Jaana-Elina Sairanen

Kun kemiat ja elämänkokemus kohtaavat, syntyy yhteinen onnellinen elämä ja rakkaus. Turvallinen ja hyvä mies, joka pysyy sanojensa takana – sanoin vihkipapille, kun kerroin Ykän luonteesta Tyrvännön kauniin puukirkon sakastissa syyskuussa 2011 vähän ennen kuin sanoimme toisillemme ”Tahdon” läheistemme läsnä ollessa.

Elämä oli hyvää ja helppoa. Olimme onnellisia ja rakastuneita. Osasimme arvostaa keskinäistä rakkautta. Ykän ura Puolustusvoimissa sai rinnalleen minun työkokemukseni niin käräjäoikeudesta, vankilasta, poliisihallinnosta kuin Puolustusvoimistakin – yrittäjyyttäni unohtamatta. Se yhdisti ja lujitti meitä toisiimme. Keskinäinen huumori, nauru ja ajatusmaailma olivat arkea.

Kotona Ykä oli rento, nauravainen ja tunteita osoittava vaatimaton mies. Hän arvosti ja kunnioitti minua puolisona ja naisena. Niin miehenä kuin upseerinakin häneen pystyi luottamaan. Kun Ykä puki virkapuvun päälleen, hänestä tuli hetkessä ryhdikäs upseeri, ja olemuksellaan hän sai rivit järjestykseen ja ojennukseen. Muistokirjoituksessa Ykää pidettiin suoraviivaisena ja vastuunkantavana upseerina, jonka kanssa oli helppo työskennellä. Kotona hän oli Elämäni Ritari: arvostin häntä suuresti ja olin hänestä ylpeä.

Ykä jäi reserviin 1. tammikuuta 2016, ja päätöstä puolsi se, että minäkin olin jo pois työelämästä. Tarkoitus oli, että meillä olisi mahdollisuus pitkään yhteiseen elämään, jossa olisi paljon yhteisiä asioita siten, että molemmilla olisi myös omat tärkeät asiat, kuten Ykällä metsästys ja minulla käsityöt. Ykälle oli kunnia-asia valmistaa riistaruokansa itse. Hän aina sanoikin, että ”se joka riistan kaataa, se myös valmistaa”. Heräsin aamuisin, kun keittiössä jo uunipadat kolisivat ja hirvipaisti oli menossa uuniin.

Kaikki kuitenkin muuttui tammikuisena päivänä 2018. Olimme Vierumäellä liikunnallisella lomalla. Ykä oli perusterve urheileva mies. Hän oli tuntenut pieniä oireita, ja sen takia kävimme sairaalassa tarkistamassa, että kaikki on kunnossa. Lääkäri toivotti mukavia hiihtokilometrejä: Ykä oli lääkärin mukaan terve mies niin kuin hänen oli työssä ollessaan lääkärintarkastuksissakin todettu olleen. Todellisuudessa kuitenkin oireet olivat varoitusmerkki vakavammasta. Hän lähti hiihtämään, antoi minulle suukon lähtiessään. Seuraavaksi tulikin sitten kaksi poliisia pihaan myssyt kourassa sekä ruumisauto. Ykä kuoli 11. tammikuuta 2018, lääkärikäyntiä seuraavana päivänä, hiihtoladulle sydänkohtaukseen – ja maailmani romahti.

Olimme aiemmin Ykän kanssa lukeneet Kylkirauta-lehdestä upseerien kuolinilmoituksia, ja Ykä oli pohtinut ääneen, kuinka nuorena osa upseereista oli menehtynyt. Moni on menehtynyt vuoden parin päästä jäätyään reserviin. Keskustelimme keskenämme myös haastavista asioista, kuolemastakin. Kumpikin tiesimme toisen toiveet, jos jotain tapahtuisi. En voinut uskoa, että jouduin niin pian käyttämään sitä tietoa.

Ykä oli antanut ohjeeksi, että jos hänelle tapahtuisi jotakin, minä ottaisin yhteyttä hänen kadettiveljeensä, joka laittaisi rattaat pyörimään hautajaisten järjestämiseksi. Ykä oli toivonut sotilashautajaisia, mutta antoi kuitenkin minulle vapaat kädet hoidella asiat parhaaksi katsomallani tavalla. Halusin toteuttaa Ykän toiveen, myös sen, että hänet haudattiin virkapuvussaan arvomerkit kunniamerkkeineen rinnassaan. Lisäksi minulle oli tärkeää, että kävin katsomassa häntä virkapuvussaan vielä ennen arkun sulkemista. Tiesin että hän olisi ollut rohkeudestani ylpeä ja olisi arvostanut sitä.

