Kolme ja puoli kuukautta kestäneen Suomen vapaussodan traagisia tapahtumia tutkitaan edelleen. Sodan muistoihin ja tulkintoihin ovat voimakkaasti vaikuttaneet eri vuosikymmeninä vallinneet poliittiset ilmapiirit. Vapaussodan muistoja pitäisi kuitenkin voida taltioida ja vaalia ilman kiihkoa tai poliittista painolastia, totuudenmukaisesti. 

”Pieni nelivuotias tyttö ei ymmärrä, miksi isä on mennyt vintille piiloon ja miksi äiti kielsi kertomasta sitä vieraille pyssymiehille, jotka olivat tulleet etsimään isää. Tyttö katsoo ihmetellen tuvan ikkunasta siskojensa kanssa, kuinka naapuritalon isäntä ja tämän pojat kävelevät sukkasillaan samojen pyssymiesten saattamina pellon reunaan. Miehet tuupataan ojaan ja sitten kuuluu useita paukahduksia.”

Oli helmikuu 1918, ja tämä pikkutyttö oli isoäitini Elli Klingstén.

Monenlaisia tarinoita

Vuoden 1918 talven ja kevään tapahtumat itse kokeneet veteraanit ja siviilit ovat jo poistuneet keskuudestamme. Ensikäden tietoa tapahtumista ei ole saatavilla kuin taltioitujen haastattelujen ja kirjoitusten kautta.

Kiinnostukseni itsenäisyytemme alkuaikoihin alkoi jo nuorena. Muistissani ovat edelleen isoäitini kertomukset sekä 6. luokan ryhmätyönä haastattelemani luumäkeläisen veteraanin kokemukset vapaussodasta. Isoäidilläni oli paljon kerrottavaa. Hänen isänsä oli kuulunut valkoisen armeijan Sysmän pataljoonaan.

Oman isäni suvussa kukaan ei puhunut mitään vuoden 1918 asioista. Myöhemmin selvitin, että isoisäni jäi orvoksi kaksivuotiaana. Hänen 22-vuotias isänsä, Adam Antinpoika Kirvesmies, teloitettiin punakaartilaisena 5. toukokuuta 1918 Lappeenrannassa. Adamin 19-vuotias veli Johannes oli kokenut saman kohtalon 29. huhtikuuta. Heidät oli muutamaa viikkoa aikaisemmin haettu kotoa. Vaihtoehdoiksi oli annettu liittyminen punakaartiin tai kuolema.

Näitä tarinoita on lähes jokaisessa suomalaisessa suvussa. Vapaussota koskettaa välillisesti meitä kaikkia, ja siksi onkin tärkeää, että se koetaan yhteisenä kansakuntaamme kuuluvana historian ajankohtana, jota ei saa unohtaa.

Nyky-yhteiskunnassa on vaikea ymmärtää itsenäisyyden alkuaikojen tilannetta ja ihmisten motiiveja teoilleen ja aatteilleen. Sen vuoksi on syytä tutustua historiaan ja yrittää sitä kautta ymmärtää tuon ajan ihmisiä ja tapahtumia.

Erityisen kiinnostavia ovat yksilöihin ja henkilöihin liittyvät tapahtumat ja tarinat. Niiden kautta saa mielestäni hyvän käsityksen tuon ajan oloista ja tapahtumista. Henkilökohtaisiin tarinoihin liittyvät esineet, dokumentit ja tavarat, joita vapaussodassa olleilla oli mukanaan tai joita he teettivät muistoiksi tapahtumista.

Sekä valkoisten että punaisten puolella taistelleet tunsivat aseveljeyttä ja toveruutta omissa joukoissaan. Sodan kokemukset saivat sotilaat perustamaan aseveliyhdistyksiä ja toveripiirejä, joiden kokouksissa muisteltiin menneitä ja edistettiin yhteenkuuluvuuden tunnetta. Muistojen taltiointi on välttämätöntä, koska muuten ajan myötä asiat unohtuvat tai niiden ymmärtäminen vääristyy.

