Yleisesikuntaeverstiluutnantti Mikko Kurko palveli vuosina 2018-2021 Euroopan unionin sotilasesikunnan (linkki) operatiivisen direktoraatin strategisen analyysin osastossa vastuualueenaan Operaatio ATALANTA. Tällä hetkellä hän palvelee Maavoimien esikunnan operatiivisen osaston apulaisosastopäällikkönä.

Hän käsittelee kolmiosaisessa kirjoitussarjassaan kokemuksiaan kansainvälisestä palveluksesta ja sen viitekehyksestä. Artikkeli ensimmäisen vuoden kokemuksista julkaistiin Kylkirauta-lehden vuoden 2019 neljännessä numerossa (linkki) ja toisen vuoden kokemuksista Kylkiraudan verkkolehdessä syksyllä 2021 (linkki). 

***

Reilut kaksi vuotta sitten kirjoitin kokemuksistani kansainvälisessä esikuntatehtävässä EU:n sotilasesikunnassa (European Union Military Staff, EUMS) Belgiassa. Kirjoitus painottui ensimmäisen palvelusvuoden kokemuksiin: tehtävään lähtöä edeltäviin valmisteluihin, asettautumiseen uudessa maassa ja ensivaikutelmaan työskentelystä sotilaspoliittisen tason esikunnassa.

Kirjoitusarjan toisessa osassa esittelin itselleni aiemmin melko vieraaksi jäänyttä maata – Belgiaa – sen kulttuuria ja päivittäistä elämää satunnaisen havainnoijan näkökulmasta. Samalla päivitin esikuntatyön kuvausta ajankohtaisilla asioilla, joihin vaikutti mm. COVID-19.

Käsillä olevassa kolmannessa ja samalla viimeiseksi jäävässä osassa kerron siitä, miten summaisin kolmen vuoden aikana koetun kokonaisuuden. Keskeisimmät teemat ovat, miten operaatio ATALANTA (EU NAVFOR SOMALIA Operation ATALANTA. Operaatio alkoi vuonna 2008 ja jatkuu edelleen. Suomi oli osana operaatiota vuosina 2008-2016), sotilasesikunnan rooli ja oma roolini siinä kehittyivät sekä lopulta, mitä kaikesta jäi käteen.

Kaikkea Euroopan Unioniin liittyvää on perinteisesti vaivannut tietty kapulakielimäisyys ja sotilaan näkökulmasta ehkä jonkinlainen konkretian puutekin. Esimerkiksi Kylkiraudassa 3/19 olleessa Puolustusvoimain komentajan haastattelussa ”Niin sodit kuin harjoittelet”, kenraali Kivinen viittasi muiden asioiden ohessa Euroopan Unionin puolustus- ja turvallisuusyhteistyöhön. Hän tiivisti, että siitä ”olisi jatkossa viestittävä enemmän kansankielellä”. Pyrin kirjoituksessani juuri tällaiseen selkokielisyyteen.

Operaatio ATALANTA ja sen kehitys vuosina 2018-2021

Brexitin myötä syntyi tarve siirtää Operaatio ATALANTA:n johtovaltiovastuu Iso-Britannialta ja uudeksi johtovaltioksi tarjoutui Espanja. Johtovastuun siirto esikunnalta ja maalta toiselle oli laatuaan ensimmäinen EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan historiassa. Alkuvuonna 2019 toteutettu vastuunvaihto sujui ennalta suunnitellusti ja kaiken kaikkiaan hyvin, mutta luonnollista kitkaakin esiintyi. Pääsyy tähän oli, että kaikki operaatioon liittyvä oli ollut niin voimakkaasti kytketty Lontoossa toimineeseen operaatioesikuntaan (OHQ Northwood) ja sen ympärille pakkautuneeseen tietoon.

Vuosikymmenen ajalta kertynyt tieto liittyi niin operatiiviseen toimintaan taustatekijöineen, merirosvojen toiminnan kehittymiseen, kuin EU:n poliittisiin päätöksiin erilaisine kansallisine kissanhännänvetoineen ja usein kompleksisine historioineen. Kaikkea tätä tietoa hallitsi lähes yksinomaan Lontoossa sijaitseva esikunta. Vaikeimmaksi siirrettäväksi asiaksi muodostui lopulta luottamus, eli käytännössä se, miten keskeiset yhteistoimintaosapuolet, erityisesti laivanvarustamot, suhtautuisivat muutokseen. Brittikomentajat esikuntineen olivat onnistuneet makuuttamaan maailman kauppamerenkulun toimijat, mutta jatkuisiko operaatio espanjalaisten johdossa yhtä vakaana?

