”Kiitos kenraali Laguksen muistojuhlasta. Se toteutettiin täsmällisesti, tasokkaasti ja tyylikkäästi, kenraalia ja hänen elämäänsä sekä hänen edustamiaan arvoja kunnioittaen. Paras tilaisuus, jossa ikinä olen ollut.”

Edellä oleva oli yksi palaute niistä useista kymmenistä vastaavista, joita Lohjan Reserviupseerikerho pääjärjestäjänä sai ottaa vastaan sen jälkeen, kun elokuinen Lagus-juhla Lohjan Laurentius-salissa oli ohi.

Kaksituntinen juhla ja sitä edeltänyt ohjelmallinen iltapäivä paikallisen yläkoulun oppilaille oli kaiken kaikkiaan menestys. Hohtoa ja onnistumisen tunnetta lisäsivät salintäyteinen yli viidensadan hengen yleisö.

Uutta oli juhlan ja pihanäyttelyn hyödyntäminen edeltäneen iltapäivän kouluopetuksessa. Anttilan yläkoulun kahdeksasluokkalaiset saivat tutustua ryhmissä maanpuolustuskalustoon ja Laguksesta kertovaan aineistoon kuuden eri tehtävärastin kautta.

Ulkona tutustuttiin T-26-panssarivaunuun, Laguksen Kugelwageniin, merimiinaan ja sisällä erilaisiin Laguksen sota-ajan varusteisiin. Oppilaat kuuntelivat ihmeissään, miten suomalaiset tuhosivat panssarivaunuja puupölkyillä ja Molotovin coctaileilla. Jari Saurio panssarimuseosta esitteli esimerkiksi Laguksen pistoolikoteloa, aseita, karttalaukkua, karttoja, kunniamerkkejä ja pientä sirpaletta, josta kenraali sai osuman.

Opettajat pitivät ideaa loistavana ja totesivat, että iltapäivä havainnollistaa sitä, mikä oppikirjoissa kerrotaan vain sanoina. Varsinainen juhla koostui hienosti käsikirjoitetun juonen mukaisesti puheista ja musiikista. Lavasteet ja kuvakollaasit täydensivät kokonaisuutta.

Juhlaesitelmiä oli kaksi. Ruben Lagusta sodan aikana kuvasi Panssarimuseon johtaja, everstiluutnantti Simo Hautala, ja kenraalin elämää sodan jälkeen Lohjalla paikallinen historiantutkija Torsti Salonen. Lagushan toimi kuolemaansa vuoteen 1959 saakka Lohjalla muun muassa kauppapuutarhurina, kukkakauppiaana ja SATO Oy:n toimitusjohtajana.

Onnistuneen Lagus-juhlan päätteeksi Lohjan Reserviupseerit ry:n projektipäällikkö, filosofian tohtori Lauri Hietaniemi oli tyytyväinen, mutta myös ilmeisen helpottunut. Yli puolen vuoden tiivis projekti oli saatu päätökseen.

”Viime sotamme olivat Suomen kansalle traaginen kokemus. Monet menettivät läheisensä ja useat sotilaat haavoittuivat vakavasti. Sellaiset muistot ja vaikeudet säilyvät perheissä sukupolvien ajan. Tärkeimpänä saavutuksena meillä on kuitenkin vapaus ja itsenäisyys.”

Kirjoittaja Jaakko Puomila toimi Lagus-juhlassa juontajana ja on lohjalainen Länsi-Uusimaa -lehden eläkkeellä oleva päätoimittaja, kamarineuvos, majuri res ja kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja.

***

Alla oleva kirjoitus on otteita everstiluutnantti Simo Hautalan juhlaesitelmästä, joka perustui pitkälti everstiluutnantti Erkki Käkelän yhteentoista kirjaan, jotka hän on kirjoittanut sotilasuransa jälkeen merkitessään muistiin Panssaridivisioonan sotahistoriaa.

