Talvisodassa Tolvajärvellä joulukuussa 1939 käytyjä taisteluja voidaan pitää monella tavalla merkittävinä. Lähes kaksi viikkoa kestäneen viivytysvaiheen jälkeen puna-armeijan hyökkäys onnistuttiin viimeinkin pysäyttämään. Eikä pelkästään pysäyttämään, vaan suomalaisten käynnistämällä vastahyökkäyksellä vihollisen 139. divisioona lyötiin ja rintama työnnettiin kymmenien kilometrien päähän Aittojoelle. Sotilaallista menestymistä ehkä vieläkin suurempi oli Tolvajärven taistelun moraalinen vaikutus. Perääntyminen loppui ja usko Suomen armeijan kykyyn torjua mekanisoidun puna-armeijan hyökkäys palautui. Ylipäällikkö Mannerheim olisi jo joulukuussa 1939 voinut sanoa myöhemmin tunnetuksi tulleet sanansa “suomalaiset taistelevat jälleen”.

Muistolaatta Tolvajärven Matkailumajan kivijalassa.

“VOITTO TAI KUOLEMA”
Keskisarja, Teemu: Tolvajärven jälkeen. Suurtaistelun ihmisten historia. Siltala 2014, 303 s.

Kirja pohjustaa ensiksi yhden legendaarisen päivän, 12. joulukuuta 1939, tapahtumia, mutta kirjaa myös vaikuttavat taustat ja kuvaa, mitä seurasi tuon päivän jälkeen. Miten kävi Mäntän konekiväärimiehille, entä Talvelalle ja Pajarille? Mistä he oikeastaan tulivat, mitä olivat tehneet ennen tuota 12. joulukuuta? Taistelujen kuvauksissa ei voi kuin kadehtia Keskisarjan draaman tajua ja lähes käsittämätöntä kykyä “elää” rivimiehenä, päällikkönä ja komentajana noita Tolvajärven päiviä, viikkoja ja kuukausia.Arvioinnin melodramaattinen otsikko ei ole enempää eikä vähempää kuin eversti Aaro Pajarin käskyssään ilmoittama “kategorinen imperatiivi” Talvisodan pahimmilta päiviltä; imperatiivi on samalla myös Teemu Keskisarjan uusimman teoksen V luvun nimi. Allekirjoittanut tunsi hienoista jännitystä tarttuessaan Keskisarjan uusimpaan; siinä määrin oli “Viipuri 1918” asettanut riman korkeutta. Mutta pelko pois: rima ei putoa nytkään. Keskisarja kertoo pienten ja suurten tarinan sodan mielikuvitusvoimien räjähtävästi risteytyessä. Kirjassa eivät todellakaan “luonteettomat pökkelöt” putoa kuin tyhjästä ammuskelemaan tai käskyjä jakelemaan. Ei, kaikilla on taustansa. Kirjan käyntiin panijana on toiminut mänttäläisen työmiehen ja sotaveteraanin Kunto Ruokolaisen vuosikymmenien aikana keräämä arkisto (28 mappia, 200 tuntia nauhoituksia ja 2500 valokuvaa). Luontaiseen tapansa Keskisarja porautuu rivimiesten päiden sisään eikä jätä suurmiesten pimeitäkään puolia käsittelemättä. Tekijän sanoin: “Minulle sotahistoria niin kuin kaikki muukin on ihmiskuvausta”.

Keskisarjan kerronnassa selviää Paavo Talvelan peräänantamattomuuden ja äärimmäisyyksiä myös itseltään vaativan luonteen ydin: sota kaivoi nuoruusajan tappelupukarista esiin vahvuuksia, joita tultiin vielä tarvitsemaan. Vapaussota ei 22-vuotiaalle jääkärimajurille riittänyt; vielä oli käytävä heimosotiin Aunuksessa ja Vienassa. Heimoasian fraasien laskettelu sanomalehdissä ja suojeluskuntatalojen lämmössä ei totisesti ollut Talvelan heiniä. Silloinen upseerikokelas Aaro Pajari oli saman poltteen vallassa. Yliopistoluvut jäivät kesken suojeluskuntien noustessa taisteluun. Viimein saksalaisten kouluttajien simputuksen marinoima kokelas lähti heimosotien tielle. Sotatie katkesi kuitenkin aunuslaisten hylätessä Pajarin; mies selvisi kotisuomeen laihtuneena ja ryysyisenä, mutta korpikoukkauksista kokemusta saaneena. Molempien tulevien suurten sotapäälliköiden kompleksinen suhde alkoholiin tulee myös kirjatuksi; on suoranainen ihme, että Talvela säästyi suurempiin koitoksiin Säämäjärvellä heinäkuussa 1919 toimittamiensa humalaisten toilailujen jälkeen.