Konkreettisen haasteen aiheutti myös esikunnan fyysisen sijainnin muuttuminen suhteessa pääasiakkaisiinsa. OHQ Northwood sijaitsi kätevästi muutaman kilometrin päässä suurimpien varustamoiden ja niiden toimintaan keskeisesti liittyvien toimijoiden (esim. kauppamerenkulkua vakuuttava Lloyds) pääkonttoreista Pohjois-Lontoossa. Espanjalainen operaatioesikunta taas sijaitsi Atlantin rannikolla Rotassa, aivan eteläisimmässä Espanjassa, noin tunnin automatkan päässä Sevillasta. Käytännössä muutos tarkoitti, että edellä kuvatuille suuryhtiöiden johtajille aiempi iltapäivän mittainen piipahdus Operaatioesikunnan toteuttamaan tilannepäivitykseen muuttui etukäteissuunnittelua edellyttäväksi työmatkaksi.

Vastuunvaihtoon liittyneen päätöksen vaikeuskerrointa jyrkensi EU:lle tyypillinen voimakas poliittisuus. Maritime Security Center Horn of Africa (MSCHOA), eli käytännössä reaaliaikaista tietoa operaation ja suojattavien kohteiden välillä välittävä esikuntaan kuuluva elin, oli aiemmin toiminut samojen seinien sisällä Northwoodissa. Vastuunvaihdon suunnitteluvaiheessa Ranska oli esittänyt, että se saisi vastuulleen osan esikunnasta – nimenomaan MSCHOA:n. Esitystä perusteltiin yhteisellä vastuunkannolla, mutta jokainen asiaa hiukankaan seurannut ymmärsi, että esitykseen liittyivät luonnollisesti myös Ranskan kansalliset ambitiot.

EU hyväksyi esityksen ja näin MSCHOA siirrettiin Lontoosta Brestiin, Ranskan luoteisimpaan kolkkaan, ja samalla Ranskan kansallisen, erityisesti Länsi-Afrikan meritilannekuvaa muodostavan elementin yhteyteen. Päätös oli Ranskalle edullinen, mutta Operaatio ATALANTA:n ja sen pääasiakkaiden näkökulmasta keinotekoinen. Keväästä 2019 alkaen oltiin siis tilanteessa, jossa lyhytkin Operaatioesikuntaan tutustuminen – kahdessa toisistaan kahden tuhannen kilometrin etäisyydellä olevassa toimipisteessä – kesti vaikkapa Brysselistä toteutettuna minimissään kolme vuorokautta, matkustustavasta riippumatta.

Muilta perusteiltaan toiminta muuttui vain vähän, jos ollenkaan. Luonteenomaista koko ajanjakson ajan oli operaatioalueen laajuus. Se kattoi Punaisen meren eteläosan, Adenin lahden, Somalian rannikkoalueen ja Somalianlahden sekä Intian valtameren länsiosat ulottuen pohjoisessa Omaniin ja etelässä Seychelleille saakka. Vastuualue muuttui kolmen vuoden aikana joitakin kertoja, käytännössä seurauksena merirosvouksen uhan ja laivayhtiöiden maksamien vakuutuksien hintapaineen muodostamasta yhtälöstä. Karkeasti ottaen operaatioalue oli kuitenkin aina Euroopan kokoinen.

Operaatioalueen merkitys maailmankaupalle on valtava ja siksi kauppamerenkulun häiriöttömyys on itseisarvo. Kouriintuntuva esimerkki häiriön vaikutuksesta tuon operaatioalueen mittakaavassa saatiin keväällä 2021, kun eräs maailman suurimmista aluksista, taiwanilaisen EVERGREEN -yhtiön 400 -metrinen EVER GIVEN, tukki tapaturmaisesti Suezin kanavan muutamien päivien ajan. Tuona aikana tukos ehti aiheuttaa satojen laivojen liikenteen hidastumisen ja virallisten arvioiden mukaan useiden miljardien eurojen vahingot. Alueen merkitys ei Kiinan silkkitieverkoston jatkaessa kasvuaan ole pienenemässä. Varmana kasvun merkkinä voi pitää sitäkin, että kaikki alueen merkittävimmät valtiolliset toimijat rakentavat sotilaallista infrastruktuuriaan operaatioalueen tuntumaan, esimerkiksi Djiboutiin, pyrkien näin takaamaan parhaat mahdolliset asemat tässä nykyajan Suuressa Pelissä.