Kenraalimajuri Ernst Ruben Lagus sodanajan johtajana

Mannerheim ristin ritari no 1, kenraalimajuri Ruben Lagus on yksi valovoimaisimmista sotiemme vuosien johtajista. Hän saavutti teoillaan maineen, jonka vaikutukset kantavat nykypäivään asti erityisesti mekanisoiduissa joukoissamme.

Tarkasteltaessa Ruben Lagusta sotilaana huomio yleensä kohdentuu jatkosotaan ja aikaan Panssaridivisioonan komentajana. On hyvä kuitenkin palauttaa mieleen, että hän oli Saksassa sotilaan peruskoulutuksen ja tulikasteen saanut jääkäri. Nuorelle parikymppiselle sotilaan taimelle tiukalla saksalaisella koulutuksella ja myöhemmällä komppaniatason taistelukokemuksella oli vahvistava vaikutus hänelle jo luonnostaan ominaiseen päättäväisyyteen ja aktiivisuuteen.

Ruben Lagus ei kuitenkaan tuolloin eikä myöhemminkään sulattanut saksalaista koulutusmetodia sellaisenaan. ”Järjen käytön ja asiallisuuden tulee vaikuttaa sotilaallisen kurinpidon perusteisiin”, Lagus totesi monesti jatkosodan vuosina.

Lagus toimi talvisodassa pääajan Kannaksen Armeijan huoltopäällikkönä ja vastasi käytännössä koko Kannaksen huollon kirjosta. Varmasti yksi epäkiitollisimmista tehtävistä, joka tuolloin saattoi osua kohdalle ja paineet olivat valtavat. Voitaneen arvioida, että 105 sotapäivän kiirastuli oli raastavuudestaan huolimatta Lagukselle kuitenkin harjaannuttava kokemus huollon tärkeydestä sotatoimien kannalta, ja se antoi myös mahdollisuuden perehtyä korkean sotatoimiyhtymän toimintaan.

Eversti Laguksen ura sai uuden käänteen elokuussa 1940, kun hänet määrättiin Polkupyöräprikaatin komentajaksi. Nyt hänen tehtäviinsä kuului uudenlaisen jääkäriprikaatin pystyttäminen.

Ylijohtomme päämääränä oli luoda Saksan rintamilta saatujen esimerkkien mukainen, liikkuvaan sodankäyntiin kehitetty, isku- ja murtovoimainen yhtymä. Näin jääkäriprikaatista oli päätetty muodostaa ennen muuta hyökkäykseen soveltuva ketterä kokonaisuus, jonka henkilöstön muodostivat nuoret, hyvin koulutetut ja kurinalaiset ikäluokat. Juuri tällaisen joukon komentajaksi valikoitui eversti Ruben Lagus.

Tuolloisessa Pääesikunnassa oivallettiin, että oppia oli haettava salamasodankäynnin syntymämaasta Saksasta. Siksi Lagus komennettiin keväällä 1941 perehtymismatkalle yhdessä kahden muun valitsemansa upseerin kanssa. Kotimaahan palanneilla Laguksella ja kumppaneilla oli kiire kouluttaa joukkojaan yhteistoimintaharjoituksissa uuteen taktiikkaan, sillä tilanne itärajoilla alkoi kiristyä.

Jatkosodan ajan 1. Jääkäriprikaati suunnattiin Tuupovaaran Eimisjärven alueille, ja joukot lähtivät liikkeelle Korpiselästä 11. heinäkuuta 1941. Laguksen joukko oli osa kenraaliluutnantti Heinrichsin johtaman Karjalan Armeijan VI AK:n 5. Divisioonaa. Armeijakuntaa johti temperamenttinen kenraalimajuri Paavo Talvela. Mainitakoon, että vastaavaa ominaisuutta ei ollut divisioonankomentaja eversti Eino Koskimiehellä.