Puolustusvoimat oli suurena apuna hautajaisten ja muistotilaisuuden järjestämisessä. Kruunu ei hylkää omaansa, ajattelin. Olin ja olen edelleen kiitollinen kaikesta saamastani avusta. Laskin rakkaani arkulle sydämen muotoisen neilikkaseppeleen kirkkoupseerin tukiessa minua suuressa surussani. Pystyin jotenkuten lukemaan itse viimeisen tervehdykseni hänelle: ”Kiitos suuresta rakkaudestasi. Olet aina sydämessäni.”

Kävin päivittäin haudalla puhumassa Ykälle ja joka käynnillä hajosin henkisesti. Pyysin häntä johdattamaan minua elämässäni oikeille urille ja tekemään oikeita päätöksiä. Kerran kohtasin seurakunnan työntekijän, ja hän sanoi sanat, jotka jäivät mieleeni: ”Et saa Ykää takaisin, vaikka kävisit kuinka usein. Vaikka toisit haudalle aurinkotuolin ja olisit haudalla koko kesän, Ykä ei palaa.”

Silloin ymmärsin, että surutyötä voi tehdä muuallakin kuin Ykän haudalla. Ymmärsin myös, että elämäni täytyy jatkua, ettei vielä ollut minun vuoroni lähteä. Ykänkin toiveena oli, että jatkaisin elämääni mahdollisimman nopeasti. ”Älä jää tuleen makaamaan”, oli Ykä sanonut, jos hänelle joskus jotakin tapahtuu.

Puolustusvoimat on kuin iso koti siellä työskenteleville ja heidän perheilleen. Se on useimmille enemmän elämäntapa kuin työ. Sen kautta meillä oli ystäväperheitä, tapahtumia, juhlia, rutiineja. Isänmaallisuus oli tärkeää ja näkyi arjessa. Kaveria ei jätetä.

Yhtäkkiä tuo kodin ovi onkin sulkeutunut leskeksi jäätyäni, ja olen jäänyt ulkopuolelle siviilimaailmaan, jossa on erilaiset säännöt kuin kruunun maailmassa. Jäin ulkopuolelle, sillä leskenä minulla ei ole ollut mahdollisuutta valita, kuten vaikka avioeron yhteydessä.

Olin tukenut Ykää hänen urallaan, odottanut kotona tai matkustanut välillä mukana palveluspaikkakunnille. Moni puoliso hoitaa vielä lapset ja arjen. Osa joutuu elämään arkea pelko seuranaan, kun puoliso lähtee ulkomaankomennukselle. Kuoleman jälkeen ovi onkin sulkeutunut, ja koko elämä on tahtomatta muuttunut. Muutto pienempään, lähemmäs palveluita oli ainoa vaihtoehto itselleni. Mietin myös, mitä tapahtuu, jos perheessä on vielä alaikäisiä lapsia. Kuinka selvitä asuntolainasta, arjesta kasvattajana ja kaikista vastuista, joita tulee, kun jää yksin vastuuseen.

Mietin, mitä toivoisin omien kokemusteni myötä Puolustusvoimilta. Olisiko Puolustusvoimien mahdollista perustaa leskien yhdistys, joka tiedottaisi leskille ja se olisi avoin niille, jotka kokevat sitä tarvitsevansa. Leskellä ei useimmiten ole voimavaroja lähteä etsimään itse tietoa tai ottaa yhteyttä mihinkään. Yhdistys olisi vertaisryhmä ja kunnioitus leskelle puolison rinnalla tehtyä työtä kohtaan. Kaikki yhteisen perheen ovet eivät sulkeutuisi, vaan leski voisi olla edelleen osana Puolustusvoimien tapahtumia uudessa yhteisössä. Toivon, että lesket voisivat kokea saman veljeyden kuin upseeriveljet – eli leskeä ei jätetä.

Samoin toivon, että Puolustusvoimissa herätetään upseerien taholla keskustelua, miten perheen elämä on järjestetty, jos menehdyt. Voin vain kuvitella, miten vaikea tilanne on, jos asioista ei ole etukäteen kotona puhuttu. Myös vakuutus- ja ammattiliittoasiat kannattaa päivittää vuosittain.

Sanoin rakkaalle Ykälleni hautajaisissa: ”Kiitos suuresta rakkaudestasi, olet aina sydämessäni.” Sanon sen joka kerta hänelle haudalla käydessäni. Saman haluan sanoa Puolustusvoimille toivoen, ettei leskeä jätetä.

Kirjoittaja on eversti evp Yrjö Sairasen leski.