Merirosvojen iskut tai edes niiden yritykset pysyivät vähäisinä, kiitos brittien luoman menestyksellisen merirosvouksen vastaisen ennakoivan toiminnan konseptin, jota espanjalaiset eivät onneksi lähteneet muuttamaan. Konsepti pyrki vaikuttamaan merirosvouksen juurisyihin Somalian rannikkoseudulla ja se sisälsi temppuja rikollisuuden alojen riippuvuussuhteiden selvittämisestä Interpolin ja Europolin kanssa tehtävään yhteistyöhön sekä erikoisjoukkojen toiminnasta radion kautta levitettyyn merirosvouksen vastaiseen kuunnelmaan. Kaikki operointi ei siis ollut pelkää alusten tai merivalvontalentokoneiden liikettä.

Operaatio ATALANTA:n erittäin rajalliset resurssit (OHQ:n ja FHQ:n lisäksi tyypillisesti kaksi alusta, kaksi merivalvontalentokonetta ja alussuojausosasto) suhteessa operaatioalueen valtavaan kokoon korostivat sotilaallisen yhteistoiminnan välttämättömyyttä menestyksen luomiseksi. Yhteistoiminta Operaatio ATALANTA:n ja Yhdysvaltojen johdossa toimivan monikansallisen Combined Maritime Force:n (CMF) välillä jatkui keskeytyksettä ja muut yhtä tai useampaa kansallisuutta edustavat meriturvallisuusorganisaatiot osallistuivat yhteistoimintaan omissa rooleissaan johtovaltiovastuun vaihdon jälkeenkin. Operaatio ATALANTA koettiin edelleen merellisen diplomatian harjoittamiseen sopivaksi alustaksi ja sellaisetkin maat kuin Kiina, Intia ja Pakistan pystyivät osallistumaan meriturvallisuuteen tähtäävään yhteiseen ponnisteluun ATALANTA:n viitekehyksessä.

Resurssien vähäisyys oli kuitenkin suhteellista. Vaikka on tunnettua, että EU:n jäsenmaat suhtautuvat yleisellä tasolla nihkeästi siihen, että ne osoittaisivat resurssejaan EU:n kuuteen käynnissä olevaan sotilaalliseen kriisinhallintaoperaatioon, nimenomaan ATALANTA vaikuttaa kiinnostavan EU:n jäsenmaita laajimmin. Noin kaksikymmentä jäsenmaata sekä muutamat EU:n (ja jopa Euroopan!) – ulkopuoliset maat, osoittavat jatkuvasti kiinnostustaan ATALANTA:a kohtaan – ja ilmaisevat sen konkreettisimmalla mahdollisella tavalla – osoittamalla henkilöstöään operaation käyttöön. Operaatio ATALANTA:a kuvataan EU:n sotilaallisessa kriisinhallintakeskustelussa aina menestystarinaksi. Menestys pohjautuu operaation 1) koko Euroopan talouden kannalta ratkaisevan tärkeäksi koettuun strategiseen painoarvoon ja 2) edellisen myötä jäsenmaiden laajaan osallistumiseen. Tätä taustaa vasten on osin hämmästyttävääkin, että Suomi päätti osallistumisensa operaatioon vuonna 2016.

Kaikessa edellä kuvatussa EU:n sotilasesikunnalla oli luonnollisesti myös roolinsa. Johtovaltiovastuun muutoksessa tuo rooli oli keskeinen mutta sivussa. Keskeinen sikäli, että sotilasesikunta oli merkittävin silta tehtäviään vaihtavien esikuntien välillä varmistaen koko prosessin ajan taustalta, että Brysselin toimintaympäristö parhaiten tukisi Espanjan ponnistuksia saada operaatio jatkumaan mahdollisimman kitkattomasti. Sivussa sikäli, ettei sotilasesikunnan rooliin kuulu johtaa. Tämän ymmärtämiseksi on hyvä luoda katsaus sotilasesikunnan kehittymiseen vuosina 2018-2021.