Divisioonan hyökkäyssodan ensipäivät olivat hapuilua, mikä sai Talvelan hermostumaan nahjusteluun, ja hän määräsi muita mutkitta Laguksen uudeksi divisioonan komentajaksi. Raju temppu, sillä tuon tason komentajavaihdot kuuluivat ylipäällikölle.

Laguksen johdolla hämäläisdivisioona eteni jääkäriprikaati kärjessä hämmästyttävällä nopeudella Laatokan rantamaille saavuttaen Vitelen 24. heinäkuuta. Ylipäällikkö Mannerheim oli pannut merkille kyvykkään everstinsä saavutukset ja myönsi Lagukselle Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin n:o 1 päivämäärällä 22.7.1941. Kunniamerkki merkitsi korkeinta sotilasansioista johtunutta huomionosoitusta.

Tieto uudenlaisen kunniamerkin myöntämisestä levisi kulovalkean tavoin kansalaisten keskuuteen. Pian sekä kotirintamalla että etulinjassa tiedettiin, millä kannuksilla tuo ryhdikäs ja pidättyvää arvovaltaa henkivä eversti oli maineensa ansainnut.

Petroskoin eli Äänislinnan valtauksen jälkeen Lagus ylennettiin kenraalimajuriksi.

Hyökkäystaktiikka kuin salamasotaa

Ruben Lagus toi taisteluosastotaktiikan mukanaan Saksan komennukseltaan keväällä 1941. Laguksen voidaan sanoa olleen aikanaan Suomen kenties ainoa suoraan päin vihollista porautuvan hyökkäystaktiikan ekspertti.

Menetelmä perustui häikäilemättömään etenemiseen teiden suunnissa syvin tavoittein vihollisen selustaan. Iskevää hyökkäyshenkeä oli iskostettu jääkäreille jo rauhanajan koulutuksessa ja sodan aikana sitä jatkettiin kaikessa toiminnassa.

Kun polkupyörin etenevä jääkärikärki sai tulta vastaan, se levittäytyi salamannopeasti ja lähti liikkeestä hyökkäämään. Kranaatinheittimet, jotka liikkuivat kärjen mukana, menivät automaattisesti asemaan ja avasivat tulen havaittuun viholliseen. Myös tykistö ampui välittömästi, sillä yksi patteri oli aina ampumavalmiina kahden muun edetessä portaittain. Tulenjohtajat olivat luonnollisesti kärjen mukana. Kärkikomppaniaa seurannut panssarivaunujoukkue ajoi eteen tulitukeen, ja pioneerit varautuivat miinanraivaukseen. Samoin panssarintorjuntatykkijoukkue meni heti tuliasemaan. Näin purkautui taisteluapparaatti, jossa jalkaväkiaseiden tulta terästivät puolen tusinaa tykistöasetta, viisi panssarivaunua ja kaksi panssarintorjuntatykkiä. Siis merkittävä tulivoima.

On selvää, että menetelmä ei olisi voinut toimia ilman harjaantumista ja lyhyitä komentoja – jaarittelu ja pohdiskelu olisivat maksaneet ihmishenkiä. Lagus ei sinänsä vähätellyt perisuomalaista hyökkäysdoktriinia, joka perustui koukkaustaktiikkaan, mutta hän kritisoi toimintamallin hitautta, joka antoi viholliselle juuri sitä, mitä se viivytyksellä halusikin: aikaa.

Laguksen pääaselajia edustivat jääkäripataljoonat. Ne olivat runko, jolle kokonaisuus rakentui. Ikiaikaisten taktisten periaatteiden mukaan yhdistettiin jääkäreiden liikkeeseen konekiväärien, vaunu- ja panssarintorjuntatykkien sekä kenttätykki- ja heitinaseiden tuli. Pioneerit varmistivat liikkeen etenemisen, ja viestijoukot takasivat yhteyksien toimivuuden.

