Kadetti Jere Poikolainen

Harmaa arki sai väistyä hetkeksi, kun itsenäisen Suomen kadettikoulu juhlisti pitkäkestoista historiaansa perinteisin menoin maaliskuun puolessa välissä. Perinneviikko huipentui tuttuun tapaan Perinnepäivän iltajuhlaan, joka on tuttavallisemmin nuorimman kurssin Sarkajuhla. Tänä vuonna juhlaan osallistui myös ennätysmäärä vieraita liittolaismaista – niin kadetteja kuin henkilökuntaa. Ennen kouluun astelemistani olin kuullut tuosta juhlasta pariinkin otteeseen, mutta sen merkitystä en tuolloin vielä ymmärtänyt. Tuo juhla on merkittävä hetki jokaiselle kadetille, sillä se on olennainen osa ensimmäisen opiskeluvuoden jättämistä taakse ja siirtymistä toisen vuosikurssille.

Juhlan suunnittelu aloitettiin jo puoli vuotta ennen juhlaa. Pitkin talvea kadeteilla oli mahdollista kerätä varoja juhlia varten eri yrityksiltä ja yhdistyksiltä. Näiden varojen avulla toteutettiin muun muassa osa juhlan ohjelmasta. Talven aikana juhlan suunnittelussa edettiin vakaasti askel kerrallaan. Mitään ratkaisevaa ei tuolloin vielä tehty, vaan kaikki toiminta pohjusti viimeisten viikkojen kovaa valmistelua, jolloin parhaimmillaan osa juhlan järjestämisestä vastaavat toimikunnan jäsenet – mukaan lukien allekirjoittanut – tekivät 14 tuntista päivää juhlan kokoon saamiseksi. Lopulta kaikki saatiin valmiiksi kuin oli suunniteltukin ja juhlallisuudet olivat valmiina alkamaan.

Ilta alkoi Kadettikoulun johtajan vastaanotolla, jossa jokainen kadetti seuralaisineen pääsi astelemaan punaista mattoa pitkin koulun johtajan ja hänen puolisonsa käteltäväksi. Liki puolitoista tuntia kestäneen kättelyurakan jälkeen ilta jatkui juhlaillallisella. Illallisen lomassa kuultiin juhlapuheita, sekä kuultiin kurssin Kadettikuoron iltaa varten valmistelemat esitykset. Auringon laskettua horisontin taakse ilotulitteiden välke valaisi Santahaminan taivaan sinivalkoisen ja kullan väreihin Sibeliuksen Finlandian tahtiin. Juhlintaa jatkettiin tanssiaisten ja vapaan juhlinnan merkeissä koulun juhlasalissa aina aamuyöhön saakka.

Se mikä kaikkia juhlia ja niiden järjestämistä yhdistää on se, että niiden eteen nähdään suunnattomasti vaivaa, mutta itse juhla on ohikiitävä hetki. Kuten jokaisessa projektissa, niin myös tässäkin tuli eteen tilanteita, joissa järjestävän tahon luovuutta, organisointikykyä ja ongelmaratkaisukykyä testattiin.

Katsellessa ilotulitteiden loistoa illan loppupuolella pystyi kuitenkin toteamaan, että matkan varrella koetut haasteet olivat sen arvoisia. Eikä vain siksi, että niistä oppi jotain – vaan enemmänkin sen takia, että sai olla niin olennaisella tavalla olla mukana tekemässä jotain niin ainutkertaista. Sarkajuhla järjestetään toki joka vuosi, mutta jokaiselle kurssille se on ainoa laatuaan. Se on ilta, jolloin juhlistetaan kyseisen kurssin saavutuksia ja merkittävää virstanpylvästä matkalla upseeriksi.

Astellessani takaisin Santahaminaan seuraavana aamuna kevätaurinko paistoi täydeltä taivaalta ja lintujen laulu kantautui kulkijan korvaan. Itse juhlasta ei ollut enää fyysisiä merkkejä. Siinä missä vielä edellisenä iltana Sankariaulaa koristivat punaiset matot, nyt kaikki oli kuin tavallisena arkipäivänä.

Se minkä valmisteluun oli käytetty suunnattomasti aikaa, oli nyt hävinnyt. Tai ei oikeastaan hävinnyt, sillä monelle meistä tuo ilta jätti lukemattomia muistoja, joiden pariin palaamme varmasti vielä useaan kertaan. Ja aikahan tunnetusti vain kultaa noita muistoja entistäkin paremmiksi.

***

Kirjoittaja opiskelee 111. kadettikurssilla ilmavomien koulutusohjelmassa.

Kuvat Brynolf Honkasalo.