Miten sotilasesikunnan rooli ja oma roolini siinä muuttuivat

Palvelukseni aikana sotilasesikunnan rooli EU:ssa muuttui. Aikanaan sotilasesikunta oli luotu EU:n sotilaallista kriisinhallintaa koskevan päätöksenteon sotilaspoliittisen tason asiantuntijuutta edustavaksi toimijaksi, osaksi ulkosuhdehallintoa. Sen tunnuslause oli kuvaavasti ”Single source of Military Expertise”. Sotilasesikunnalla ei ole suoraa johtosuhdetta joukkoihin eikä sillä siis ole vastuuta operaatioiden toiminnasta. Astuin elokuussa 2018 palvelukseen Sotilasesikuntaan, joka tuki kuutta EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan lipun alla toiminutta kolmea operaatiota ja kolmea koulutusoperaatiota.

Varsinaisten operaatioiden (Operation) ja koulutusoperaatioiden (Training Mission) ero on suhteellisen selvä englanniksi, mutta suomeksi puhutaan yleensä operaatioista, joka Training Mission ei ole. Keskeinen ero on, että operaatiolla on mandaatti toimeenpanna operaatio vastuualueellaan, kun taas koulutusoperaatiolla ei ole toimenpanoon riittävää mandaattia, vaan sen tehtävä on ainoastaan tukea alueella olevaa paikallista asevoimaa, pääosin koulutuksen keinoin. Tähän saakka sotilasesikunnan rooli vaikutti vielä hyvin selkeältä, mutta sitten asia alkoi mutkistua.

Pian kuitenkin kuulin kirjainyhdistelmän MPCC ja sen takana olevan sanahirviön Military Planning and Conduct Capabilities, jonka roolia ei oikein kukaan osannut avata – tai jokainen kertoi siitä erilaisen version. Nopeasti selvisi, että kyseessä oli sotilasesikunnan sisään synnytetty toinen organisaatio, joka vaikutti liittyvän nimenomaan koulutusoperaatioihin. Vähitellen selvisi, että MPCC jollakin tavalla kompensoi sitä, ettei koulutusoperaatioilla ollut operaatioesikuntaa. Kävi kuitenkin selväksi, ettei MPCC:tä saanut sanoa operaatioesikunnaksi. Nyt sotilasesikunnan rooli alkoi vaikuttaa jo hiukan hankalammalta ymmärtää.

Alkuvaiheessa MPCC:ssä ei palvellut montaakaan ihmistä vaan organisaation toiminnan käynnistymisessä hyödynnettiin sotilasesikunnan niitä jäseniä, jotka työskentelivät koulutusoperaatioiden parissa. Syksyllä 2018 reilulla kolmanneksella sotilasesikunnan kahdensadan henkilön vahvuudesta oli kaksi hattua. Lähes kaikissa tapauksissa heidän varsinainen tehtävänsä oli sotilasesikunnassa ja toinen tehtävä MPCC:ssä.

Sotilasesikunnan päällikkö oli (ja on) kaksoishatutettu MPCC:n johtajaksi, mutta muilta osin organisaatioiden johtorakenne oli paikoin yhtenevä mutta paikoin eriävä. Organisaatiot sijaitsivat samassa rakennuksessa, samoissa kerroksissa ja jopa samoissa toimistohuoneissa. Sekavuuden kruunasi se, että organisaatiot pyörittelivät silmin nähden vallan erilaisen kokoluokan asioita, erilaisella aikajänteellä ja eri johtamistasoilla sekä kokonaan erilaisissa rooleissa. Tämän opittuani pidin sotilasesikuntaa jo melko varsin monisyisenä kokonaisuutena ymmärtää.

Kaksoishatutettujen tilanne oli luonnollisesti kaoottisin. Annan esimerkin omasta kolmen hengen toimistostani syksyltä 2018: Minä toimin pelkästään sotilaspoliittisella tasolla, italialainen kollega oli kosketuksissa pelkästään Somaliassa tapahtuvaan taktisen tason toimintaan ja ruotsalaisparka liikkui molemmissa maailmoissa. Tuossa joukossa koin olevani sanalla sanoen onnekas, kun näin länsinaapurini hoitavan kaiken kirjavia asioitaan kahdessa eri johtamisputkessa, kuitenkin osin samojen ihmisten kanssa – ja harmaantuvan nopeasti. Tuota vaihetta MPCC:n syntytarinassa kuvaisin lähinnä pihtisynnytykseksi ja vertaisin tilanteeseen, jossa esikuntaupseeri on töissä sekä puolustusministeriössä, että puolustushaaraesikunnassa rooliaan vaihtavien työkavereiden ja esimiesten kanssa. Lokakuussa 2018 kirjasin päiväkirjaani merkinnän ”ei selkeintä eikä ehkä toimivintakaan.”

