Vihijohtaja: Muuttuuko ihminen – ja mihin suuntaan?
Pekka Kurvinen
Maailmanjärjestyksen murroksessa suomalaisupseerin on kyettävä sopeutumaan palvelussuhteeseen, johon hän ei välttämättä henkisesti, ruumiillisesti, yhteisöllisesti eikä tietotaidollisesti ole varautunut. Miten sodankäynnin muutos vaikuttaa yksilön ja joukon palveluskykyyn tilanteessa, jossa upseerikoulutus on annettu perustaltaan erilaiseen toimintaympäristöön – onko ihmisellä tarvittava aineellinen ja aineeton muutosvalmius?
Upseerien rekrytointilähtökohta on suotuisa: Maanpuolustuskorkeakoulun valintaupseeri kapteeni Antti Paasikoski kertoo Ruotuväessä (linkki), että jokainen saa viimeistään maisteritutkinnon jälkeen vakinaisen viran – ei siis tarvitse pelätä muutosneuvotteluja.
Viime vuosien maailmantilanteella on kuitenkin ollut kiistaton vaikutus Puolustusvoimien henkilöstön työmäärään. Yleisradio on selvittänyt laajasti ammattisotilaiden työssä jaksamista (linkki). Selvityksen mukaan Puolustusvoimissa työskentelevät sotilaat joutuvat kuitenkin paikoin kovan työtaakan alle mikä on johtanut väsymisiin ja sairauslomiin.
Puolustusvoimauudistus vähensi väkeä mutta ei työtä
Juuret juontuvat vuosina 2012–2015 tehtyyn puolustusvoimauudistukseen, jolloin Puolustusvoimien henkilöstömäärää leikattiin noin 2 300 työntekijällä. Työtehtävät eivät kuitenkaan vähentyneet. Ja sotilashan ei tingi annettujen käskyjen ja määräysten tinkimättömästä noudattamisesta, mikä vie ojasta allikkoon: kuormitus näkyä sairastumisina univaikeuksina, keskittymiskyvyn puutteensa, ärtymyksenä – heikentyneenä työsuorituksena. Yhä kompleksisemmassa ja arvaamattomammassa kansainvälisessä toimintaympäristössä jo kielitaitovaatimukset ja kulttuurien yhteensovittaminenkin tuottavat omat ristipaineensa. Tunnollisuudestaan väkisin kiinni pitävä sotilas kertoo ongelmistaan vasta tilanteen kärjistyttyä äärimmilleen oman terveyden ja perhe-elämän järkkyessä.
Puolustusvoimain komentaja tarkasteli 256. Maanpuolustuskurssin avajaisissa (linkki), miten uudet ja kehittyvät kyvyt ja teknologiat muuttavat taistelutapaa ja organisaatiota. Hänen mukaansa vaikutus näkyy etulinjassa esimerkiksi johtamisjärjestelmissä, arvokkaiden miehitettyjen lavettien suojaamisessa, logistiikan mahdollistamisessa sekä pitkän kantaman asejärjestelmien kehittämisessä. Kenraali Jaakkola korosti yhtäältä intensiivisen puolustusteollisuuden, kärkiteknologian ja toisaalta ”kustannustehokkaan massan” sovittamista yhteen. Materiaalisen kehittämisen ohella on paikallaan aina korostaa henkilöstön laadun ja määrän merkitystä. Komentaja kantoikin huolta taloutemme kantokyvyn, turvallisuutemme ja hyvinvointimme perustan ohella nuorison henkisestä ja fyysisestä terveydestä, koulutustasosta ja osallistamisesta.
