Yli 20 vuotta runoutta harrastanut kapteeni Joni Pirinen (87. kadettikurssi) kirjoittaa parhaillaan runoteosta Mannerheim-ristin ritareista. Jokainen ritari saa oman runonsa. Hänen kirjoitustyönsä taustalla on sanonta, että ihminen kuolee vasta sitten, kun hänen muistonsa lakkaa. Pirinen haluaakin runoteoksellaan omalta osaltaan olla varmistamassa, että suomalaiset sankarit ja heidän tarinansa eivät koskaan kuolisi.

Sotien aikana taisteli tai toimi erilaisissa tehtävissä puolustusvoimissamme noin 600 000 miestä. Mannerheim-ristin ritareita heistä on 191. Ensimmäiseksi ritariksi nimitettiin jääkärieversti Ernst Ruben Lagus heinäkuussa 1941. Ritari n:o 191 on jääkärieverstiluutnantti Viljo Aukusti Laakso. Ensimmäisenä rivimiehenä palkittiin peloton panssarintorjuja, sotamies Vilho Rättö. Hän kantaa Mannerheim-ristiä n:o 4.

Rohkeita ja suuriin saavutuksiin yltäneitä sotilaita oli muitakin. Mannerheim-ristin ritarit ovatkin ensisijaisesti edustava valikoima isänmaansa puolesta taistelleita, joita näennäinen ylivoimakaan ei voinut lannistaa. Heidän asenteensa on esimerkkinä toteutettavaksi myös rauhan töissä.

Viime vuoden marraskuussa 98-vuotiaana menehtynyt Mannerheim-ristin ritari n:o 95 Tuomas Gerdt oli viimeinen elossa ollut ritari. Hänen kuolemansa myötä ritarit elävät muistoissamme.

Mannerheim-ristin ritareista on kirjoitettu useampikin kokoelmateos, mutta Runebergin tapaan kirjoitettu kuvaus ritareista on antanut teoksena odottaa itseään.

Pirinen toteaa, että kansallisrunoilijamme Runeberg teki arvokkaan työn kerätessään ja kirjoittaessaan Suomen sodan henkilöhistoriaa eeppiseen muotoon. Vänrikki Stoolin tarinoiden henkilöt eivät kaikki kuitenkaan olleet todellisia. Mannerheim-ristin ritarit sitä kuitenkin ovat.

– Mannerheim-ristin ritarit olivat kaikki sankareita. Kuten olivat kaikki suomalaisen yhteiskunnan jäsenet noina sodan kohtalon vuosina. Ritarit olivat esille nostettu otos niistä suomalaisista, jotka sodan äärimmäisissä olosuhteissa kykenivät tekemään jotain sellaista, joka toi heille sankarin aseman. Myyttien ja legendojen mukaan sankarit edustavat kaikkea parasta ihmisessä. He ovat useimmiten vahvoja, rohkeita, viisaita, nokkelia ja omistautuneita. He eivät kuitenkaan ole kaikkivoipia ja kuolemattomia. 

Pirisen mukaan suurin osa runojen teksteistä on syntynyt jonkin tunnetun suomalaisen laulun säveleen, muodostaen sille kulloiseenkin esitystilanteeseen sopivat sanat. Kun sanat irrottaa sävellyksestä, niin silloin jäljelle jää vain teksti runona.

Kylkiraudan verkkolehti on saanut kunnian julkaista ensimmäisenä runon valmisteilla olevasta teoksesta. Alla oleva runo kertoo Aarre Voutilaisesta (s. 27.9.1919, k. 10.4.2000), joka on Mannerheim-ristin ritari n:o 36.

– Tässä haluan esitellä yhden henkilön, joka ainakin itselleni osoittaa kaikessa tekemisessään olevansa sankari, Suomen itsenäisyyden takuumies.

Yksityiskohtaiset tiedot Aarre Voutilaisesta voi lukea Mannerheim-ristin ritarien säätiön sivuilta tästä linkistä. Sivuilta löytyvät myös kaikkien muiden  Mannerheim-ristin ritarien tiedot.

Lisäksi Kadettikunnan ”Veteraanien perintö – Arvet efter veterarerna” -tietopankista löytyy esitys Mannerheim-ristin ritareista tästä linkistä.

***

SUURIN AARRE

Köyhän lossivahdin poika Pohjois-Savosta,
tulikasteensa hän sai jo talvisodassa.
Mut uroteot ajoittuivat sotaan seuraavaan,
talvisodan jälkeiseen ihan uuteen sotaan.

Sankartarun alku kirjoitettiin jossain siel’,
kun hyökkäs rohkeasti Lagus joukkoinsa viel.
Enemajoen sillalla hän taisteli kuin Sven,
ei ollut hän Dufva, vaan oli Voutilainen.

Syöksyi ensimmäisenä hän sillan taisteluun,
alla tulen ankaran, unohti kaiken muun.
Vastarantaan sillanpäähän ryhmänsä hän vie,
ja näin on pataljoonalle sitten auki tie.

Vapaaehtoisena partioon ilmoittautui,
sen johtajana Petroskoin kaupunkiin tunkeutui.
Eteläinen kaupunginosa haltuun otettiin,
näin komppanian voimin Voutilaista seurattiin.

Edellinen riitti näytöksi jo ristin sen,
sai Aarresta nyt jatkoa joukko ritareiden.
Leppävirran lossivahdin pojan tarinaan
hurjemmatkin maineteot viel´ kirjoitetaan.

Karhumäen jälkeen matka jatkui Poventsaan
Menestys hyökkäystoimien silloin huomioidaan
vihollisen leirissä ja kanavalla räjähtää
heti sitä ei kukaan voi oikein ymmärtää.

