Yleisesikuntaeverstiluutnantti Mikko Kurko palvelee esikuntaupseerina Euroopan unionin sotilasesikunnassa. Hän käsittelee artikkelissaan kokemuksiaan kansainvälisestä palveluksesta ja sen viitekehyksestä. Hänen artikkelinsa ensimmäisen vuoden kokemuksista sotilasesikunnassa julkaistiin Kylkirauta-lehden vuoden 2019 neljännessä numerossa. Kolmiosaiseen kirjoitussarjan seuraava artikkeli on suunniteltu julkaistavaksi Kylkiraudan verkkolehdessä syksyllä 2021.

Vuosi sitten kirjoitin Kylkirauta-lehteen kokemuksistani kansainvälisessä esikuntatehtävässä EU:n sotilasesikunnassa Belgiassa. Kirjoitus painottui ensimmäisen palvelusvuoden kokemuksiin: tehtävään lähtöä edeltäviin valmisteluihin, asettautumiseen uudessa maassa ja ensivaikutelmaan työskentelystä sotilaspoliittisen tason esikunnassa.

Kirjoituksen lopussa lupasin tarkastella toisessa osassa juuri päättynyttä palveluksen keskimmäistä vuotta ja syventää näkökulmaani työstä, mutta keskittää lisäksi huomiota työn ulkopuolisiin asioihin. Käsillä oleva kirjoitus esitteleekin myös itselleni aiemmin melko vieraaksi jäänyttä maata, sen kulttuuria ja päivittäistä elämää satunnaisen havainnoijan näkökulmasta. Sotilastyön kuvausta päivitetään ajankohtaisilla asioilla, joihin on vaikuttanut muun muassa COVID-19.

Muistutan lukijoita siitä, että kaikki esittämäni perustuu omiin ainutkertaisiin havaintoihini ja niistä tehtyihin hajanaisiin päiväkirjamerkintöihin. Joku toinen on varmasti voinut kokea kuvaamani erilailla. Belgia ja Bryssel ovat kuitenkin niin monimuotoisia, että kaikki on lopulta kiinni siitä, millaisen ympäristön on havainnoimiselleen valinnut. Olen matkustanut koko elämäni ja näillä silmälaseilla katselen nyt Belgiaa. Väitän, tietenkin yleistäen, että me suomalaiset tunnemme Belgian vielä tänä päivänäkin varsin huonosti ja useimmilla ei ole maasta joko mitään mielikuvaa tai mielikuva on EU-keskeinen ja näin ollen kaikista mahdollisista harmaansävyistä se kaikkein keskimmäisin.

Joku saattaa muistaa lisäksi Heyzelin Stadionin väkivaltaisuudet, toinen lukemattomat kadonneet lapset, kolmas vahvan oluen ja neljäs loputtoman suklaan. Kaikki oikein. Mutta millainen se Belgia sitten oikeasti on, muutakin kuin näitä stereotypioita? Kirjoituksessa kerron oman käsitykseni Belgiasta.

Belgia pähkinänkuoressa.

Belgia on pinta-alaltaan vajaa kolmasosa Lapista, mutta maassa on melko lailla tarkalleen kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin meillä koko maassa. Maa on kaksikielinen, muttei niin kuin Suomessa, vaan käytännössä puoliksi – pohjoisessa hollanninkieliset flaamit ja etelässä ranskankieliset vallonit. Kutakuinkin keskellä sijaitsevassa pääkaupungissa jakauma on niin ikään puoliksi, ja enemmistö heistä puhuu (halutessaan) sujuvasti molempia kieliä. Valtauskonto on katolilaisuus, joka lisää meikäläisen mittapuun verraten uskonnon merkitystä jokapäiväiseen elämään. Tämän lisäksi maata voi verrata Suomeen yksinkertaisesti kolmen luonnehdinnan kautta: Belgiaa on siunattu loistavalla sijainnilla, leudolla ilmastolla ja se on äärimmäisen monikulttuurinen.