Entä viralliset kaaviokuvat? Perehtymisvaiheen aikana sain toki käsiini erilaisia virallisia organisaatiokaavioitakin. Osassa niistä oli kuvattu joko kaikki komission tai sen alaisen ulkosuhdehallinnon toiminnot, jolloin kuvasta tulee luonnollisesti hyvin moniselkoinen. EU:lle tyypillisesti nämä kuvat ovat usein kaikkiin suuntiin leviäviä, moniesimiehisiä ja kompromissien pakottamana syntyneitä johtosuhteettomia mosaiikkeja, joka on sotilaan putkiaivolle vaikea. Osassa kuvista oli puolestaan kuvattu vain yksittäinen operaatio operaatioesikunnastaan alaspäin, jättäen Brysselissä olevan koneiston kokonaan käsittelemättä.

Loppusyksyllä 2018 huomasin, ettei kenelläkään osastollamme (Operations Directorate) ollut sellaista kuvaa, joka olisi sisältänyt suorat johtosuhteet operaatioiden ja koulutusoperaatioiden osalta. Tämä puolestaan aiheutti huomattavia vaikeuksia ymmärtää toinen toisiamme ja jokainen keskustelu alkoikin kysymyksellä siitä, ”mitä joukkoa edustat ja millä tasolla juuri nyt”. Kyllästyttyäni sekavuuteen aloin yhdistellä kaavioita, tiputtaa kaikki epäoleellinen pois ja yrittäen samalla selvittää, mihin sotilasesikunta sijoittui suhteessa sisällään olevan kummajaiseen, MPCC:iin. Molemmat organisaatiot oli piirretty yhdeksi laatikoksi kaksoishatutetun johtonsa johdosta ja nyt kun piirsin ne erilleen, kuva (alla) selkiytyi. Kuvasta tuli tavattoman suosittu ja reilua vuotta myöhemmin sen kehitysversio lisättiin osaksi sotilasesikunnan virallista perehdyttämismateriaalia.

Vuodesta 2019 alkaen MPCC:n tehtäviä alettiin täyttää ja kaksoishatutusta alettiin purkaa. MPCC:kin alkoi vähitellen toimia itsenäisesti ja kirjoitushetkellä ainoa kaksoishatutettu upseeri on Sotilasesikunnan päällikkö, joka on samalla MPCC:n johtaja. Sotilasesikunnan ja MPCC:n roolit hakevat kuitenkin edelleen paikkaansa. Tämä johtuu jälkimmäisen syntymisestä ja siitä, että viime vuosien aikana sotilastoimijoiden määrä Schumannin liikenneympyrän tuntumassa on ylipäätään kasvanut.

Enää ei ole mahdollista sanoa, että sotilasesikunta olisi ainoa (single) sotilasasiantuntijuutta edustava taho ja tässä prosessissa edellä kuvattu MPCC:n syntyminen on vain yksi tekijä. Vuosien 2018-2021 aikana sotilaskomitean koko kaksinkertaistui (n. 20à40) ja samalla se otti hoitaakseen joitakin sellaisia tehtäviä, joihin ennen käytettiin sotilasesikuntaa. Sotilasesikunnan kannalta merkittävämpää on kuitenkin EU:n ulkosuhdehallinnon alaisen Integrated Strategic Planning for CSDP and Stabilisation (ISP.3) -nimisen organisaation toiminnan aloittaminen. Tämä organisaatio keskittyy kriisinhallinnan asioiden valmisteluun nimensä mukaisesti sotilaiden ja siviilien näkökulmaa integroivasta näkökulmasta. Merkittävä osa ISP.3:n henkilöstöstä on virkavapaalla olevia vanhempia upseereita, jolloin EU:n päättäjien näkökulmasta sotilasesikunnan pelkälle sotilasnäkökulmalle voi olla aiempaa pienempi tilaus. Kilpailu rooleista on kovaa ja ne hakevat varmuudella muotoaan aivan lähiaikoina.

