 12 valtioneuvosto-tasoista strategiaa ja 6 työryhmämuistiota, asetusta jne. Valitut strategiat, periaatepäätökset ja kokonaisturvallisuuden valmisteluasiakirjat käsittelevätkin laajaa turvallisuutta ja turvallisuustoiminnan eri osa-alueita varsin kattavasti, mutta ne eivät tuota juurikaan tietoa kokonaisturvallisuuden toimeenpanosta, saati aikaansaannoksista.

Kritiikki kokonaisturvallisuuden omistajuudesta, Turvallisuuskomitean puheenjohtajuudesta tai sen sihteeristön sijainnista on varmasti paikallaan. Nykyiseen ratkaisuun päätymisestä tutkija ei kuitenkaan tee selkoa, ilmeisesti aineistovalintaansa vedoten. Kuitenkin asiaa valmisteltaessa tarkasteltiin myös vaihtoehtoisia malleja, yhtenä niistä myös tutkijan suosittama Turvallisuuskomitean sihteeristön sijoittaminen Valtioneuvoston kansliaan. Tuolloinen valtioneuvosto päätyi, lähinnä käytännön työnjaollisista syistä, osoittamaan tehtävän puolustushallinnon yhteyteen, jossa varautumisen yhteensovittamista oli totuttu hallinnoimaan.

Valittuun aineistoon perustuen tutkimus tuottaa varsin pessimistisen kuvan kokonaisturvallisuudesta ja ennen kaikkea sen toimeenpanosta. Tutkimustulokset eivät tee oikeutta kaikelle sille, mitä kokonaisturvallisuus-termin käyttöönotolla ja konseptin kehittämisellä on saatu aikaiseksi. Tämän päivän kokonaisturvallisuuden tunnusmerkistöön kuuluvat verkostomainen yhteistyö, läpinäkyvyys ja toimijoiden roolin sekä mandaatin kunnioittaminen. Elintärkeitä toimintoja uhkaavassa kriisissä kukin vastuutoimija esittelee itse vastuulleen kuuluvat asiansa turvallisuusfoorumeilla, muiden tukiessa toimintaa.

Yhteensovittaminen Turvallisuuskomitean roolina on siis hyvin kuvaava. Turvallisuuskomitean sihteeristön laajennettu kokoonpano asiantuntijaverkostona ja asioiden poikkitoimijainen valmistelu valmiuspäällikkö- ja valmiussihteerifoorumien lähes päivittäisenä yhteistyönä jää vaille tutkijan huomiota. Kuitenkin kokonaisturvallisuuden nykymuotoinen toimeenpano edustaa Brandersin peräänkuuluttamaa ”poliittista kelpoisuutta ja hallinnollista toteutettavuutta” ihan käytännössä. Tästä johtuen keskushallintotasolla toimivaa suomalaisen varautumisen mallia on kopioitu jo kaupunkeihin ja maakunnallisellekin tasolle.

Brandersin tutkimus on perspektiivivalinnoistaan huolimatta tervetullut keskustelunavaus turvallisuudesta ja suomalaisesta kokonaisturvallisuuden mallista. Tutkimuksen teoriaosuus ja menetelmien käyttö on laadukasta. Tutkijan suosituksista kokonaisturvallisuuden tematiikkaa ja turvallisuuden jaettua ymmärrystä koskevat esitykset ovat hyvin kannatettavia.

Everstiluutnantti, Sotatieteiden tohtori Vesa Valtonen

Minna Brandersin väitöskirja on luettavissa kokonaisuudessaan tästä linkistä.