Belgiassa on suomalaisittain katsoen käytännössä kolme vuodenaikaa, koska varsinaista talvea ei ole tai se on kestoltaan niin lyhyt, etten itse sitä ehdi huomata. Pelkistäen vuosi Belgiassa etenee niin, että etelä-suomalaisen mittapuun mukainen kevät kestää helmikuusta huhtikuuhun, kesä toukokuusta syyskuuhun ja syksy lokakuusta joulukuuhun. Tämä jättää siis pienen mahdollisuuden sille, että tammikuussa olisi jonkinlainen talvi. Talveksi katson lempeästi sen, kun tänään satanut lumi on vielä huomenna maassa. Ensimmäisenä vuotenani tällaista talvea kesti viikon, toisena päivän. Kesä ei ole Belgiassa välttämättä juurikaan kuumempi kuin Suomessa, mutta se on täydellä varmuudella noin tuplapituinen. Tämä vaikuttaa luonnollisesti moneen asiaan rakentamisesta maanviljelyyn ja tarvittavasta vaatetuksesta ulkoilumahdollisuuksiin.

Kävin elämäni ensimmäisen kerran Belgiassa ja nimenomaan Brysselissä vuonna 1988. Silloin mieleeni jäi kuva harmaasta, mutta sitäkin tapahtumaköyhemmästä ja kaiken kaikkiaan harvinaisen takapajuisen oloisesta keskisuuresta likaisesta kaupungista, josta halusi ainoastaan nopeasti pois. Seuraavalla käynnilläni vuonna 2004 näin jo jonkinlaista esimakua siitä, mihin suuntaan kaupunki oli menossa, maanosamme kansainvälisyyden keskipisteeksi. Tänään kaupunki on eräiden mittareiden mukaan – monenko maan kansalaisia kaupungissa asuu – maailman toiseksi kansainvälisin, jättäen edelleen ainoastaan Dubain. Kaupungin eri osia kierrellessään voi konkreettisesti huomata, miten kieli- ja kulttuurierot ja sen myötä koko katukuva muuttuvat jo muutaman korttelin matkalla.

Belgialaiset ja heidän elämänsä

Aluksi pari sanaa siitä, mihin havaintoni perustan. Olen aina halunnut toteuttaa sanontaa ”maassa maan tavalla”. Se vaatii ulkoa tulijalta jatkuvaa heittäytymistä epämukavuusalueelle. Omasta mielestäni oppiminen on tehokkainta nimenomaan shokkeina. Niinpä päätin jo ennen lähtöäni, etten haluaisi elää Belgiassa kuten Suomessa, pääosin suomalaisten kanssa vapaa-aikaa viettäen ja heidän kanssaan suomea puhuen, sitä kun voi tehdä helpommin Suomessa. Tätä taustaa vasten olen yrittänyt osallistua belgialaiseen elämänmenoon sekä yrittänyt puhua ranskaa ja verkottua. Samalla, kuin sivutuotteena, olen nähnyt, kuullut ja kokenut kaikenlaista belgialaisista ihmisistä. Lyhyt luonnehdintani belgialaisista on: muut huomioon ottava, sivistyneesti käyttäytyvä ja äärettömän rento.

Kadulla toisilleen tuntemattomat vastaantulijat katsovat silmiin, eivätkä käännä katsettaan kengänkärkiinsä, vaan sen sijaan hymyilevät toisilleen. Suuri osa ihmisistä samalla nyökkää ja sanoo jonkin tilanteeseen sopivan tervehdyksen. Metrossa yhtä suuri osa antaa kyselemättä vanhemmilleen paikkansa. Punttisalilla vakiojengi tervehtii toisiaan poskisuudelmin, ulkomaalaista aluksi toki kätellään ja teititellään, kunnes kuukautta myöhemmin alkaa päästä sinuiksi Ericin, Philipin ja muiden kanssa. On kovin belgialaista, että jokainen opettelee tapaamiensa ihmisten nimet heti ensimmäisellä tapaamiskerralla ja on aidosti pahoillaan, jos joutuu kysymään unohtamaansa nimeä toistamiseen.

Ihmisten rentous on suomalaisittain katsottuna täysin poikkeuksellista. Maahan tulleena pidän kaikkein erikoisimpana osoituksena ihmisten yleisestä rentoudesta kuitenkin ihmisten ja koirien helpolta ja riidattomalta vaikuttavaa yhteiseloa. Suurin osa koirista miljoonakaupungissa on vapaina. Monin paikoin koirat ovat niin etäällä isännistään tai emännistään, ettei ole lainkaan selvää kenen koirasta on kyse. Tästä huolimatta en ole kertaakaan kuullut kenenkään huutavan: ”laita se hurtta kiinni!” On sinällään tietenkin arvokasta, että me suomalaiset noudatamme kaikkia sääntöjä tai sellaisiksi kokemiamme asioita. Belgialaiset puolestaan näyttävät suhtautuvan sääntöihin siten, että on olemassa enemmän ja vähemmän tärkeitä asioita.