Stalinin kanavan sulut siellä aukaistiin,
räjäyttäen vedet vapaasti virtautettiin.
Uusi uoma löysi tien kaupungin kaduilta,
siinä moni suomalainen meni samalla.

Komppanian päällikkö Tuomas Liponkoski
vakavan tilanteen jo pian huomasi.
Käski toiset jäämään paikoilleen, kun itse lähti hän,
mut pian myöskin Tuomas nähtiin siellä jäätyvän.

Vesi virtas kohisten ja se vei mukanaan
kaiken eteen tulleen irtaimen valtoimenaan.
Ja pakkanenkin paukkui, oli sumu valtava,
sen keskellä vain harva osasi nyt toimia.

Silloin alkoi Voutilainen tehdä tekojaan,
joista jälkipolvet saavat vielä kirjoittaa.
Hän uhmas oman henkensä puolesta isänmaan,
ja nyt hän tekee jälleen sen, kun toiset pelastaa.

Aarre sumun seassa ui tukkipinon luo,
hän vaivoin näkee sumussa, kuka onkaan tuo
hahmo, jonka ensimmäisenä hän pelastaa.
Ottaa sieltä selkäänsä ja lähtee taas uimaan.

Komppanian päällikkö ja kaksi muutakin
Aarre tällöin pelastaa uimalla takaisin.
Yhä uudelleen ja uudelleen hän sen tekisi,
ei kaveria jäätymään pakkaseen jättäisi.

Voutilaisen teko vaikutti myös Heinrichsiin,
ensimmäisen luokan esitys nyt laitettiin.
Karjalan Armeijan komentajan perustelut
oli vaikuttavimmat mitä olenkaan kuullut.
Ansaitsee erikoisen huomion Voutilaisen
sankariteko, jossa uimalla pelastaen
komppanian päällikkö ja asetoverinsa
pelastaa tulvaveden saartamalta paikalta.

Teko tehtiin ankarissa olosuhteissa,
pakkastakin lähes neljäkymment’ astetta.
Muut ei pystyneet muuhun kuin vain katselemaan,
kuinka Marskin ritari henget uimalla pelastaa.

Samalla Voutilainen kolme kertaa osoittaa,
ei hän ole turhaan ritari, joka uhmaa kuolemaa.
Laittaa oman henkensä likoon puolesta toisien,
ei tähän moni pysty, mut pystyy Voutilainen.

Mannerheim ei Voutilaisen luokkaa korota,
Lagus sen sijaan muuttaa sotilasarvoa.
Näin jatkosodan alussa taistellut korpraali
on nyt kersantti, jota yllätys odotti.

Saapui Karhumäkeen sanoma Päämajasta,
Aarren piti sinne heti ilmoittautua.
Komennuksen syytä ruvettu ei kertomaan,
niinpä matkaan lähti kuva rintamasotilaan.

Mikkelissä rintamamies pääsi saunomaan,
sen jälkeen pukuun kersantin parhaaseen puetaan.
Saappaita vain sopivia löydetä nyt ei,
niinpä kersantti luutnantin jaloista ne vei.

Niin koitti illallinen, sen tarjosi Heinrichs,
samalla Voutilaiselle selvisi syy miksi.
Hän tullut on valituksi ritaririvistöön,
Ylipäällikköä onnittelevaan lähetystöön.

Leppävirran mies oli osa joukkoa,
joiden jäljiltä Suomen sotahistoria
on kunniakas, niin kuin on myös nimet joukon sen:
Heinrichs, Lagus, Raappana, von Essen ja Voutilainen.

Seuraavan yönsä Aarre vietti junassa,
aamu alkoi Vuoksenniskan sivuraiteella.
Ei Kaukopään tehtaan piippu päässyt historiaan,
kun Marsalkka vastaanotti yllätysvierastaan.

Lagus otti suojiinsa rohkean kersantin,
”seuratkaa vain minua, tee niinkuin minäkin”.
Näin jännitys lievenee seurassa herrojen,
Presidentin, Marskin, kenraalien ja everstien.

Tarinassa kerrotaan rivissä käyneen niin,
että Hitlerin kättelyssä Aarre ohitettiin.
Mutta Marski korjas asian ja silloin mainitsi,
että tämä Aarre on oikea sankari.

Niin Hitler Voutilaisen kättä sitten hemputti
jaa Marsalkka perässä vuoroaan odotti.
Marski lämpimästi ritarinsa käteen tarrautuu.
Ja sanoo: ”minä lukenut olen teistä juu”.

Juhlapäivällisille myös Aarre istuutuu,
hän jollain lailla herraseuraan kyllä sopeutuu.
Kun herrat tilaa konjakin ruokailuun juomaksi,
niin raitis mies Aarre silloin maidon tilasi.

Hitlerin puhe tulkattiin myös Aarren korville,
näin hän pääsi selville puheista Marskille.
Juhlan jälkeen Lagus kommennusta jatkaa niin,
että seitsemän vuorokautta siinä myönnettiin.

Sodankäynnin rasitukset Aarressa ei näy,
hän sota-aikaan kapitulanttikoulunkin käy.
Suurhyökkäyksen Kuuterselässä hän haavoituu,
mutta silti Lapin sotaankin osallistuu.

Armeija ei kuitenkaan lopulta voittoon vie,
sotien jälkeen Leppävirralla käy tie.
Maanviljely verissä on sankarimme sen,
Heinrichsin sanoin ritarin täysin altruistisen.

© Joni Pirinen