Kapteeni Olli Teirilä palvelee opettajana Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon laitoksella. Hänen vastuullaan on sotatieteiden kandidaatti- ja maisterikurssien strategian opetus. Hänen seuranta-ja tutkimusalueitaan ovat kansainvälinen terrorismi sekä alueellisen turvallisuuden kysymykset, erityisesti Afrikassa ja Lähi-idässä.

Hyökkäys vastustajan strategiaa vastaan

Vanhaa viisautta lainaten paras keino voittaa sota on hyökätä vihollisen strategiaa vastaan. Sotaa voi yrittää voittaa myös hyödyntämällä vastustajansa mahdollisesti heikkoa strategiaa. Ihmettelemme vielä Venäjän toimia niin Ukrainassa kuin vähitellen jo muuallakin Euroopan alueella. Ihmettelemme presidentti Putinin toimia ja arvuuttelemme hänen lopullisia tavoitteitaan. Vaihtelevista vastalauseista ja -toimista huolimatta Venäjä näyttää löytäneen vapaan toiminnan rajat. Onko Venäjä löytänyt lännen strategiset heikkoudet ja hyödyntää niitä häikäilemättömästi? Voidaankin kysyä, että käykö Venäjä tällä hetkellä täydellistä sotaa? Tarkastelen tässä kirjoituksessani lyhyesti sotaa ja sodankäyntiä Euroopassa. Pohdinnan keskiössä on nykyisen tilanteen luoman mahdollisen ennakkotapauksen luonne sotilasstrategisella tasolla tarkasteltuna.

Viime aikoina tuntuu olleen trendikästä puhua Euroopan unionin ja Naton laajentumisesta ”suurvalta-Venäjän” etupiirialueelle, mikä poliittisen realismin teorian näkökulmasta näyttäytyy tämänhetkisen tilanteen käynnistäjänä. Laajentuminen tosin on tapahtunut uusien jäsenmaiden itsensä halusta ja hakeutumalla omien arvojensa mukaisesti eri yhteisöjen jäseniksi eikä esimerkiksi väkivaltaisin tai muuten pakotetuin alueliitoksin.

Sota Euroopassa?

Länsimainen yhteiskunta, eri muodoissaan ympäri Eurooppaa, on niin toisen maailmansodan kuin kylmän sodankin jälkeen aktiivisesti työntänyt taka-alalle ajatusta uudesta sodasta tällä mantereella. Jugoslavian hajoamissodat herättivät ajatuksia 1990-luvulla, mutta niitä ei voi edes luonteensa puolesta verrata 1940-luvun tapahtumiin. Ukrainan konflikti on tuonut sodan aivan uudessa ulottuvuudessa takaisin Eurooppaan. Ensimmäinen merkki länsimaisesta mielentilan järkkymisestä on ollut vaikeus edes puhua Ukrainan tapahtumista sotana. Aseellisten organisoitujen joukkojen pyrkiessä lyömään tai tuhoamaan toisensa ja noin 5000 ihmisen kuoltua yhteenotoissa, on kuitenkin vaikeaa lopulta kiistää sodan olevan tosiasia alueellamme.

Tilanteeseen heräämiseen on vaikuttanut Venäjän sotilaallisen aktiivisuuden lisääntyminen muuallakin Euroopassa, esimerkkinä tästä venäläisten koneiden harjoitukset Ruotsin edustalla vuoden 2013 pääsiäisenä. Sinänsä lennoissa, eli toisin sanoen sotilaallisen voiman näyttämisessä, ei olisi mitään ihmeellistä, ellei niihin liittyisi niin paljon normaalista, aiemmasta toiminnasta poikkeavia yksityiskohtia. Lentäminen ilman muille välitettyä lentosuunnitelmaa, tunnistusjärjestelmät poiskytkettyinä ja pitämättä yhteyttä alueelliseen siviililennonjohtoon eivät ole yhtä merkittäviä yksityiskohtia, kuin huomattava kasvu lentojen määrässä sekä niiden muutos aiempaa aggressiivisemmiksi luonteeltaan.

Lisääntyneeseen sotilaalliseen aktiviteettiin liittyy olennaisesti kysymys vastatoimista. Milloin vastatoimi on tarpeeksi voimakas, jotta se samalla ”näpäyttää” pullistelijaa, mutta ei ole vielä tulkittavissa sotatoimeksi? Ja entä koska itse pullistelu voidaan tulkita sotatoimeksi? Vanhan ballistisen ohjuksen testaaminen tai sotaharjoitusten määrän huomattava lisääminen eivät vielä taida riittää, vaikka ne joidenkin näkökulmasta liittyvätkin selkeästi puolustushaarojen todelliseen aktivoitumiseen.

Sodan aloittaja?

Tätä voidaan tarkastella myös toisenlaisen esimerkin kautta: onko sodan aloittaja se, joka ajaa panssarivaunuillaan rajan yli vai se, joka ampuu panssarintorjuntaohjuksella kyseisiä panssarivaunuja? Venäjän vastaus edellä esitettyyn kysymykseen on viimeaikaisten tapahtumien valossa olevan selvä, länsimaat käyvät edelleen omaa henkistä painiaan asian tiimoilta. Jos asiaa olisi kysynyt puolalaisilta syyskuussa 1939, vastaus oli varmaan ollut hyvin selkeä. Tuskin ukrainalaisetkaan empisivät vastaustaan. Tosin täytyy muistaa, että 1930-luvun ”militantti pullistelija” sai uhitella ja liitellä alueita omaansa kunnes koski ”oikeisiin” länsimaihin vasta kesällä 1940. Lännen yksi pelko sotilaallisen voimankäyttönsä suhteen on, että sen edes jollain tavalla voitaisiin tulkita olevan sodan aloittaja. Epäilemättä venäläinen informaatiosodankäynnin koneisto kykenisi istuttamaan vähintään epäilyksen siemenen sotatoimien oikeutuksesta länsimaisen yhteiskunnan kansalaisiin, jos länsimaat jossain tilanteessa vastaisivat Venäjän toimiin sotilaallisesti. Tästä on jo nyt havaittavissa viitteitä.