Elintarvikkeiden hankkiminen lepää ympäri vuoden pitkälti torien varassa. Käytännössä kaikki ihmiset haluavat käydä toreilla ostoksilla ja toisiaan tapaamassa. Suomessa torilla saattaa olla tuoretta, mutta samalla kaikki on usein kalliimpaa kuin supermarketissa. Pelkästään Brysselissä on kymmeniä viikoittain ympäri vuoden auki olevia toreja joka makuun. Mielestäni vaikuttavin on kaupungin hiukan epämääräisen lounaisosan jättiläistori Abattoir eli Teurastamo. Sen tunnelma on suoraan kuin tuhannen ja yhden yön torilla, ja siellä myydään esimerkiksi vihanneksia, vaatteita, kodinkoneita, kultakaloja, eläviä kanoja ja valmista ruokaa. Laatu on erittäin korkeatasoista, ja silti viikon elintarvikkeet kahdelle hengelle saa noin neljällä kympillä.

Maaliskuun alussa myös Belgia astui COVID-19 -aikaan. Belgian viranomaiset ottivat käytännössä kaikki mahdolliset rajoitustoimet kerralla käyttöön: koulut ja ravintolat kiinni, kaikki kynnelle kykenevät etätöihin ja maskit käyttöön. Brysselissä poliisi valvoi, ettei kukaan liiku ulkona tarpeettomasti. Kun lähdin eräänä lauantaiaamuna ruokakauppaan, ja istahdin matkalla puistonpenkille katselemaan kaunista kevätpäivää, niin hetken päästä poliisiauto pysähtyi tien laitaan. Poliisi vaati, että jatkaisin matkaani heti ja vetosivat hallituksen antamaan ohjeistukseen ja sen pykäliin. Jatkoin tietenkin matkaani ja mietin, miten asia olisi ollut Suomessa.

Sain eräänlaisen vastauksen kesäkuussa, kun pääsin lomalle Suomeen. Lentoni oli peruttu, koska Finnairin käyttämä Brysselin maapalveluyhtiö oli mennyt konkurssiin. Finnair reititti minut uudelleen, nyt reittiä Bryssel – Zűrich – Helsinki. Lähtöpäässä COVID-turvatoimet olivat tiukat. Zaventemin lähes autioon terminaalirakennukseen ei päässyt sisään, ennen kuin oli laittanut maskin kasvoilleen. Odottaessani vuoroani lähtöselvitykseen, edessäni jonossa tarkasti kahden metrin viivan päässä seisova matkustaja otti maskin pois puhuakseen puhelimeensa. Kymmenessä sekunnissa paikalla oli poliisipartio, joka pakotti miehen laittamaan välittömästi maskin kasvoilleen. Sveitsiin tultaessa jokainen joutui täyttämään maahantulokortit istuinpaikkatietoineen mahdollisen myöhemmän taudin jäljittämisen helpottamiseksi. Terminaalissa osalla oli maski, muttei kaikilla kuten Brysselissä. Helsingissä kaikkialla oli julisteita, joissa puhuttiin kahdesta metristä ja maskeista, mutta kenelläkään muulla kuin minulla ei ollut maskia. Belgiassa kysymys ei ole pelkästään ohjeiden antamisesta vaan ennemminkin niiden noudattamisen valvonnasta ja sanktioinnista. Jos jokin asia koetaan oikeasti tärkeäksi, siihen suhtaudutaan velvoittavasti eikä mitään poikkeuksia ole.

Keskimmäinen vuosi palveluksen näkökulmasta

Kokonaisuutena palvelus Euroopan unionin sotilasesikunnassa on ollut erittäin motivoivaa. Hiljalleen jalostuneen käsitykseni mukaan: ”Sotilasesikunta on sotilaspoliittisen tason toimija, joka rinnastuisi Suomessa ulkoministeriön ja puolustusministeriön yhdistelmän sisällä olevaksi, noin 200 hengen sotilasasiantuntijaelimeksi.” Olen yhä kiitollisempi siitä, että esimieheni aikanaan lähettivät minut nimenomaan tänne Brysseliin. Tällaista ei voi työssään kokea monessakaan paikassa.

