Sini Rantakari

Tunsin liikutusta, kun sain käsiini Kari T. Huhtalan kirjan Joukkosi eessä. Tuo liikutus pukeutuu kömpelösti sanoiksi, mutta siihen liittyy lukuisia tunteita ilosta suruun, ylpeydestä kipuun ja yksinäisyydestä syvään yhteyden kokemukseen. Kaikessa rehellisyydessään ja paljaudessaan kirja antoi minullekin luvan olla rehellinen ja paljas tunteideni kanssa.

Olen valtavan iloinen ja helpottunut Huhtalan tavasta kertoa sotien aikana eri tavoin kaatuneiden kadettiupseereiden tarinoita. Ajallista ja psyykkistä etäisyyttä sotiin on saavutettu jo niin paljon, että on mahdollista puhua ja painaa kirjaan se, mikä on totta. Enää ei tarvitse ihannoida ja suurennella yltiöpäisesti eikä häveten vaieta raskaista kohtaloista.

Kari T. Huhtalan puolison tavoin minullakin on upseeripuoliso, joka on tutustunut ja tullut jollain tavalla läheiseksi puolisonsa suvussa sodassa kaatuneen kadettiupseerin kanssa. Tiedän mieheni aina Kadettikoululla ollessaan käyvän isoisoisäni nimeä katsomassa. Sankariaulassa lukee L. Kettunen.

Majuri Kettusen jälkeen jäi isänkaipuu

Majuri Lauri Kettunen palveli talvisodan ajan esikuntatehtävissä, mutta jatkosodan alettua hän pyysi päästä rintamalle. Ehkä hän ajatteli olevansa rintamalla tarpeellisempi kuin esikunnassa. Ehkä hän koki kutsumusta. Puolisolleen lähettämässä kortissa Lauri kyseli, että onhan hänellä tarpeeksi puuhaa ja askareita. Ehkä Laurilla itsellään ei ollut.

Majuri Kettunen lähetettiin 14.8.1941 divisioonan esikunnasta järjestämään Kiestingin – Louhen tien katkaisseen Jalkaväkirykmentti 53:n huoltoa. Hän kaatui 15.8. konekiväärisuihkuun Kapustnajajoella ollessaan tiedustelemassa kivääriryhmän kanssa vihollisen asemia.

Majuri Lauri Kettunen Uhtualla 26.6.1941. SA-kuva.

Lauria jäi kaipaamaan muiden läheisten joukossa 8-vuotias Pirkko. Pirkko oli isän tyttö. Isänkaipuu täytti nuoren tytön mielen sellaisella tavalla, jota muut eivät kestäneet. Pirkko jäi surunsa kanssa yksin muistelemaan hellää ja rakastavaa isäänsä, josta ei saanut enää puhua, koska Pirkko ei osannut tehdä sitä itkemättä.

Pirkon ystävättären isä, joka oli tuntenut myös Laurin, sanoi Pirkkoa joskus isänsä näköiseksi. Se oli kauneinta, mitä Pirkko osasi kuvitella. Pirkko vietti aikaansa mielellään tässä perheessä.

Sukupolvien perintö

Minulle Pirkko-mumma puhui. Hän kertoi kaiken, mitä isästään muisti ja mitä hänestä oli jälkikäteen kirjoihin kirjoitettu. Ne olivat edelleen nuoren tytön muistikuvia, täynnä täyttynyttä rakkautta ja täyttymätöntä kaipuuta. Isä oli sankari, niin kuin kahdeksanvuotiaiden isät parhaimmillaan ovat.

Pirkon oma tytär joutui eroon isästään viisivuotiaana. Minä olen kolmeen sukupolveen ensimmäinen, jonka isä on ollut läsnä. Olen lapsesta alkaen tiennyt, että se on jotain aivan erityistä. Äitini ja mummoni ovat olleet niin iloisia puolestani, että heidän on ollut vaikea käsittää, että voisin kokea elämässäni mitään muuta kuin onnea.

Olen siis lapsena oppinut, että minä olen onnellinen, koska minulla on isä. Muun sävyiset asiat oli parempi miettiä ja kantaa itsekseen, ettei äidin ja isoäidin pitkään odottama onni, jota he minuun samaistuessaan kokivat, häiriintyisi. He olivat onnensa pitkän odotuksen jälkeen ansainneet.

Minun isäni ei kuitenkaan ollut minun lapsuuden kokemuksessani aivan niin täydellinen kuin Lauri-isä Pirkko-mumman kertomuksissa. Ihan kuin jokin osa Pirkon isänkaipuusta olisi resonoinut minussa, ikään kuin minäkin olisin oppinut kaipaamaan Lauria. Tuota hellää ja rakastavaa upseeri-isää.

Sodan jäljet toistuvat ja parantuvat

Kun aloin seurustella elämäni miehen kanssa, hän ei ollut suorittanut edes varusmiespalvelusta. Tulevista ammateistamme emme tienneet vielä mitään. Mutta silti minä päädyin hellän ja rakastavan upseerimiehen puolisoksi. Sellaisen, jonka kanssa voin yhdessä tuntea lämpöä tuota kauan sitten joukkonsa edessä kaatunutta Lauria kohtaan. Joku voisi kutsua sitä johdatukseksi, joku toinen alitajunnaksi.

Meidän lasten isä ei ole täydellinen, niin kuin Lauri-isä Pirkon muistikuvissa. Häneen lapset välillä pettyvät. Isälle saa suuttua. Häntä saa kaivata, kun hän on poissa. Aina hän ei voi tai osaa auttaa. Jotain Laurin jälkeen jääneestä kivusta on sukupolvien mittaan parantunut, kun isänkään ei tarvitse olla pelkkä sankari.

Täällä me elämme, joukkosi takana, Lauri. Sinua on kaivattu sydänjuuria myöten. Paljon olemme jälkeesi jättämästä Suomen itsenäisyydestä saaneet nauttia. Mekin haluamme tehdä oman osuutemme tämän saman maan hyväksi. Olemme edelleen kiitollisia sinun osuudestasi.

***

Sini Rantakari on upseerin vaimo ja neljän lapsen äiti. Hän tekee työkseen psykoterapiaa pääosin parisuhdekysymyksissä. Kysymyksiä, kommentteja ja näkemyksiä yms. Sinille voi lähettää osoitteeseen puolison.aani(at)mailbox.org.

***

Komentaja Kari T Huhtalan 25.4. ilmestynyt kirja ”Joukkosi eessä – 1939-1945 menehtyneet kadettiupseerit ja kadetit” on luettavissa tästä linkistä ja siihen liittyvä Kadettikunnan tietopankki ”Joukkosi eessä” tästä linkistä.