Oman roolini kehitys Sotilasesikunnassa

Lähtiessäni Brysseliin, Suomi sitoutui luovuttamaan minut EU:n käyttöön kolmeksi vuodeksi. Virallisesti henkilön ”sekondeeraus” sitoo luovuttavan jäsenmaan siihen, että he maksavat tarjoamansa henkilön palkan sekondeerauksen ajalta mutta pidättäytymään henkilön työn ohjauksesta (asiasta allekirjoitetaan erillinen asiakirja sotilasesikunnan ja Pääesikunnan välillä ennen viran ottamista vastaan). EU:n näkökulmasta jäsenmaan sitoutuminen työn ohjauksesta pidättäytymiseen on edellytys EU:n viranhoidolle komissiossa, johon sotilasesikuntakin kuuluu.

Sitoutumisen asteet vaihtelevat, mutta kukaan ei yllättyne, jos totean, että sitoutuminen on lujinta maantieteellisesti tarkasteltuna pohjoisessa ja keskellä, liudentuen sekä itään, etelään että länteen mentäessä. Kansallisen ohjauksen kieltäminen ei tietenkään poista jokaisen sotilaan raportointivelvollisuutta kotimaahansa (puolustusvoimiin). Sotilasesikunnassa ja MPCC:ssä palvelevien (omana aikanani 9à4) raportoinnin koostaa kansallinen vanhin.

Yksilön näkökulmasta sekondeeraus tarkoittaa myös sitä, että yksilö sitoutuu noudattamaan EU:n hallinnollisia määräyksiä, esimerkiksi kansallisiin tehtäviin liittyvien virkamatkojen suhteen. Tästä johtuen pystyin mm. olemaan ainoastaan yhteensä kolme vuorokautta virkamatkalla kalenterivuotta kohden kansallisista tarkoitusperistä johtuen. Menettelyllä taataan ennen kaikkea se, että jäsenmaiden EU:lle sekondeeraamat upseerit ovat sotilasesikunnan käytettävissä. Näitä itseäni sitovia EU:n sääntöjä taivuttamatta en pystynyt osallistumaan Pääesikunnan vuosittain järjestämiin kansainvälisissä tehtävissä palveleville tarkoitettuihin tilaisuuksiin kertaakaan, toisin kuin lähes kaikki muut Brysselissä palvelleet suomalaiset sotilaat. Tämä on asia, jonka ymmärtäminen Suomessa oli osin vajavaista.

Omassa virassani ensimmäinen syksy meni luonnollisesti roolin opettelussa. Tehtäväni oli olla se sotilasesikunnan asiantuntija, joka pitää operaatio ATALANTA:a koskevat langat käsissään pyrkien ennakoimaan sitä, miten sotilasesikunta parhaiten tukisi operaatiokomentajaa. ATALANTA:an liittyen kuvasin kaikkea tätä viikoittaisissa tilannekatsauksissa sotilaskomitean ja sotilasesikunnan johdolle. Ensimmäisen kuuden kuukauden aikana osallistuin lisäksi yleiseen perehtymiskoulutukseen, kävin operaatioesikunnassa (tuolloin vielä Lontoossa), luin kirjahyllyllisen raportteja, osallistuin kokouksiin ja verkotuin. Verkottumista nopeutti rooli kaikkien EU:n Afrikan sarvessa toteutettavien operaatioiden seurantaryhmän johtajana. Tuo tiimi koostui parista kymmenestä sotilaasta ja siviilistä eri toimialoilta ja kaikkia yhdisti jonkinlainen kytkös Afrikan sarveen joko EUMS:n, MPCC:n tai ISP.3:n tehtävän kautta.

Toinen vuosi toi mukanaan jonkinlaisen suoritusvarmuuden omien asiakokonaisuuksien esittämiseen ja aikaa alkoi vapautua muuhun. Osin tästäkin johtuen sain kolme uutta roolia puhuvana päänä. Aloin kiertää säännönmukaisesti tilaisuuksia, joihin haluttiin joku sotilasesikunnan operatiiviselta direktoraatilta puhumaan käynnissä olevista sotilaallisen kriisinhallinnan operaatioista. Toisekseen ajauduin luennoimaan Euroopan Unionin merellisestä strategiasta – alusta saakka vierastamani rooli – mutta niin vaan maavoimien upseeri taipui esimerkiksi EU:n merellisen toiminnan seminaarin paneelikeskustelijaksi Mustan meren rannalla Romaniassa.  Kolmannekseen ajauduin EU:n virkamiesten koulutusta koordinoivan European Security and Defence Collegen (ESDC) järjestämien kurssien vakiopanelistiksi roolina pohjoismainen näkökulma turvallisuusajatteluun.