Vapaussodan jälkeen molemmat osapuolet kirjoittivat ja julkaisivat sotamuistelmiaan. Varhaisimmasta tuotannosta kuultaa paatoksellisuus ja toisen osapuolen syyttely. Tapahtumakuvauk-set ovat yksityiskohtaisia mutta usein kertojansa värittämiä ja tunteiden sävyttämiä. Myöhempi vapaussodasta kertova tuotanto on kriittisempää ja tutkivampaa.

Perimätiedon ja kirjallisuuden yhteisvaikutuksesta muodostuu jokaiselle omanlaisensa käsitys vapaussodan tapahtumista. Muistojen taltioiminen on tärkeätä myös siksi, että tapahtumiin liittyvät tosiasiat säilyisivät muuttumattomina tulevillekin sukupolville.

Kokoelmassa palanen suomalaista perintöä

Vapaussodan veteraanien kunniamerkit ja sotaan liittyvä jäämistö on yleensä periytynyt lähisukulaisille. Heillä oli usein läheinen suhde veteraaniin ja jopa itse sotaan. Seuraavilla sukupolvilla henkilökohtaista kosketuspintaa ei enää välttämättä ollut, joten myös kiinnostus sotaan saattoi jäädä vähäiseksi.

Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla vallinnut poliittinen ja yleinen ilmapiiri ei arvostanut sotaveteraaneja. Nuoremman sukupolven suhtautuminen heihin saattoi olla suorastaan vihamielinen. Tähän veteraanijoukkoon kuului vielä myös lukuisia vapaussodan veteraaneja.

Veteraanien perustamat yhdistykset ja tapaamiset pitivät yllä muistojen vaalimista. Nykyään eri-laiset perinneyhdistykset jatkavat vapaussodan perinnön ylläpitoa, mutta niiden jäsenmäärät ovat pienentyneet. Yhdistyksiä on lakkautettu, ja monet jäljellä olevista kamppailevat uusista jä-senistä turvatakseen toimintansa myös tulevaisuudessa.

Olen pitkään laajentanut syventymistä aihepiiriin keräämällä vapaussotaan liittyviä esineitä ja dokumentteja molemmilta osapuolilta. Tällä hetkellä kokoelma on, eri museot huomioituna, Suomen mittavin, ja se sisältää yli tuhat esinettä, merkkiä, dokumenttia ja valokuvaa.

Monet merkeistä ja mitaleista ovat tunnettujen suomalaisten taitelijoiden suunnittelemia. Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan, Gunnar Finnén ja Aarno Karimon kaltaisten merkkihenkilöiden henki ja perintö elää myös näiden vapaussotaan liittyvien töiden kautta.

Kokoelman kerääminen on vaatinut hyvin paljon sekä taloudellista panostamista että aikaa. Se on antanut suuren henkisen kasvun ja voimavaran. Koen olevani etuoikeutettu voidessani kerätä ja omistaa tärkeän palan suomalaista kulttuurihistoriaa ja perintöä, jota kokoelma kiistatta on.

Koen myös, että vuoden 1918 muistojen taltiointi on turhaa, ellei sillä ole jatkuvuutta ja näkyvyyttä. Muistojen vaalimiseen liittyy myös suuri vastuu siitä, että työ jatkuu myös meidän sukupolvemme jälkeen. Jatkan edelleen kokoelman kartuttamista. Samalla etsin sopivaa yhteistyötahoa, jonka kanssa voisimme perustaa pysyvän vapaussodan museon, johon kaikilla olisi mahdollisuus tutustua.

Tällä hetkellä Suomessa ei sellaista ole, vaikka museolle olisi selvä tarve. Materiaalia on riittävästi näyttävänkin museon perustamiseen. Tarvitaan vain taho, jolla on riittävät resurssit ja tahto vuoden 1918 vapaussodan muiston säilyttämiseen. Vapaa isänmaamme on sen ansainnut.

***

Kenraaliluutnantti Einar Hämäläisen kunniamerkit

Punaiset