Helsingin Sanomissa oli 2.9.2022 Eveliina Mäntylän artikkeli ” Sodan ilonpilaajat”. Siinä esiteltiin Johanna Vuorelman sekä kriittiseen militarismitutkimukseen paneutuneiden Noora Kotilaisen ja Susanna Hastin tutkimushanketta, joka on saanut nelivuotisen rahoituksen Koneen säätiöltä.

Sotilaiden osa on vammautua tai kuolla muiden aloittamassa sodassa, jos onni tai ammattitaito pettävät. En kuitenkaan ole puolustusvoimissa kohdannut ketään, joka sitä minkäänlaisena ilona pitäisivät. Sodan ilonpilaajiksi itsensä kokevat tutkijat vetävät kuitenkin sumeilemattoman yhtäläisyysmerkin sotilaiden ja militaristien välille sen tarkemmin kumpaakaan määrittelemättä.

Kriittiseksi militarismitutkimukseksi itseään tituleeraava tutkimusala pyrkii herättämään keskustelua ”suomalaisen yhteiskunnan militarisaatiosta, sotilaallisen vallan koskemattomuudesta sekä poikkeuksellisesta asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa”. Se tuntuu ammentavan sitkeistä ennakkokäsityksistä, jotka koskevat myös suomalaista upseerikuntaa. Epäilemättä keskustelu tulee jatkumaan ja sotilaat haastetaan tulevaisuudessakin ”valtansa koskemattomuudesta”, mitä se sitten lieneekään.

Esimerkkinä kriittisestä militarismitutkimuksesta Susanna Hast mainitsi sotilaan kuolemalle varatun erityisen sanan, ”kaatuminen”. Sen käyttöä hän piti militaristisena kielen puhdistamisena ja epäilemättä myös kuoleman glorifiointina. Tätäkin väärinkäsitystä olen vuosien varrella joutunut oikomaan useamman kerran.

Elokuussa 1944 Suomen puolustusvoimien vahvuus oli 531 000 miestä ja muutoin sotaan sidoksissa oli merkittävä määrä myös muuta väestöä. On ymmärrettävää, että noin suuressa joukossa ja vuosien aikana tapahtui paljon kuolemantapauksia. Suomen kokonaistappioiksi toisen maailmansodan aikana lasketaan noin 96 000 ihmistä, mikä oli 2,5 prosenttia kokonaisväestöstä.

Kaatua-termillä on täsmällinen oikeudellinen tarkoituksensa. Sotilaan kaatumisella tarkoitettiin alun perin hyvin rajatusti puolustusvoimien palveluksessa olevan surmaa vihollisen aseesta. Sotilaan omaisten turvana oli vuonna 1938 säädetty sotatapaturmalaki, jonka perusteella sodassa kuolleen omaisille voitiin maksaa huoltoeläkettä ja hautausapua, jos hän täytti kaatuneen määritelmän.

Kaatuminen oikeutti siis omaisten sosiaaliturvaan ja sankarihautaukseen yhteiskunnan kustannuksella. Tästä oikeudesta päätettiin kuolemantapauksesta tehdyn kuulustelupöytäkirjan ja lääkärin lausunnon perusteella. Eläkkeet myönsi Valtion tapaturmatoimisto ja sen saaminen avasi kaatuneen puolisolle ja lapsille pääsyn myös muiden tukien piiriin.

Hyvin pian sodan alettua havaittiin, että kaatuneen tiukka määrittely ei kaikissa tapauksissa toiminut. Määritelmä ei kattanut lomamatkojen aikana tapahtunutta kuolemaa. Sosiaaliturvaa saadakseen omaisen tuli osoittaa sairauden tai onnettomuuden suora liittyminen sodankäyntiin. Suhtautuminen itsemurhan tehneisiin vaihteli tapauskohtaisesti.

Suomen Valtionrautateiden historian pahin junaonnettomuus tapahtui Turengissa vuonna 1940. Sotilaita kuljettaneessa junassa kuoli yhdellä kertaa 39 henkilöä. Onnettomuus aiheutui sotaliikenteen vuoksi väsyneen vaihdemiehen virhevalinnasta.  Itsemurhia tehtiin ankaran paineen alla ja joskus vakavasti haavoittuneet surmasivat itsensä. Fiktiivisen tarinan sellaisesta muistavat kaikki Tuntemattoman sotilaan lukeneet. Sydänkohtaus tykistökeskityksen maalialueella on puolestaan esimerkki sairauden ja sotatoimien tulkinnanvaraisesta yhteisvaikutuksesta.

