Kylkiraudan verkkolehden ”tähystäjä” VTM Johanna Suhonen tarkastelee blogeissaan sekä laajan turvallisuuspolitiikan ajankohtaisia aiheita että pidemmän aikavälin ilmiöitä. 

***

”Saitko mieheltäsi luvan tulla töihin Kosovoon?” Tämä oli odottamattomin kysymys, joka minulle esitettiin palvelusaikanani KFOR-operaatiossa vuosina 2000-2001. Kysyjinä olivat uteliaat ja hieman hämmentyneen oloiset pikkupojat, jotka olivat tulleet ihmettelemään tien varteen pysäköityä Pasia ja partiotamme.

Vuosituhannen vaihteen jälkeinen Kosovo oli hyvin toisenlainen paikka, kuin tänä päivänä, ja kysymys oli sinänsä täysin järkevä. Toisaalta naissotilaat olivat tuolloin vielä jonkinlainen ihmettelynaihe suomalaisillekin. Suomen pataljoonan vahvuus oli palvelusaikanani noin 800 henkilöä, joista meitä naisia oli alle kaksikymmentä.

Naisten osallistumisesta kriisinhallintaan puhuttiin myös äskettäin pidetyssä kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan seminaarissa, jonka järjestivät Laajan turvallisuuden verkosto (WISE), Kriisinhallintakeskus CMC Finland, Puolustusvoimien kansainvälinen keskus FINCENT (CMC Finland ja FINCENT muodostavat yhdessä Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan osaamiskeskuksen),  Poliisiammattikorkeakoulu sekä Raja- ja merivartiokoulu. Seminaari juhlisti samalla YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus”, joka täyttää lokakuussa 20 vuotta.

Päätöslauselman agenda

Naiset ovat kautta aikain osallistuneet rauhanneuvotteluihin ja -rakentamiseen, tosin usein epävirallisella ruohonjuuri- ja kansalaisjärjestötasolla, ja vain harvoin näkyvästi ja tunnustetusti. Heidän roolinsa on ollut merkittävä humanitaarisen toiminnan alalla aina 1800-luvun Ranskan-Preussin sodasta lähtien. Naiset ovat osallistuneet myös asevoimien toimintaan; länsimaissa enemmissä määrin erityisesti toisesta maailmansodasta lähtien, ei-länsimaisissa kulttuureissa jo huomattavasti aiemmin.

Kylmän sodan ja Jugoslavian hajoamissotien jälkeisellä kaudella kehittyneeseen siviilikriisinhallintaan naiset ovat osallistuneet alusta asti. Määrällisesti heidän osuutensa niin siviilikriisinhallinnan kuin kriisinhallinnan muilla osa-alueilla toimivissa kansainvälisissä järjestöissä on kuitenkin ollut vaatimaton, erityisesti johtotehtävissä.

Kestävää rauhaa, turvallisuutta ja kehitystä ei voida edistää, jos puolet väestöstä jätetään toiminnan ulkopuolelle. Tutkimusten mukaan naisten osallistuminen rauhanprosesseihin laajentaa käsiteltävien aiheiden valikoimaa ja tekee rauhansopimuksista kestävämpiä. Tilanteen korjaamiseksi eli edistääkseen naisten tasavertaista osallistumista rauhanneuvotteluihin ja jälleenrakennukseen, YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman 1325 lokakuussa 2000.

Sen hyväksymiselle oli toinenkin merkittävä syy: nykyajan sodankäynti kohdistuu aiempaa enemmän siviileihin ja huomattava osa uhreista on naisia ja lapsia. Tämän takia päätöslauselman muita keskeisiä tavoitteita ovat naisten ja tyttöjen suojeleminen aseellisissa selkkauksissa ja konflikteissa sekä sukupuolen perusteella tapahtuvan väkivallan ehkäiseminen. Toisin sanoen päätöslauselma toi esiin sotien ja konfliktien sukupuolittuneet vaikutukset ja samalla korosti naisten aktiivista ja tarpeellista roolia konfliktien ratkaisemisessa ja kriisien hallitsemisessa.