Droonisota edellyttää koneiden sielunelämän ymmärrystä
Sodankäynnin muutoksen vaikutusta yhä metsästäjä-keräilijä-aivoiseen ihmiseen pohtivat myös David Petraeus ja Isaac Flanagan (linkki) . Edellinen on entinen Irakissa ja Afganistanissa komentajatehtävissä toiminut kenraali sekä keskustiedustelupalvelu CIA:n johtaja, jälkimmäinen Ukraina-analyytikko. Heidän mukaansa sodan ratkaisevat droonijoukot. Se sodan osapuoli, joka jää taistelussa odottamaan ihmisten tekemiä päätöksiä, häviää. Koneet ja järjestelmät sotivat nopeudella, johon ihmiset eivät kykene, ja droonit toimivat, vaikka droonien ja niitä ohjaavien operaattorien välinen yhteys on katkennut. Drooniautonomiassa ihmiskäskyt eivät mene lävitse taikka niitä ei edes tarvita etukäteen ohjelmoitujen droonien ansiosta.
Järjestelmät toimivat komentajan ennalta antamien käskyjen puitteissa ilman ihmisen reaaliaikaista valvontaa. Petraeuksen mukaan sotilasjohtajia tuleekin kouluttaa kaikilla tasoilla siihen, kuinka johdetaan ohjelmistojen ohjaamia konealaisia. Tulevaisuuden komentajien olisi kyettävä algoritmiseen ohjelmointiin tai ohjelmoijien ohjaamiseen operatiivisiin tavoitteisiin pääsemiseksi. Koneiden sielunelämän ymmärtämisessä ohjelmoijat, data-analyytikot ja elektronisen sodankäynnin asiantuntijat ovat keskiössä, minkä pitäisi näkyä niin urakehityksessä kuin motivoinnissa ja palkitsemisessakin.
Koneet ihmisen apuvälineistä itsenäisiksi toimijoiksi
Puolustusvoiminen entinen tutkimusjohtaja Jyri Kosola suomii kovin sanoin Puolustusvoimia valmiudesta droonisodankäyntiin (linkki). Hänen mukaansa meneillä olevan seuraava sodankäynnin vallankumouksen taustalla on taistelutilan läpinäkyvyys, ihmisen korvautuminen koneilla sekä tekoälyn tuoma kyky hahmottaa ja ennakoida tilanteita. Koneet eivät enää ole vain ihmisen apuvälineitä vaan itsenäisiä toimijoita. Ja kun koneet käyvät sotaa toisiaan ja ihmisiä vastaan, sota on algoritmien, sensorien ja autonomisten järjestelmien välinen kamppailu. Ihminen ja kone toimivat rinnakkain. Droonit eivät väsy, eivät pelkää, eivät tarvitse lepoa.
Kosolan mukaan tulevaisuudessa koneet voivat toimia myös itsenäisesti ilman jatkuvaa ihmiskomentoa tai etäohjausta. Ne voivat tehdä päätöksiä, arvioida riskejä, valita kohteita ja toteuttaa tehtäviä autonomisesti. Droonit vartioivat, partioivat ja saalistavat suvereenisti muinaisten petodinosaurusten tapaan. Ihmiset puolestaan lymyilevät piiloissaan ja ryömivät katveissa kuin varhaiset nisäkkäät.
Raja taistelukentän ja siviiliyhteiskunnan välillä hämärtyy sodan tunkeutuessa kaupunkeihin, infrastruktuuriin, tietoverkkoihin ja ihmisten arkeen. Sodankäynnin mullistus asettaakin vakiintuneet organisaatiokulttuurit koetukselle.
Tekoälyn luovuus rajoittuu olemassa olevan datan yhdistelyyn matemaattisten sääntöjen mukaisesti. Siltä puuttuu tilanteen ja yhteyden syvällinen ymmärrys ja tunneperäinen ilmaisu. Tekoälyn tuottama tieto edellyttää aina ihmisen tarkistustoimia. Vaikka tekoäly voi tunnistaa ihmisen tunnetiloja, se ei itse tunne tai ymmärrä luovaa prosessia aidosti saati kriittisesti. Kliseisesti tekoäly on tulen kaltainen hyvä renki, mutta huono isäntä, apulainen, joka auttaa ideoinnissa, luonnostelussa ja rutiinitehtävien automatisoinnissa. Strategian peruskäsitteet, visio, missio, tavoitteet – ja niiden perusteellä tehtävät päätöksen säilyvät ihmisellä.