Kuolema liikenneonnettomuudessa rintamalla ei myöskään ollut tavatonta. Joskus vihollisen suora asevaikutus oli osatekijä, mutta myös ajaminen sodan runtelemilla teillä ja ajoneuvoilla, sotavaloilla ja tilanteen vuoksi väsyneenä vaati veronsa. Auton rattiin tai lavalle kuoltiin, ellei kaatumista todistanutta luodin tai sirpaleen reikää löytynyt.

Puolustusvoimat ja palvelustoverit ajoivat väljää tulkintaa kaatuneen määritelmään ja useita lievennyksiä siinä tapahtuikin jo sotien aikana. Sotien jälkeen kokoomuksen kansanedustajien eduskunta-aloitteissa vuosina 1945 ja 1947 haluttiin parantaa leskien ja orpojen asemaa. Noin 8900 sotalesken huoltoeläkehakemukset oli hylätty, koska perheen huoltajien katsottiin kuolleen eikä kaatuneen.

Uusi sotavammalaki hyväksyttiin vuonna 1948 ja sen avulla saatiin korjattua ilmeisiä vääryyksiä. Asian käsittelyssä eduskunta ei jakautunut niinkään puoluepoliittisesti, vaan ennemminkin sodan omakohtaisesti kokeneisiin ja sen välttäneisiin. Edelleenkin jäi tapauksia, joissa surma kirjattiin kuolemaksi eikä kaatumiseksi. Valtion kirstun vartijat pysyivät tiukkoina, mutta eivät kiillottaakseen kaatua-termiä vaan säästääkseen eläkkeissä – arvovalinta varmasti sekin. Yksityiskohtiin voi vapaasti tutustua niin Kansallisarkistossa kuin Eduskunnan arkistossakin, mutta voin suositella myös Heidi Mustajoen internetistä löytyvää tutkimusta ”Suomen sodissa 1939–1945 itsensä surmanneiden sotilaiden omaisten asema vuosina 1939–1960”.

Kotilaisen ja Hastin tutkimuksen tarkoitus on Helsingin sanomien mukaan osoittaa militarismin olevan ristiriidassa yhteiskuntamme perusarvojen kanssa. Militarismi on rönsyilevä käsite, jolla sopii lyödä pahan leima moneenkin asiaan. Pelkistettynä sen voi tulkita opiksi, jonka mukaan sotilaiden tulisi hallita valtiota tai ainakin olla siinä vaikutusvaltaisessa ja arvostetussa asemassa.

Sodan ilonpilaajien esille tuoma ”sotilaallisen vallan poikkeuksellinen asema suomalaisessa yhteiskunnassa” on yhtä kriittisesti ymmärretty kuin kaatua -termin merkitys. Kovin militaristiselta Suomi ei nimittäin vaikuta: upseerit on suljettu poliittisen toiminnan ulkopuolelle ja vaikutusvaltakin ilmenee enintään keskusvirastotasolla virkamieslainsäädännön sallimissa puitteissa. Kansalaisten silmissä upseerin asema saattaa toki olla korkea, sillä osaamisesta ja asiantuntemuksesta nousevaa arvostusta ei ole rajoitettu.

Tutkijoille yhteiskunnan perusarvot tuntuvat olevan militarismiin nähden käänteinen käsite. Päätös kuin päätös saa hyvän leiman, jos kyseessä on arvovalinta. Perusarvo on sitten kaikkein kaunein kukkanen arvojen vaasissa. Mistään ei kuitenkaan löydy sopimusta siitä, mitkä yhteiskuntamme perusarvot oikein ovat. Jos minun pitäisi niitä alkaa etsiä, hakeutuisin perustuslakimme pariin, sen kaikki poliittiset puolueemme ovat hyväksyneet, vaikka tulkinnoista kättä vääntävätkin.

Sodan ilonpilaajien tutkimuksella on lehtitiedon ja epäilemättä myös hyväksytyn apurahahakemuksen mukaan selkeästi määrätty tarkoitus. Vanhan koulun sotilassosiologina oudoksun tutkimusta, jonka lopputulos on päätetty ennen tutkimuksen tekemistä. Väistämättä herää epäilys, että silloin tutkimuksen päämäärä on jokin muu kuin tieteellisen tiedon lisääminen.  Niin militarismin kuin perusarvojenkin tieteellinen kuvaus sekä tieto sinänsä ovat kuitenkin aina tervetulleita. Ehkä ne johdattaisivat kuplautuneet tutkijat alas Rosinanten selästä kohtaamaan realimailman ongelmia, joita kyllä riittää myös löysissä puheissa sodasta ja rauhasta.