Pitääkö ottaa nöyränä lakki kouraan? Tässä ei ole kulunut kuin 20 vuotta siitä, kun ajattelin sodan pysyvän loitolla Euroopasta. Pieneen mieleeni ei tuolloin tullut järkiperusteluja sotimiselle. Sen sijaan pystyin kirjoittamaan liuskatolkulla syitä rauhalle.

Tikulla silmään

Opin tie oli ankea. Se alkoi oikeastaan jo vuonna 2002, kun tšetšeenien ”Islamilaisen erikoisrykmentin” osasto otti yli 800 ihmistä panttivangeiksi moskovalaisessa teatterissa ja vaati Venäjän välitöntä vetäytymistä toisen Tšetšenian sodan lopettamiseksi. Maailma seurasi henkeään pidätellen, millaisia diplomaattisia ponnisteluja tarvittaisiin tilanteen laukaisemiseksi.

Olin tapahtuman aikoihin vierailevana opettajana MPOK I -kurssilla Tuusulassa. Siellä kurssin johtaja Torsti Astrén teki minulle yllättäen pyynnön tilannearviosta kurssilaisille. Heiluin kuin heinämies valkotaulun edessä ja piirtelin yleistilannetta ja toimintavaihtoehtoja. ”Venäläiset eivät voi käyttää sinänsä helppoa ratkaisua eli kaasuttaa koko teatteria, koska riittävän nopeasti tehoava kaasu tappaisi panttivangit.” Länsimainen ajattelu ei sallinut tiettyjen skenaarioiden ajamista loppuun asti.

Venäläiset siis kaasuttivat teatterin ja kaappaajien lisäksi henkensä menetti noin 200 sivullista. Terroristien kanssa ei neuvoteltu. Panttivankien kohtalo oli surullista, mutta väistämätöntä. Tapauskansio kiinni ja sota saattoi jatkua.

Ja millainen sota se olikaan! Venäläiset olivat vapauttaneet Groznyin helmikuussa 2000. Kaupunki ja sen puolustajat oli tuhottu talo talolta ja kortteli korttelilta. Viimeisiä ruumiita haudattiin vuosi varsinaisten kaupunkitaistelujen jälkeen. Tšetšeenit kuitenkin pystyivät jatkamaa vastarintaansa vuosia, ja vasta vuonna 2009 Venäjä ilmoitti tilanteen rauhoittuneen.

Sitä joka vanhoja muistelee

Seuraava virhearvio kolahti jo vuonna 2008. Venäläiset aloittivat laajamittaisen rauhaturvaoperaation Georgiassa elokuun 8. päivänä. Sota itsessään ei tullut yllätyksenä, mutta kuvittelin länsimaiden paheksuntaa välttelevien venäläisten pysäyttävän joukkonsa kutakuinkin kapinallisten maakuntien rajoille. Pieleen taas.

Venäläiset joukot etenivät pitkälle Georgian alueelle ja vetäytyivät Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan vasta hienovaraisen vetkuttelun jälkeen. Koko Georgian valtaaminen olisi sitonut Venäjän voimat aivan liian pitkäksi aikaa strategisiin hyötyihin verrattuna. Nyt hyödyt voitiin ulosmitata ilman vuosien vastasissitoimintaa (terrorismin vastaista operaatiota), josta oli jäänyt karvas jälkimaku Tšetšeniassa. Länsimaat ovat tietysti korostaneet, että heidän Georgialle antamalla tuella olisi ollut jopa ratkaiseva merkitys, mutta pidän todennäköisempänä panos – tuotos -laskelmaa.

Noista olisi voinut jo oppia jotain. Ehei. Venäjän sotilaallinen vahvistuminen ja kiukkuinen retoriikka oli edelleen kärpäsen surinaa. Se muuttui sotakoneen jylinäksi vasta vuonna 2014, kun Venäjä liitti Krimin niemimaan itseensä. Siis valloitti. Noin vain. Naps. Totta puhuen länsimaiden vastaus oli se, että miehitetty alue värjättiin kartoissa edelleen Ukrainan väreille, ja lätkäistiin jokunen pakote päälle. Vuonna 2008 oli kiiruhdettu painamaan reset-nappia ja vuonna 2015-2020 oltiin jo hiljalleen valmiita unohtamaan koko kiusallinen juttu. Eurooppaan tuli yksi jäätynyt konflikti lisää ja sillä siisti.

Loputon leikkauslista

Viimeistään tuo 2014 oli minulle rauhanmuminan kulminaatiopiste. Olin jo aiemmin ”kauhuissani” esitellyt opiskelijoille, kuinka vaikeata on saada päättäjät ymmärtämään sotilaallisen maanpuolustuksen merkitys.