Toisen vuoden aikana alkoi myös COVID-19 pandemia. Operaatio ATALANTA teki raportin COVID-19 -viruksen vastaisista toimistaan. Raportti tuli pyytämättä mutta oli niin hyvä, että kävin näyttämässä raporttia esimiehelleni. Esimieheni pyysi minua selvittämään samat asiat muista operaatioista ja koostamaan raportin kokonaisuudesta. Näin tehtiin ja raportti jaettiin sotilasesikunnan sisällä. Muutaman päivän kuluttua sotilasesikunta jakoi koostamani tekeleen sotilaskomiteaan, joka päätti lähettää sen jäsenmaiden edustustoihin ja nämä puolestaan pääkaupunkeihin.

Raportti ei ollut millään tavalla ihmeellinen, mutta koska se oli pandemian alkuvaiheessa ainoa saatavilla oleva kattava raportti EU:n sotilaallisen kriisinhallinnasta suhteessa koronatilanteeseen, siitä tuli kilpailijoiden puuttuessa hittituote alusta alkaen. Ensimmäisen viikon päätteeksi esimieheni sai soiton Elysee-palatsista. Presidentin kabinetti kysyi, voisimmeko aikaistaa raporttimme jakelua, koska Emmanuel Macron halusi saada sen pöydälleen joka päivä kello 1900 saadakseen käsityksen COVID-19 -tilanteesta Ranskalle tärkeällä Sahelin alueella.

Muutamaan viikkoa myöhemmin Hollannin pääministerin kanslia tiedusteli, olisiko heidän mahdollista saada tuote suoraan, ilman hidastavia välikäsiä, ja niin edelleen. Mitään ei muutettu, vaan samalla rytmillä jatkettiin millä oli aloitettu. Omalta kannaltani sattuma johti menestystuotteeseen, mutta myös suurehkoon työmäärään vanhojen rasitteiden päälle. On kuitenkin todettava, että kaikki nämä tehtävään suoranaisesti kuulumattomat ja pitkälti itseaiheutetut ylimääräiset tehtävät söivät aikaani, mutta pitivät samalla virkeänä rutiinien ja koronan keskellä.

Kolmannen vuoden aikana uusia tehtäviä ei enää tullut, joka oli hyvä, koska juuri mitään tehtäviä ei poistunutkaan. Asiat pyörivät painollaan ja hiljalleen ajatukset alkoivat siirtyä seuraajan kunnolliseen perehdyttämiseen ja luonnollisesti tulevaan tehtävään Mikkelissä. Viimeisen vuoden aikana sairastin lisäksi koronan kahteen kertaan, joka tappoi enimmän innon uusien avausten haikailuun.

Mitä jäi käteen?

Istun Schumannin liikenneympyrän keskellä ja katselen ympärilleni. Kolme vuotta sitten tämä oli outo, nyt varsin tuttu ympäristö. Aurinko paistaa kuumasti, on Belgian kansallispäivä, 21. heinäkuuta 2021. Kotiudun muutaman päivän kuluttua ja aloitan uuden tehtävän Mikkelissä. Mietin kokemaani ja kirjoitan ajatuksia päiväkirjaan.

Kokemuksista jää aina jokin jälki aivokuoreen. Päällimmäiseksi ajatuksekseni jää kolme asiaa. Ensinnäkin aika, joka kului hämmästyttävän nopeasti. EU vaatii upseerikandidaattiaan ulkosuhdehallintoon tarjoavalta jäsenmaalta sitoutumista vähintään kolmen vuoden palvelukseen. Sanon kandidaattiaan, koska vaikka suurin osa paikoista on allokoitu tietylle jäsenmaalle, on sen haettava ”omaa” tehtäväänsä joka kerran henkilön CV:n kautta, eikä tehtävään hyväksyminen ole automaatio. Syy pitkähköön sitoutumiseen on luonnollisesti tehtävien opettelun edellyttämä kotimaata selvästi pidempi perehtymisaika, jolloin nopeampi kierto johtaisi tehokkaiden kuukausien vähenemiseen.

