Mannerheim -risti myönnettiin jatkosodan aikana 191 henkilölle. Kunniamerkin saaja nimitettiin ritariksi ja sotilasarvoltaan hän saattoi olla yhtä hyvin sotamies kuin kenraalikin. Merkki on sen harvinaisuuden ja sen vaatimien erityisansioiden vuoksi Suomen arvostetuin kunniamerkki.

Viime vuoden marraskuussa 98-vuotiaana menehtynyt Mannerheim-ristin ritari numero 95 Tuomas Gerdt oli viimeinen elossa ollut ritari. Hänen kuolemansa myötä ritarit elävät enää muistoissamme. 

Yli 20 vuotta runoutta harrastanut majuri Joni Pirinen kirjoittaa parhaillaan Kadettikunnan tuella runoteosta Mannerheim-ristin ritareista. Jokainen ritari saa oman runonsa.

Pirisen kirjoitustyön taustalla on sanonta, että ihminen kuolee vasta sitten, kun hänen muistonsa lakkaa. Pirinen haluaakin runoteoksellaan omalta osaltaan olla varmistamassa, että suomalaiset sankarit ja heidän tarinansa eivät koskaan kuolisi.

Kylkiraudan verkkolehti on julkaissut valmisteilla olevasta teoksesta ennakkoon kaksi runoa. Ensimmäinen oli Mannerheim-ristin ritari numero 36:sta, Aarre Voutilaisesta. Runon voi lukea tästä linkistä ja toinen kertoo ritarista numero 18, Suomen marsalkka Mannerheimista, joka pitkän harkinnan jälkeen suostui tasavallan presidentti Risto Rytin ja siihen mennessä nimitettyjen ritarien pyynnöstä vastaanottamaan omaa nimeään kantavan ristin. Runo on luettavissa tästä linkistä.

Kolmannen ennakkoon julkaistava runo kertoo ritari 73:sta, kapteeni Caj Tofferista joka kaatui 21.7.1942 Ohdassa. Tämän runon Joni Pirinen omistaa Kadettikunnalle sen vuosipäivänä 27.1.2022.

Runo on kertomus  kapteenin ja lähetin elämänjaksolta, jossa kapteeni joutuu lunastamaan kadettilupauksensa suurimmalla uhrilla – hengellään. Pirinen toteaa, että tämä myös on ainoa runo, jossa hän ei käytä ritarin nimeä itse runossa.

– Tämä johtuu runon velvoittavuudesta. Runo on luonteeltaan samaistava ja jokainen kadettiupseeri voi runon sanoja miettiä omalta kohdaltaan. Siksi tämä onkin mielestäni sopiva runo kuvaamaan kadettiupseeria ja on omiaan olemaan Kadettikunnan runo. Tällä runolla haluan muistuttaa jokaista kadettiupseeria siitä, mihinkä meidät on koulutettu ja mihin meidän on pahimmillaan kaikkien jouduttava. Toivottavasti meitä varjellaan sodan olosuhteilta.

Lisätietoa rististä ja 191:stä ritarista on luettavissa  Mannerheim-ristin ritarien säätiön sivuilta  tästä linkistä. 

Lisäksi Kadettikunnan ”Veteraanien perintö – Arvet efter veterarerna” -tietopankista löytyy esitys Mannerheim-ristin ritareista tästä linkistä.

***

Kapteeni ja lähetti

Ohdan lohkolla heinäkuussa
oli torjuntataistelut.
Jiiär-seiska oli vastuussa,
sen vuoro oli tullut.
Sevastopolin tukikohta
oli se, mistä taisteltiin.
Oli ilmassa rautaa paljon,
tulta kaiken aikaa niin.

Oli moninkertainen voima,
vihollisella vastassa.
Silti suomalaisten pakko
oli vastaan taistella.
Johti joukkoa kapteeni rohkein
edestä, kuten pitikin.
Siitä sai hän maksaa hinnan
kalleimman tietenkin.

Oli kolmas ja kovin kerta,
kun yhteen otettiin.
Silloin taistelulähetti näki,
joku osui nyt kapteeniin.
Niin lähetti kapteenin luokse
tulen alla syöksähtää.
Siinä montun reunalla päättää,
on pakko yrittää.

Oli kapteeni osuman saanut,
pahan, arveli lähetti.
Hän kapteenin olalleen nostaa
ja suojaan lähimpään säntäsi.
Sai avukseen lääkintämiehet
kapteenia hoitamaan.
Oli lähetin palattava,
vastahyökkäystä jatkamaan.

Lähetti haavoittui myös itse
ja joutui sotasairaalaan.
Siellä hän radiosta kuulee,
saaneen ristin ansioistaan.
Hän sai myös yllätysvieraan
äidin pienten lapsien.
Tuli kiittämään hän lähettiä,
–  mitä teki edestä miehen.

Lähetti kertoi rukoilleensa
koko matkan kantaessaan
kapteeniaan suojaan,
että tämä vielä elää saa.
Oli mielessä pienet lapset
ja lapsen pieni pää.
Miten se vastaan ottaa,
jos ei ole isää.

Niin rohkea kapteeni hautaan
sitten lopulta siunataan.
Hieno upseeri ja esimies
antoi puolesta maan
hän kaikkein kalleimpansa,
kaksi ristiä siitä saa.
Puisen itsellensä
ja toinen vaimolle annetaan.

Ai niin, entäs lähetti,
mitä hänelle tapahtui?
Hänestäkin tuli ritari,
pitkä elämä sukeutui.
Ehkä osa kapteenista
jäi häneen elämään.
Sieltä Sevastopolista
kuka sitä tietääkään.

© Joni Pirinen