Turvallisuusneuvosto on hyväksynyt vuoden 2000 jälkeen yhdeksän täydentävää ”naiset, rauha ja turvallisuus” -päätöslauselmaa. Ne koskevat muun muassa seksuaalista väkivaltaa konflikteissa, jäsenvaltioiden vastuuta rankaisemattomuuden lopettamiseksi seksuaalisen väkivallan tapauksissa, ja kiinnittävät lopulta huomion kaikkien väestöryhmien – myös miesten ja poikien – tarpeisiin.

Juhlapuheiden ja käytännön ristiriita

Pikainen silmäys lukuihin kertoo, että vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin 1325-juhlapuheiden ja käytännön välillä vallitsee selvä ristiriita.

Esimerkiksi vuonna 1993 naisten osuus YK-operaatioiden univormupukuisesta henkilöstöstä oli 1 prosentti. Tänä päivänä naisten osuus YK:n rauhanturvaajista on UN Womenin tilastojen mukaan edelleen vain 5.4 prosenttia sotilaskontingenteissa ja 15.1 prosenttia poliisiyksiköiden henkilöstöstä. Vuoden 2020 elokuussa 86 YK:n jäsenmaata eli vain 45 prosenttia YK:n jäsenvaltioista oli laatinut kansallisen 1325-toimintaohjelman. Näistä maista hieman päälle 30 prosenttia oli varannut määrärahoja sen toteuttamiseen.

Vaikka muutama jäsenmaa, kuten Suomi, on omassa luokassaan naisia eri tehtäviin lähettävänä valtiona, EU:n siviilikriisinhallinnassa naisten osuus on viime vuosina pysytellyt 25 prosentin tuntumassa. EU:n sotilasoperaatioissa se on ollut noin 6-7 prosenttia.

Vertailun vuoksi, suomalaisten naisten osuus kaikesta sotilaallisen kriisinhallinnan henkilöstöstä on viime vuosina ollut noin 3-5 prosenttia. Puolustusvoimien tavoitteena on kasvattaa heidän osuuttaan seitsemään prosenttiin. Muissa Pohjoismaissa naisten osuus on keskimäärin yli kymmenen prosenttia.

Operaatiokulttuuri ja vaikuttavuus

Seminaarissa keskusteltiin myös muun muassa operaatiokulttuurista ja sen vaikutuksesta niin naisten kuin miesten toimintamahdollisuuksiin, eli lopulta operaatioiden vaikuttavuuteen. Onko operaatiokulttuuri sellainen, jossa kaikkien toimijuus mahdollistetaan? Onko se sellainen, jossa työntekijöiden annetaan tuoda ja halutaan tuovan oman osaamisensa pöytään ja toimialueelle, vai sellainen, jossa tietyt ihmiset ja osaamisalueet jätetään sivuun, marginalisoidaan tai otetaan silmätikuiksi?

Operaatioissa ja organisaatioissa on monesti näkymättömiä hierarkioita, jotka perustuvat sukupuoleen, ikään, taustaan (esim. ”sotilas”, ”poliisi”, ”siviili” tai ”reserviläinen”) tai kansallisuuteen. Niiden merkitystä on tarkasteltu esimerkiksi CMC Finlandin muutaman vuoden takaisessa tutkimuksessa, jossa arvioitiin Suomen ensimmäisen kansallisen 1325-toimintaohjelman toimeenpanoa EU:n siviilikriisinhallintaoperaatioissa. Vastaavaa tutkimusta on tehty sotilassosiologian tieteenalalla.

Kriisinhallintaoperaatiot ovat lopulta työyhteisöjä. Mainitut hierarkiat voivat hyvin nopeasti hapattaa niiden arjen, erityisesti jos työyhteisön johto ei osaa käsitellä hierarkioita ja työntekijöitä oikein.

