Sini Rantakari

Suomessa elää vahvasti itsenäisyyttä arvostava kulttuuri. Niin valtion, ryhmittymien, lasten kuin aikuisten itsenäisyyttä ihaillaan. Mietin, mitä itsenäisyydellä milloinkin tarkoitetaan. Ovatko omassa varassa oleminen, jyrkät mielipiteet, viholliskuvia vastaan puolustautuminen ja samanmielisten seurassa pysyttely itsenäisyyttä? Tai millaista olisi itsenäisyys, joka mahdollistaisi sen, että monenlaiset näkökulmat voivat olla olemassa yhtä aikaa ja ihmiset voivat tutustua erilaisten ihmisten ajatuksiin ja tunnustaa keskinäisen riippuvuuden?

Tämä aihe kiinnostaa minua myös ryhmien ja yhteiskunnan näkökulmasta, mutta pureudun siihen nyt itselleni tutummasta, parisuhteen, näkökulmasta.

Parisuhteessa elävien ajatukset ja kokemukset siitä, millainen itsenäisyys parisuhteessa on sallittua tai toivottavaa, vaihtelee paljon. Upseerin puolisona eläminen on toisaalta pakottanut minua itsenäisyyteen, mutta toisaalta se on myös mahdollistanut sellaista itsenäistymistä, josta olen kiitollinen. Uskon erilaisuutta, vapautta ja moniäänisyyttä kunnioittavaan itsenäisyyteen niin ihmisten, ryhmien kuin valtioidenkin välisissä suhteissa.

Erilaisuus – uhka vai mahdollisuus?

”Pitääkö minunkin olla isänmaallinen? Täytyykö kiinnostua aseista? Saanko pettyä Puolustusvoimiin?”

Toisen erilaisuus usein viehättää parisuhteen alussa. Erilaisuus usein myös mainitaan eron syyksi. Tässä välissä voi eri pareille tapahtua hyvin erilaisia asioita.

Yksi parisuhteen kasvuhaasteista on vahvistua itsenään sellaisella tavalla, että toisen erilaisuus ei tunnu liian uhkaavalta. Mitä epävarmempi olen itsestäni, sitä enemmän tarvitsen toista, joka on samaa mieltä kanssani. Mitä itsenäisempi ja turvassa itseni kanssa olen, sitä suuremmalla kiinnostuksella voin suhtautua toiseen ihmiseen, hänen ainutlaatuisiin ajatuksiinsa ja kokemuksiinsa.

Eikö parisuhteessa sitten saa odottaa toiselta ymmärrystä? Miten parisuhteessa voi vahvistua, jos toinen ei tue? Ajattelen, että ymmärryksen ja tuen antaminen toiselle ei voi riippua siitä, ollaanko jostain asiasta samaa mieltä tai koetaanko asia samalla tavalla. Se on liikaa odotettu keneltä tahansa ihmiseltä.

Toisen tukeminen perustuu pikemminkin siihen, että ymmärrän, etten voi koskaan täysin ymmärtää toista. Sen vuoksi minä en voi koskaan tietää toisen puolesta, vaan minun aina kysyttävä toiselta, uudestaan ja lisää, jotta voisin oppia tuntemaan häntä paremmin.

Toista kunnioittavassa uteliaisuuden ilmapiirissä ei ole painetta samanlaisuuteen, vaan siinä on tilaa uuden oppimiselle, uudelle ymmärrykselle ja toista arvostavalle läheisyydelle. Tällainen samaan aikaan sekä edellyttää puolisoilta riittävää itsenäisyyttä että vahvistaa sitä. Yksi parisuhteen paradokseista on, että mitä itsenäisempiä kumppanit ovat, sitä läheisempään suhteeseen heillä on mahdollisuus.

Itsenäisyys on vapautta, ei yksinäisyyttä

”Tietenkin selviän, sen olen oppinut. Mitä nuo muut valittavat, kun heillä on mies joka päivä kotona?”