Kahden vuoden jälkeen olen myös huomannut, miten harva esikunnan upseeri aina riviupseerista organisaation ylimpään johtoon asti osaa pysytellä esikunnan korkean aseman edellyttämällä työskentelytasolla vaipumatta lillukanvarsiin. Yllättävän monelle – joka tapauksessa yli puolelle – kaikki sotilastyö vaikuttaa olevan taktiikkaa ja operaatiotaitoa. Näistä opeista ei tässä esikunnassa ole kuitenkaan juurikaan hyötyä esikunnan edellä kuvatusta roolista johtuen. Luonnollinen selitys monien kollegoiden taktis-operatiivisen tason toiminnasta innostumiselle lienee se, että se on kaikille sotilaille jostain uransa vaiheesta vääjäämättä tuttua ja työskentely korkean tason esikunnassa ei niinkään. Näkemäni perusteella uskonkin, että suomalainen sotilaspsykologinen testipatteri onnistuu erottelemaan jo uran alkuvaiheessa ajattelultaan eri tasoille parhaimmin soveltuvat sotilaat omille poluilleen ja on parhaassa mahdollisessa merkityksessään vähintäänkin eurooppalaisittain tarkasteltuna ainutlaatuinen.

Yksityiskohtaisemmin tarkastellen työ jatkui edellisen kirjoitukseni jälkeen loppukesästä 2019 aluksi muuttumattomana. Toimintani pääpaino oli edelleen Intian Valtamerellä toteutettavan Atalanta-operaation seuraamisessa ja siihen liittyvien kokonaisuuksien säännöllisestä raportoinnista sotilaskomitean ja sotilasesikunnan johdolle. Samoin jatkui minulle direktoraatin (osaston) sisäisesti sälytetty esittelyvastuu EU:n kriisinhallinnasta erilaisissa Brysselissä ja ulkomailla pidettävissä tilaisuuksissa. Palveluksen ensimmäistä vuotta toisti myös se, että loppuvuodesta virkamatkamomentin rahat loppuivat, joka on lohduttomuudessaan kovin samanlaista kaikkialla. Niinpä useita mielenkiintoiseksi etukäteen arvelemiani matkoja peruuntui, mutta uusi vuosi toi heti matkan operaatioesikuntaan Espanjaan ja luentomatkan Kreikkaan. Sitten COVID-19 -pandemia sotki kuviot.

Kun pandemia ja sen myötä etätyö alkoi, kollegoideni reaktiot olivat kahdenlaisia. Minulle etätyöhön siirtyminen oli helppoa, koska suhtaudun positiivisesti hajautettuun työhön, etätyöhön ja muihin vastaaviin työmuotoihin, niin yksittäisenä työntekijänä kuin esimiehenäkin. Olen todennut uudet työmuodot hyviksi ja joustaviksi sekä perinteistä lähityötä hyvin täydentäväksi. Näin ollen tiesin, että itse tulen saamaan etätyössä enemmän aikaiseksi kuin toimistossa ja että ainoaksi huonoksi puoleksi tulisi todennäköisesti jäämään kaikenlaisten sosiaalisten suhteiden jyrkkä väheneminen.

Sitä puolestaan en osannut lainkaan ennakoida, ettei esikunnan keskijohto osaisi sopeutua uuteen tilanteeseen, kuten joissakin yksittäistapauksissa kävi. Joillekin sektorinjohtajille vaikutti selvästi uudelta ja jopa pelottavalta, kun enää ei voinutkaan jakaa työtehtäviä alaisilleen käytävällä ohimennen huudellen ja tunnin välein ”lisäohjeistaen”. Nyt työnjohdon piti aidosti ennakoida, ja se ei ollut monellekaan Pohjois-Euroopan ulkopuolelta tulevalle luonteenomaista. Joidenkin riviupseereiden heikkoa etätyövalmiutta kuvaa parhaiten ehkä erään karabinieeriupseerin lause: ”Tämä etätyö ei voisi koskaan toimia meillä. Kaikki tietäisivät sydämessään, ettei kukaan tee kotonaan mitään. Ei meillä ole sellaista kuria.” Tästä ja vastakkaisista esimerkeistä vahvistui itselleni käsitys, että hedelmällisessä etätyössä kaikki kaikessa on organisaation käsitys itsekurista. Kokemukseni perusteella suomalaisilla asia on Euroopan parhaassa tikissä.

Varsinaisen työn lisäksi pystyin jatkamaan komennuksen alussa aloittamaani kielten opiskelua suunnitelmani mukaisesti sekä ulkosuhdehallinnon kursseilla että Puolustusvoimien tukemana. Keskimmäisen vuoden aikana ranskan kielen taito eteni perusteista alemman keskitason osaamiseen. Opiskelu vaati pieniä panostuksia joka päivä, mutta kun jonkin asian ottaa osaksi rutiineitaan, se menee niin, ettei huomaakaan. Oppimista hankaloittaa se, että vaikka yritän poikkeuksetta asioida ranskaksi, nuoremmat brysseliläiset toimivat ajoittain hiukan kuin suomalaiset: he alkavat puhua englantia, kun huomaavat toisen olevan epämukavuusalueella. Ja vaikka minä jatkan sinnikkäästi ranskaksi, he puhuvat minulle aivan yhtä jääräpäisesti englantia.