Keskisarja luotaa myös tulevan Tolvajärven näyttämön miehistöä, “punavalkoista sotilasainesta”. Moni, kovin moni oli kotoisin punikkiperheestä, joidenkuiden isät vielä valkoisen poliittisen väkivaltaisuuden kaatamia. Tässä ei Keskisarja yhdy vanhaan “Talvisodan ihme” – retoriikkaan (josta Jaakko Paavolainen aikoinaan totesi sen olleen “ihmeiden ihme” tylyyn kapinan jälkiselvittelyyn viitaten). Pikemminkin hän toteaa kapinan käyteaineiden – työttömyyden, maanomistusolojen ja säätykaunan – olleen hyvinkin parantuvaisia verrattuna esimerkiksi etnisiin ja uskonnollisiin kiistoihin. Poliittisesti epäkorrektisti Keskisarja toteaa sisällissodan osapuolien olleen “järkevämpiä, työteliäämpiä ja yritteliäämpiä kuin uskonsotijat 2000-luvulla”. Laittamattomasti sanottu!

Itse taistelujen kuvaukset ovat tuttua Keskisarjaa: hengästyttävää, enemmänkin näyttävää kuin kertovaa. Ja hyviä oivalluksia: Tolvajärvi oli “Cannae nurinpäin”, ja suomalaisten voitto ei perustunut oveluuteen vaan kolmeen seikkaan: “julmettuun hyökkäyshenkeen, julmettuun hyökkäyshenkeen ja julmettuun hyökkäyshenkeen”. Tätä julmettua henkeä oli kyllä muuallakin, tosin jäykän torjunnan muodossa. Tulee hakematta mieleen yhteiskunnallisen ajattelun muutos, tai oikeastaan koettelemusten kestävyyden muutos: maaliskuun kahden ensimmäisen viikon aikana kaatui 7500 suomalaista. Irakin sodan saldo amerikkalaisille vuosina 2003 – 2010 oli noin 4500 sotilasta, ja tämä oli jo tulkittu kotirintaman kannalta lähes kestämättömäksi luvuksi…alaviite tämäkin.

Sanonta “suuretkin miehet voivat olla pieniä” pitää paikkansa, jälleen kerran. Lukija ei voi kuin ihmetellä Pajarin Talvisodan jälkeen käynnistämää prosessia joitakin alaisia upseereita kohtaan; ajojahdistakin voisi puhua, tai ainakin pakkomielteenomaisesta toiminnasta. Asia huipentui lopulta kotijoukkojen komentajan sangen ojentavan luonteiseen kirjeeseen Pajarille: asia käskettiin jättämään silleen, kun ensiksi Suojeluskuntien esikuntapäällikkö ja koulutusjaoksen päällikkö olivat saaneet tarpeekseen kirjelmöinnistä.

Lasse Laaksonen on teoksessaan “Eripuraa ja arvovaltaa” (Docendo 2014, täydennetty juhlapainos) seikkaperäisesti käsitellyt ylimmän sotilasjohdon ongelmallisia henkilösuhteita. Keskisarja ei tähän tuo enää Pajarin tai Talvelan osalta kovinkaan paljon uutta. Helppo on kuitenkin lukijan yhtyä Keskisarjan näkemykseen, jonka mukaisesti mahtimiesten keskinäistä arvovaltakinastelua olisi jatkuvassa kuolemanvaarassa olevien miesten keskuudessa pidetty lähinnä akkamaisena.

Keskisarja ei missään nimessä mitätöi tai vähättele Pajarin saavutuksia: tämä oli kiistatta loistava sotapäällikkö, joka ei tosin olisi kovin hyvin pärjännyt diplomatian kentillä. Terveyskään ei olisi mahdollistanut edes tämän päivän bussinkuljettajan ammattia, ja nykyajan johtamisopit eivät olisi häntä johtamistoimiin hyväksyneet. Heikkoudet eivät kuitenkaan syövyttäneet saavutuksia. Reservin päällystöstä ja miehistöstä puhuessaan pitää Keskisarja Talvisodan ja jatkosodan ihmeenä sitä, miten miesten valtaosa sieti sietämättömät muistonsa, vailla psykiatreja, vailla terapiaa, vailla psyykenlääkkeitä. Veteraanit jatkoivat töitään, ja hiljaisuus oli eri asia kuin vaikeneminen.

Keskisarja päättää kirjansa tekstiin, joka nousee jalkaväenkenraali Paavo Talvelan requiemiksi. Kenraali kantoi kerran ottamansa vastuun kuolemaansa saakka. Kokonaisuudessaan Keskisarjan teos on kaunis kiitos veteraaneille, joille “elämä isänmaalle” merkitsi toden totta jotakin muuta kuin tyhjyyttään kumisevaa puhetta kovin tärkeissä juhlatilaisuuksissa.

Pekka Holopainen