”Jääkärit sen tekivät”, korosti Lagus usein sotien jälkeen. Aallon harjalla joku saattaisi erehtyä ratsastamaan menneillä saavutuksilla, mutta näin ei ollut asian laita kenraalimajuri Laguksen kohdalla. Hän jatkoi jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen määrätietoisesti Suomen armeijan iskujoukkojen kovan kärjen kehittämistä.

Sodan kuluessa syntyi toki tappioita, mutta toisaalta saatiin myös sotasaalista ja uusia nuoria ikäluokkia palvelukseen. Saksan vapaaehtoisetkin palasivat, ja aselajien kesken tehtiin järjestelyjä, jotka tukivat Panssaridivisioonan muodostamista. Divisioona näki päivänvalon kesäkuussa 1942. Selkeä valinta sen johtoon oli kenraalimajuri Ruben Lagus.

Ruben ”Pinkka” Lagus

Kuinka hyvin pitääkään paikkansa sanonta ”sellainen joukko kuin sen johtaja”.

Panssaridivisioona oli yhdellä ja ainoalla relevantilla mittapuulla arvioituna sotavuosien parhaiten koulutettu yhtymä. Se mittapuu oli menestyminen kesän 1944 torjuntataisteluissa.

Komentajan henkilökohtainen aktiivisuus yhteistoimintakykyisen joukon kouluttamisessa ja kurin ylläpitämisessä oli kaiken a ja o. Asemasodan vuosina vain sunnuntait olivat vapaapäiviä. Tosin silloinkin aamut alkoivat tupa-, kaappi- ja siisteystarkastuksella. Suomalainen mies purnasi, mutta 1930-luvulla lempinimellä ”Pinkka” tunnettu komentaja vaiensi valittajat toteamalla ”tänne ei ole tultu makaamaan”.

Laguksen käsitys vastuusta

Ruben Lagus on lausunut: ”Se, että jollakin upseerilla on enemmän ruusukkeita kauluksessaan kuin toisella, ei merkitse sitä, että hänellä olisi enemmän älyä, arvostelukykyä ja taitoa. Mutta yhtä hänellä on enemmän – vastuuta. Alaisen tulisikin tehdä itselleen selväksi se, että korkeampi sotilasarvo ei merkitse mitään muuta kuin suurempaa vastuuta, jonka armeija on katsonut tarkoituksenmukaiseksi sälyttää asianomaisen kannettavaksi. Arvojen kantaminen ja kunnioittaminen edellyttävät henkistä joustavuutta, älykkyyttä ja luonteen puhtautta. Kaikkien esimiesten on pidettävä huolta siitä, että armeijan arvoja kunnioitetaan ja niitä oikein kannetaan. Missä näin ei tapahdu, siellä ei ole kuria.”

Lagus luonnollisesti tiesi kokemuksesta, mistä puhui. Olihan hän itse joutunut erikoisiin johtosuhdetilanteisiin esimerkiksi talvisodan Summassa ja jatkosodassa Talvelan pikamääräämänä 5. Divisioonan komentajana.

Vaikka Lagus oli itse saanut peruskoulutuksensa Saksassa, hän ei pitänyt saksalaista kuria sopivana suomalaiselle sotilaalle. Kurinpito ei saanut olla itsetarkoitus. Kurinpidon säännöstö on tarkennettava sodan oloihin sopivaksi, hän korosti.

Lagus painotti, että komentajista riippuu, minkälainen joukko heillä on johdossaan. Juuri vaatimisen taitoon kätkeytyy kurin salaisuus.

Liikkeellä koko ajan

Ernst Ruben Lagus oli saanut syntymälahjana päättäväisen ja toimeliaan luonteen. Aktiivisuus olikin yksi hänen johtajuutensa tunnuspiirteistä.

Sotapäiväkirjoja ja taistelukertomuksia lukiessa huomio kiinnittyy siihen, että komentaja on liikkunut jatkuvasti ja yötä päivää. Lagus on sanonut: ”Suurin laiminlyönti oloissamme on se, ettei toimettomuuteen kajota tarpeeksi ankaralla kädellä. Aloitekykyisten ja toimintatarmoisten miesten otteita kyllä arvostellaan säälimättömän kovasti, mutta saamattomuudessa ja laiskuudessa nähdään usein arvostelukykyä ja malttia.”