Edellä mainitun itselleni laatimani opintosuunnitelman mukaisesti aloitin kesällä 2020 myös Saksan kielen kertauksen. Hain ja pääsin ulkosuhdehallinnon järjestämälle kolmen viikon intensiivikurssille, joka toteutettiin elokuussa kolmen viikon aikana niin, että opiskelua oli joka päivä neljä tuntia.

Puolustusvoimien tuki päivittäiseen elämään

Pandemiasta puhuttaessa on korostettava, että koronavirus iski Belgiaan paljon kovemmin kuin suurin osa Suomessa ymmärtääkään. Syy ymmärtämättömyyteen on käsittääkseni se, että syystä tai toisesta Suomen mediassa keskityttiin alusta alkaen ja pandemian alueellisesti toisistaan poikkeavista kehityssuunnista huolimatta lähes täydellisesti Italian, Espanjan ja Ruotsin tilanteisiin, vaikka kuolleisuus väkilukuun suhteutettuna oli selvästi Euroopan korkeinta nimenomaan Belgiassa. Kuolleisuus Suomeen verrattuna oli yli 14-kertainen. Väkilukuun suhteutettuna testejä tehtiin karkeasti saman verran kuin Suomessa, ja Belgiassa sairastuneita oli noin viisinkertaisesti.

Pandemian alettua muuttui myös meidän ”Brysselin varuskunnassa” palvelevien kansallinen yhteydenpito. Erityisesti pandemian alkuvaiheessa saimme runsaasti aiheeseen liittyviä raportteja ja ohjeistusta Pääesikunnan kansliasta ja suunnitteluosastolta sekä Puolustusvoimien palvelukeskuksesta. Tämän lisäksi saimme käyttöömme kansallisen Suomen lähtevän COVID-19 -raportin. Tiedollisen avun lisäksi saimme Suomesta konkreettista tukea maskien muodossa. Maskit tulivat välittömästi käyttöön, koska maskipakko on ollut täällä osa arkea lähes koko viimeisen puolen vuoden ajan. Nyt se on voimassa käytännössä kaikkialla.

Heinäkuun alussa sairastuin ja oireet olivat kuumetta lukuun ottamatta täysin samat kuin koronaviruksessa. Yritin ensin hoitaa asiaani puhelimitse, milloin flaamiksi, milloin ranskaksi, mutta jonot olivat pitkät ja asia ei edennyt. Niinpä päätin ottaa yhteyttä Valtiokonttorin tarjoamaan matkahätäpalveluun. Matkahätäpalvelusta sain apua erityisesti lääkäriaikojen varaamisessa, joka siinä vaiheessa olikin tärkeintä. Matkahätäpalvelun osoittama lääkärikeskus oli erinomainen ja otti asian heti ihailtavan vakavasti.

Kaiken kaikkiaan Puolustusvoimien tuki pandemian aikana ansaitsee arvosanan erinomainen. Olen keskustellut asiasta työkavereideni kanssa lähes päivittäin viimeisen puolen vuoden ajan ja jos vertaan samaamme kansallista tukea mihin tahansa muuhun maahan, me suomalaiset olemme täysin ylivertaisessa asemassa. Meitä ei käytännössä voi verrata kehenkään, koska suurimmalla osalla kansallinen tuki niin paikallisesti Brysselissä kuin kotimaan johtoesikunnan suunnasta puuttuvat kokonaan.

Katsaus sarjan viimeiseen kirjoitukseen

Kirjoitussarjan seuraavassa ja samalla viimeisessä jaksossa tarkastelen palveluksen viimeistä vuotta ja keskitän huomioni kotiinpaluuseen liittyvään problematiikkaan. Kaikille lukijoille muistutan, että otan aina enemmän kuin mielelläni vastaan palautetta, puolesta ja vastaan, sähköpostiosoitteessa mikko.kurko(at)mil.fi.

***

Linkki Euroopan unionin sotilasesikunnan sivuille.

Linkki Mikko Kurkon kirjoitukseen Kylkirautan numerossa 4/2019.