Puolustusvoimia ja puolustusvoimilta leikattiin edelleen resursseja reippaalla kädellä ja esimerkiksi kertausharjoitusvuorokausien määrä oli säälittävä. Välillä alkoi tuntua siltä, että ”uskottava puolustus” oli se määrä joukkoja, joita tarvitaan paraatiin. Edessä häämöttivät kuitenkin mittavat hankkeet meri- ja ilmavoimien tulevaisuuden turvaamiseksi. Niidenkin osalta kuului jatkuvaa napinaa siitä, kuinka monta sairaalaa rakennettaisiin kunkin hankkeen rahoilla. Lisäksi suomalainen asevelvollisuus oli epätasa-arvoista orjatyötä. Silleen sitten.

Suomen pohtiessa lakkautettavien joukko-osastojen palveluskieltä, Venäjä pisti hulinaksi Syyriassa. Se riensi pelastamaan vanhan ystävänsä Bašar al-Assadin, joka oli joutunut tiukan paikan ja myrkyn väliin kapinallisten ja terroristien puristuksessa. Pohjanmaalaisiin paikannimiin viittaaminen oli tuossa tarkoituksellista. Tosin jälkimmäisiä käytettiin myös Syyriassa, vaikka Yhdysvaltojen presidentti oli julistanut kemialliset aseet Isoksi Pahaksi Jutuksi. Syyrian hallinnon ja Venäjän yhteiset rauhanponnistukset tuottivatkin sitten tulosta isolla kädellä.

Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumista otettiin tietysti oppia. Sotilaallisen puolustuksen piti olla sprintteri ja pitkän matkan juoksija samaan aikaan. Lainsäädännössä olleita puutteita mm. siihen, kuinka kohteliaasti vihreitä miehiä pitää käsitellä korjailtiin ja valmiusyksiköiden vasteaikaa lyhennettiin. Venäläisten maakauppoihinkin alettiin suhtautua hieman aikaisempia vuosia epäluuloisemmin tai ainakin varovaisemmin. Kauheasti liioittelematta voitaneen todeta, että aloimme saada terävän kärjen siihen kuntoon, ettei ihan pienellä invaasiolla Suomea saisi polvilleen. Eikä suuria invaasioita ollut tulossa? Ei meidän aikanamme ainakaan!

Hupsista tana

Hallitus päätti kevään 2021 kehysriihessä, että puolustushallinnolla on edelleen liikaa rahaa käytössään. Sopivaksi leikkaussummaksi napsahti 370 miljoonaa euroa, joita isopalkkaiset upseerit olivat epäilemättä poltelleet satasen seteleinä pitääkseen kesämökkinsä lämpiminä. Herranen aika. Olivatko Suomen päättäjät kuvitelleet, että ryvimme yltäkylläisyydessä? Mutta sitä tehdään, mitä käsketään, joten ”sopeuttamissuunnitelmia” alettiin laatia täyttä häkää.

Samaan aikaan Venäjä teki omia suunnitelmiaan. Niihin kuului joukkojen ryhmittäminen Ukrainan lähialueelle ja valtion jatkuva painostus kaikilla niillä keinoilla, joita käytettävissä oli. Kremlin satusedät saivat keksiä uusia tarinoita urakkapalkalla, jotta hyökkäys näyttäisi edes häivähtävästi oikeutetulta. Venäjän diplomaatit puolestaan kävivät lounastunnilla plastiikkakirurgilla lyhennyttämässä nokkaansa, jottei iltapäivällä aamun kusetus näkynyt päälle päin. Ulkoministerin ei tarvinnut tuota tehdä, koska hän on siinä määrin paatunut, etteivät pienet poikkeamat faktoissa näy nenässä.

Venäjän diplomaattiset kyvyt joustivat sen verran, että sota sytytettiin vasta Pekingin kisojen jälkeen. Sen jälkeen politiikkaa päätettiin jatkaa sotilaallisin keinoin. Tie Kiovaan on kuitenkin ollut paljon kivisempi kuin se Kremlin karttapallolla näytti.

Taas länsimainen minäni nostaa päätään ja huutaa, että Venäjä lopettaa sodan, koska se on niin kallis rytistys. Moskovalaisen teatterin kuiskaaja sanoo siihen, ettei lopeta. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Siksi myös meidän pitää olla valmiita jopa ihan älyttömiltä näyttäviin käännöksiin naapurin politiikassa. Sota tuli.

***

Komentaja Juha-Antero Puistola palvelee erikoistutkijana Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen doktriiniosastolla.