Lagus puhui jälleen omasta kokemuksestaan, sillä hän vaati tässä suhteessa itseltään vähintään saman kuin alaisiltaan. Sielunveljekseen hän oli saanut kesän 1941 hyökkäysvaiheessa esimiehensä kenraalimajuri Talvelan. Tuolloinhan vaihdettiin jääkäriprikaatin kolmen pataljoonan komentajat, ja määräys tuli suoraan Lagukselta ilman prikaatin komentajan veto-oikeutta.

Sirkus Lagus

Kesäkuun 9. päivä rysähti, kun Neuvostoliiton neljäs strateginen isku käynnistyi Valkeasaaressa. Puolustuksemme johto Päämajassa yllättyi suurhyökkäyksen ajankohdasta. Panssaridivisioonan johto oli myös yllätetty.

Lagus otti itse vastaan puhelimitse Päämajasta 10. kesäkuuta aamuhetkillä tulleen käskyn siirtää divisioona Muolaan–Kivennavan alueelle. Kuin ihmeen kaupalla taisteluosat onnistuttiin siirtämään junakuljetuksin Perkjärven alueelle, vihollisen voimakkaasta ilma-aseesta huolimatta.

Panssaridivisioonan, marskin nyrkin, merkitys operatiiviselta kannalta tarkastellen oli Kannaksen puolustuksen lujittajana äärimmäisen tärkeä ja merkityksellinen.

Panssaridivisioona osallistui kesällä 1944 yhteensä yhdeksään panssaritaisteluun. Niistä ratkaisevin ja tuntuvin isku neuvostojoukkojen pysäyttämiseksi oli selkeästi divisioonan pääosien, Taisteluosasto Puroman, vastahyökkäys 25.–26. kesäkuuta Juustilankankaalta Portinhoikkaan ja sieltä edelleen Leitimojärven lounaislaitaan. Vastassa oli kaartinkenraaliluutnantti Simonjakin komentama 30. Kaartinarmeijakunta tavoitteenaan Kymijoki. Pelkästään tässä taistelussa kolminuolitunnuksen taistelijat tuhosivat neljäkymmentä erilaista vihollisvaunua, kun omat panssaritappiot olivat nolla.

Asemasodan vuosina Äänislinnassa toimeenpantua koulutus- ja harjoitusmyllyä kutsuttiin ”Sirkus Lagukseksi”. Torjuntataistelujen tapahtumat todistivat kiistattomasti työn tulokset, kun yhtymä oli mukana saavuttamassa torjuntavoittoa.

Vielä raskaiden torjuntataistelujen jälkeen oli osallistuttava erittäin vaikeisiin ja katkeriin sotatoimiin Pohjois-Suomessa. Olihan entiset aseveljet, saksalaiset, pakko poistaa venäläisten kanssa tehtyyn aseleposopimuksen mukaisesti Suomen maaperältä.

Lapin sodan junnaava luonne ei varmasti ollut hyökkäävän komentajan mieleen, ja tuloksettomat koukkaukset samoin kuin takelteleva huolto olivat turhauttavia. Paineita ei myöskään helpottanut jatkuvasti niskaan hengittävät valvontakomission neuvostopolitrukit.

Ruben Lagus oli epäilemättä helpottunut, kun suomalaisjoukkojen demobilisaatio alkoi lokakuun 1944 loppupuolella. Reserviläisten kotiuttamisen käynnistyttyä hän antoi jakaa 3. marraskuuta päiväkäskyn, jossa todetaan muun muassa seuraavaa ”Ilman taisteluamme ja ilman uhrejamme ei Suomen valtakuntaa olisi olemassa. Tämä vääjäämätön tosiasia meidän kaikkien on aina muistettava.”