Suomalaisista suurin osa menee mittariston alarajalla, koska Suomessa tehtäväkierto on tyypillisesti nopeampi. Poikkeuksiakin on nähty ja ainakin yksi upseeri on palvellut ulkosuhdehallinnossa tehtävän sallimat viisi vuotta. Useimmat muut jäsenmaat vaikuttavat pyrkivän neljän vuoden kiertoon, Irlanti ja Ruotsi usein maksimiin saakka. Niin tai näin, itselläni kolme vuotta meni hämmästyttävän nopeasti, itse asiassa aika oli oikein sopiva. Ajan kulun sisäisti varsinaisesti vasta Suomeen palatessa, kun huomasi monen arkiasian muuttuneen ja ikätovereiden vaihtaneen tehtävää tuona aikana useamminkin. Pidän kansainvälistä esikuntapalvelusta valtavan hienona mahdollisuutena oppia uutta ja suosittelenkin palvelusta sotilasesikunnassa kaikille, joita kiinnostaa isohkon ja ylätasolla operoivan esikunnan toiminta.

Toinen vahvan jäljen jättävä asia on Belgia, jonka kulttuuriin, leutoon ilmastoon ja (ranskan) kieleen ihastuin. Toki on selvää, että suurin osa esimerkiksi ihmiskontakteista edusti ikäisiäni eurooppalaisia muualta tulleita sotilaita, mutta myös belgialaisiin paikkoihin, niiden asukkaisiin ja elämään ehtii perehtyä oikein hyvin niin halutessaan. Tästä aiheesta kirjoitin edellisessä kirjoituksessa pitkästi, enkä ala toistaa havaintojani Belgiasta ja belgialaisista tässä yhteydessä liiaksi. Halukkaat kaivavat artikkelisarjan edellisen osan esiin. Merkittävimmin kulttuurin oppimiseen vaikutti vapaaehtoinen kielen opiskelu.

Ranskan opintoni etenivät loppuun saakka suunnitelmani mukaan ja johtivat nollatasolta ensin alkeis- ja sitten keskitasolle. Tämä edellytti useimpina päivinä vartin ja kahdesti viikossa reilun tunnin panosta. Vaikka en tarvinnekaan ranskaa enää muussa yhteydessä kuin turistina, en aio päästää taitoa ruostumaan. Latinalaista juurta olevan kielen rakennetta opittuani olisi opittuani helpompi aloittaa jonkin muun eurooppalaisen valtakielen opiskelu, kuten italian tai ehkä espanjan. Suosittelen palvelusta Belgiassa, jossain sopivassa tehtävässä, kaikille niille, joita kiinnostaa haastaa itseään meille vieraassa kulttuurissa ja useimmille meistä vieraassa kieliympäristössä suhteellisen turvallisesti.

Kolmas asia on havainto siitä, miten samanlaista sotilastyö on loppujen lopuksi kaikkialla. Kun Euroopan eri kulmilta tulleet parisataa uransa samassa vaiheessa olevaa upseeria laitetaan samaan rakennukseen, yhteistyö alkaa heti ja kitka eri sotilaskouluissa oppinsa saaneiden kesken on minimaalista. Toki erojakin on. Yleistäminen on aina vaarallista, mutta maltalainen upseeri ei juurikaan ymmärrä Euroopan koilliskulman uhkakuvia vaan on huolissaan lähinnä mahdollisesta pakolaistulvasta Välimeren eteläpuolelta – ja tämä on ainoastaan luonnollista. Enemmän on kuitenkin yhtäläisyyksiä ja eurooppalaisten sotilaiden ammattitaito on kova.

Nyt tiedän, mikä EU on.

Jälkikirjoitus

Tehtävä Belgiassa on kohdaltani päättynyt ja niin päättyy kirjoitussarjakin. Jaan mielelläni kokemuksiani ja tarjoudunkin tueksi kaikille niille, joita palvelus Belgiassa saattaisi kiinnostaa. Uskon, että pystyn kuvaamaan koko ajallisen ketjun tehtävään hakeutumisesta kotiutumiseen ja vastaamaan niihin kysymyksiin, joita yksittäisellä ulkomaan palveluksesta kiinnostuneella upseerilla tiedän kokemusperäisesti olevan.

Pyydän lähestymään rohkeasti, tiedot vanhenevat nopeasti. Lopuksi muistutan kaikille lukijoille, että otan aina enemmän kuin mielelläni vastaan palautetta, puolesta ja vastaan, sähköpostiosoitteessa mikko.kurko(at)mil.fi. Shoot!