Vaikuttavuuden kannalta operaatiokulttuurin kannattaisi mahdollistaa naisten toimijuus. Päätöslauselman 1325 valtavirtaistamista kriisinhallinnassa, oli se sotilaiden tai siviileiden toteuttamaa, on helppo perustella tutkimustuloksilla, jotka ovat osoittaneet henkilöstön monimuotoisuuden kasvattavan osaamisen ja toimintatapojen kenttää.

Monimuotoisuus parantaa päätöksentekoa ja suunnittelua, ja johtaa näin operaation parempaan vaikuttavuuteen. Naisten osallistuminen myös lisää mahdollisuuksia tavoittaa ja tukea paikallisia naisia ja kokonaisia yhteisöjä. Näin saadaan kattavammin tietoa toimialueelta. Lisäksi naisten osallistumisen on todettu lisäävän operaation legitimiteettiä.

Hiljaa hyvä tulee?

Vielä yksi argumentti naisten osallistumisen puolesta on, että heidän nähdään toimivan roolimalleina paikallisille naisille. Ja ovathan he sitä toki miehillekin. Kenties olin sitä itsekin vuonna 2000 Kosovossa tapaamilleni pojille, ja monelle muulle. Ainakaan naissotilaat eivät herättäneet hämmästystä enää vuonna 2015, jolloin palasin KFOR-operaatioon.

Tapasin tuolloin myös yhteysupseerin työn merkeissä monia kuntahallinnon, kansalaisjärjestöjen ja turvallisuusviranomaisten edustajia, joiden joukossa oli lukuisia naisia. Asenteissa tapahtunut muutos oli siis huima, niin paikallisten kuin suomalaisten keskuudessa.

Enää ei kysytä miksi sukupuolinäkökulmaa valtavirtaistetaan kriisinhallinnassa, vaan miten.

On kuitenkin helppo ymmärtää tasa-arvotyön parissa työtä tekevien turhautuminen. Normatiiviset puitteet sukupuolinäkökulman valtavirtaistamiselle on luotu, mutta institutionalisoituja prosesseja tarvittaisiin vielä. Toisin sanoen, sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen ei vieläkään ole järjestelmällistä ja toiminnan vaikuttavuus riippuu yhä paljon yksittäisten ihmisten aktiivisuudesta, sitoutuneisuudesta ja tuesta – erityisesti johdon tuesta.

On selvää, että erityisesti sotilas- ja poliisitaustaisten naisten lukumäärän lisääminen kriisinhallinnassa on hidasta, sillä yhteiskunnan rakenteet muuttuvat hitaasti. Olisi helppoa päätyä synkistelemään ”naiset, rauha ja turvallisuus” -agendan nykytilaa ja siihen liittyvää sanahelinää.

Varmasti parempi vaihtoehto on kuitenkin jatkaa työtä asetettujen tavoitteiden eteen. Ottaen huomioon tämän hetken globaalit, toimintaympäristöjen kehitykseen vaikuttavat trendit – esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksen juuri naisten elämään – on ilmeistä, että kriisinhallinnassa tullaan tarvitsemaan jatkossa entistäkin kokonaisvaltaisempaa osaamista. Tämä ei ainakaan vähennä tarvetta naisten osallistumiselle.

***

Yhteydenotot: johanna.suhonen(at)kylkirauta.fi.

Tausta-aineistoa:

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1325 (2000) on luettavissa tästä linkistä.

Ulkoministeriön julkaisu (2018) ”Naiset, rauha ja turvallisuus : Suomen kansallinen toimintaohjelma 2018-2021” on luettavissa tästä linkistä.

Laajan turvallisuuden verkosto WISE ry:n julkaisu (2020) ”Naiset kriisejä hallitsemassa – Päätöslauselman 1325 kaksi vuosikymmentä” on luettavissa tästä linkistä.