Itsenäisyys ei ole yksinäisyyttä eikä omassa varassa olemista, vaikka tällainen uskomus suomalaisessa kulttuurissa vahvasti elää. Liian yksin jääneen tai jättäytyneen on vaikea itsenäistyä. Hän voi selvitä yksin, ja muut voivat jopa ihailla hänen ulkonaista itsenäisyyttään. Hän saattaa itsekin arvostaa omaa yksin selviytymistään niin paljon, että ottaa vastaan mielellään tilanteita, joista selviydyttyään hän tuntee taas olevansa enemmän tai parempi.

Itsenäisen ihmisen ei kuitenkaan tarvitse kieltää tarvitsevansa toisia ihmisiä. Hänen ei tarvitse todistaa mitään itselleen eikä toisille. Hänen ei tarvitse mukautua kohtuuttomiin sisäisiin eikä ulkoisiin odotuksiin eikä kiittää itseään näihin kohtuuttomuuksiin taipumisesta. Itsenäinen ihminen riittää itselleen sellaisenaan. Hän on vapaa selviytymään välillä yksin, pyytämään toisinaan apua, myöntymään ja kieltäytymään tilanteen mukaan.

Itsenäinen ihminen voi käydä sisäistä keskustelua, jossa on monenlaisia ääniä ja näkökulmia rinnakkain. Hän voi miettiä mielipiteitään tulevan suhteen ja kysyä toistenkin näkemyksiä. Hän voi halutessaan pohtia myös menneitä, jo tapahtuneiden asioiden merkityksiä tässä hetkessä, sekä päättää oppia jostain kokemastaan. Hän on vapaa pohtimaan ääneen kumppaninsa kanssa ja yhtä lailla vapaa jättämään joskus jotain sanomatta.

Vapaaehtoinen rakkaus

”Sinähän lupasit rakastaa!”

Itsenäisyys mahdollistaa toisen rakastamisen vapaaehtoisesti. Kun tiedän, ettei parisuhteessa eläminen ole minulle sosiaalisesti, psyykkisesti tai taloudellisesi ainoa vaihtoehto, voin aina uudelleen mielessäni valita elää tässä suhteessa, täysin ilman pakkoa. Silloinkin kun suhteessa oleminen herättää vaikeita tunteita, voin tuntea ja tutkia niitä aivan rauhassa.

Tietäen, että olen tähän asti ollut tässä suhteessa vapaaehtoisesti ja vastakin tässä suhteessa oleminen on minulle vapaaehtoista, minun ei tarvitse äkkipikaisesti toimimalla etsiä ratkaisuja vaikeisiin tilanteisiin. Voin valita olla niissäkin vapaaehtoisesti katsomassa, miten minä tai me tästä pääsemme eteenpäin.

Itselleni avioliittoon astuessa oli valtavan tärkeää, että nyt olemme sitoutuneet toisiimme loppuelämämme ajaksi. Ajatuskin erosta olisi järkyttänyt minua liikaa. Olimmehan luvanneet rakastaa. Lupaus muuttui vuosien saatossa kuitenkin pakoksi. Eikä siinä, että minä rakastin toista vaikka pakolla ja odotin toisen rakastavan minua vaikka väkisin, ollut enää paljon rakkautta.

Rakkaus palasi vasta sitten, kun hyväksyin oman ja toisen valinnanvapauden. Itsenäisinä yksilöinä meillä on kummallakin aina mahdollisuus valita. Sekä omaa että toisen valinnan mahdollisuutta on kunnioitettava, vaikka se järkyttäisi turvallisuuden tunnetta ja tekisi maailmasta arvaamattoman paikan. Elämä on epävarmaa. Juuri siksi jokainen päivä, kun valitsemme toisemme, on niin täynnä rakkautta.

***

Sini Rantakari on upseerin vaimo ja neljän lapsen äiti. Hän tekee työkseen psykoterapiaa pääosin parisuhdekysymyksissä. Kysymyksiä, kommentteja ja näkemyksiä yms. Sinille voi lähettää osoitteeseen puolison.aani(at)mailbox.org.