Mikä sitten on sotilaallisen voiman käytön merkitys ja asema länsieurooppalaisessa keinovalikoimassa? Esimerkiksi Naton puitteissa on viitteitä painopisteen siirtymisestä sotilaallisesta kriisinhallinnasta takaisin alueellisen turvallisuuden ja puolustuksen kysymyksiin. Länsimaat käyvät myös aktiivisesti keskustelua asevoimiensa käytöstä Lähi-idässä. Syyrialaisten, irakilaisten ja kurdien ahdinkoa yhtään väheksymättä, on tilanne Euroopassa meille kuitenkin läheisempi. Venäjä tuntuu löytäneen rajat vapaalle sotilaalliselle toiminnalle. Nykyisen kaltaisesta toiminnasta ei vielä ole odotettavissa konkreettista rangaistusta. Oletusarvoksi muodostuu, kuten Georgian vuoden 2008 konfliktinkin yhteydessä, että eurooppalaiset päättäjät pitävät taloudellista vakautta ja keskinäisriippuvuutta tärkeimpänä. Tämä tarkoittaa lännen ja idän välien normalisoitumista hyvin pian konfliktin aktiivisen vaiheen päätyttyä. Vuoden 2008 tapahtumat saisivat siis rinnalleen uuden ennakkotapauksen sotilaallisesta voimankäytöstä ja kansainvälisten suhteiden luonteesta Euroopassa.

Sotilaallista voimaa suurvallan voiman merkkinä pitävä Venäjä näyttäytyy pitelemättömänä meille ikuista rauhaa mantranamme toisteleville eurooppalaisille. Lähes kahden vuosikymmenen ajan Venäjä on voinut sivusta seurata läntisen Euroopan valtioiden asevoimien muutosta massiivisista sotakoneistoista kriisinhallinnan ja täsmäiskujen ammattilaisiksi. Samanaikaisesti Venäjä on itse keskittynyt palauttamaan Neuvostoliiton aikaista konventionaalista aseellista suorituskykyään, ydinaseet mukaan lukien. Vastoin menneiden aikojen tapoja, Venäjä on kieltänyt käyttävänsä sotilaallista voimaa Ukrainassa, mikä on osaltaan lisännyt länsimaiden kyseisen konfliktin käsittelyyn liittyviä haasteita. Venäjä on kyennyt ohjaamaan keskustelua haluamiinsa teemoihin, esimerkiksi keitä ovat tunnuksettomat aseistautuneet miehet tai mitä on humanitaarisiksi apukuljetuksiksi kutsuttujen rekkojen lastina. Tällaiset kysymykset vievät sopivasti päättäjien voimavaroja ja läntisen median huomiota kriisiin liittyviltä suuremmilta kysymyksiltä.

Kuinka pitkälle voi mennä?

Sotilaallisen voiman näyttöön ja käyttöön on toistaiseksi vastattu epäsotilaallisin keinoin, kuten esimerkiksi tarkasti rajatuilla talouspakotteilla. Venäjän toimet ovat tähän asti kohdistuneet Naton ulkopuoliseen maahan, mikä on tosiasiallisesti tarkoittanut Venäjälle hyvin vapaita käsiä sen omaan etupiiriinsä kuuluvaksi katsomallaan alueella. ”Etupihalla”, joka on myös Euroopan unionin pihamaata. Osa pitkän rauhamme aikana sodankäynnin todellisuudesta vieraantuneista päättäjistä tuntuu jo tuudittautuneen hieman erikoiseen ajatukseen, että esimerkiksi talven tulo olisi jollain tavalla este tai edes hidaste sotilaalliselle toiminnalle. Tästä näkökulmasta katsottuna lienee lähitulevaisuudessa luvassa otollista aikaa yllätykselle, aloitteen ottamisen ensimmäiselle askeleelle.

Ajattelen siis ääneen, kun kysyn milloin raja tulee vastaan 2010-luvun Euroopassa? Vai onko tuo raja yhtä häilyvä kuin syksyllä 2013 kuuluisaksi tullut presidentti Barack Obaman punainen viiva Syyrian kemiallisten aseiden käytön suhteen? Naton tuki on jo saapunut niin Baltiaan kuin Puolaankin, mutta hyvin vähäistä tuntuu muuten olevan Venäjän sotilaallisen voiman vastustus Euroopassa. Pohjimmiltaan pasifistina en luonnollisesti toivo sotaa tai aktiivisia sotatoimia, mutta pitää silti kysyä kuinka pitkälle voi pullistelija nykyaikana päästä, jos ei ihan ampumatta laukaustakaan niin ainakin melkein niin. Rajat kolisten ja rima heiluen Venäjä käyttää sotilaallista voimaa ilman, että sen tarvitsee murehtia seuraamuksista. Ukrainan konfliktista nykyisellään syntyvä ennakkotapaus on omiaan lisäämään epävakautta Euroopassa jatkossakin.

(Väliotsikot toimituksen)