Valinnat ja vaatimukset synnyttävät vaikeuksia
Väitöskirjatutkija Sofia Valve kertoo (linkki) , että z-sukupolven (noin 1997 – 2010 syntyneet) tultua työelämään sairaspoissaolot ovat lisääntyneet, vaihtuvuus on kasvanut ja odotuksista on tullut kohtuuttomia. Ensimmäinen älypuhelimien ja sosiaalisen median parissa lapsuutensa aloittanut sukupolvi törmää yhteen vanhempien sukupolvien kanssa. Erilaisessa maailmassa kasvaneet esihenkilöt kuormittuvat, kun he eivät ymmärrä, miksei heidän tapansa johtaa enää toimi. Nuoret taas eivät saa toivomaansa palautetta tai tarvitsemaansa motivointia.
Työntekijöillä on vaikeita tunteita esimerkiksi kaoottisen maailmantilanteen vuoksi. Pomot, jotka eivät ole ja joiden ei pidäkään olla mielenterveys ammattilaisia, eivät tunnista heidän ahdinkoaan tai osaa olla heidän tukenaan. Z-sukupolvi janoaa runsasta, jatkuvaa palautetta – tilanteessa, jossa hän odottaa saavansa toteuttaa tehtävän omien tarpeittensa ja parhaan ymmärryksen avulla.
Ihminen luo uutta, tekoäly hyödyntää vanhaa
Ennakointi, aloitteellisuus ja yllätyksellisyys ovat menestyksekkään sodankäynnin perusta, mikä edellyttää luovuutta. Upseerien koulutuksessa ja sotilasoperaatioissa luovaa ihmistä tarvitaan vastakin. Viisaudessa ihminen, joka osaa käyttää tekoälyä, korvaa sen, jolta tuo taito puuttuu. Sotilaat eivät ole uhkarohkeita pelaajia vaan pikemminkin riskien hallitsijoita. Heitä vetää puoleensa organisaation tarjoama selkeys, tuki ja kurinalaisuus. Näitä inhimillisiä haluja, tarpeita ja valmiuksia näyttäisi olevan syytä havainnoida toimintaympäristön muutokseen koulutusta suunniteltaessa. Joukko, joka sekä yhteisöllisen että yksilön tarpeet huomioivan johtamistavan ansiosta on hitsautunut yhteisiin tavoitteisiin, luo ihmiselle ensiarvoisen psykologisen turvallisuuden. Silloin organisaatio toimii vakaana, turvallisena ja luotettavana kalliopohjana, joka tarjoaa selkeät rajat ja suojan arvaamattomuutta vastaan.
Sanoittaja Tuula Valkama pohti Rauno Lehtisen Muuttuvat laulut -ikivihreässä ihmisen asemaa yhteiskunnallisessa murroksessa vasemmistoradikalismin rajuimpina aikoina vuonna 1969. Taiteilijat suhtautuivat tuon vuosikymmenen kuohuntaan kriittisesti ja valtavirrasta poikkeavasti. Sen ajan kantaaottavissa lauluissa vaadittiin yleensä muutosta muilta ihmisiltä, mutta Lehtinen ja Valkama penäsivät muutosta vaatijoilta itseltään. Laulussaan esittämässään kysymyksessä ”Muuttuuko ihminen – ja mihin suuntaan?” he virittävät mitä ajankohtaisimman haasteen nykyisessä transaktionalismin ja moninapaisuuden maailmantilassa. Yksittäisen taistelijan merkitys ei vähene vaan edellyttää uutta:
”Jos luottaa uskaltaa, niin myöskin voittaa – ja löytää uuden ihmisen.”
***
Kirjoittaja, KTT, majuri evp Pekka Kurvinen on liiketalouden sekä sotilasjohtajuuden tutkija ja soveltaja. Hän luottaa kokemukseen ja avoimuuteen: aallonpohjista ja -harjoista selvitään vastakin, kunhan kunnioitamme ja kuuntelemme toinen toistamme.
Kuvat Kadettikunta
