Tämän artikkelin tarkoituksena on avata keskustelua joukkotuotantoa toimeenpanevien yksiköiden osaamisvajeesta, aliupseeriston asemasta ammattiryhmänä sekä Maanpuolustuskorkeakoulun upseerikoulutuksen painopisteistä. Emme suoraan keskustele vain edellä esitetyistä teemoista, vaan avaamme niiden taustalla olevia ajatuksia muun muassa niin sanotusta uudesta normaalista koronaviruksen maailmassa.

Artikkelin taustaoletuksena on, että koettua todellisuutta ei voi ottaa pelkästään annettuna, vaan sen taustalla on paljon ihmisen tietoista ja tiedostamatonta toimintaa. Koulutusjärjestelmän ja toiminnallisen organisatorisen johtamisjärjestelmän kehittämisen lähtökohtana pidetään kriittistä ajattelua, joka ei ole aikaan tai paikkaan rajattua.

Koronavirus on osoittanut, ettei kukaan yksin enää hallitse todellisuutta ja että tieto viruksesta on aina vajavaista ja suhteellista. Päätökset ihmisten turvallisuuden varmistamisesta ovat aina riskillä kuorrutettuja.

Puolustusvoimien koulutusuudistus on tuonut osaltaan paljon uusia ilmiöitä niin varusmiesten, kouluttajien kuin julkisen keskustelunkin alueelle. Enimmäkseen uudistus on onnistunut ja julkinen keskustelu on ollut myönteistä. Parhaassa tapauksessa sotilaskoulutusta on kyetty toimeenpanemaan uusin sisällöin ja välinein poikkeusoloissa, Uudenmaan eritystehtävän tukemisen ohessa. Aitoa kokeilukulttuuria on syntynyt. Suomi on täysin ylivertainen asevelvollisuusjärjestelmän kehitystyössä.

Samaan aikaan keskustelu kansalaisvelvollisuuksista, turvallisuuden hybridimalleista ja kokonaisturvallisuuden päivittämistarpeista covid-19-tapahtumien johdosta on kiihtymässä. Paluuta kaikilta osin vanhaan ei ole. Moni luulee ja toivoo väärin, että palaamme samaan kuin ennen virusta.

Pienenä yksityiskohtana Puolustusvoimien palkatun henkilökunnan fyysisen suorituskyvyn testauksia ja tasoja on laajennettu vastaamaan todellista tarvetta normaaliolojen työtehtävissä. Vastaavalla tavalla Puolustusvoimat on laajentamassa tehtäväkohtaisten valintakriteerien käyttöä varusmiesvalintoihin. Puolustusvoimat tarvitsee jatkossa yhä enemmän kyber- ja informaatiovaikuttamisen osaajia, joille oleellista ei ole hyvä tulos juoksutestissä, vaan kyky käyttää nopeasti tietokonetta informaatiohyökkäysten torjumiseksi.

Hyvästä fyysisestä kunnosta ei tietysti ole haittaa, eikä minimivaatimuksista tule luopua, mutta sodankäynti ei anna anteeksi sitä, että pyörätuolissa istuva oman joukon huippuhakkeri ei voi puolustaa maataan vain koska hän on vammautunut jalkoihin. Kyse on 2020-luvulla jossain määrin vastaavasta asiasta kuin 30 vuotta aikaisemmin olisi jätetty kutsumatta palvelukseen ihon värin vuoksi. Sota ei anna armoa, ja sen armottomuuden yksi osa-alue on yhä enemmän kyberulottuvuus.

Esimerkiksi asevelvolliset, joilla oli diagnosoitu diabetes, saivat vielä viime vuosiin asti osallistua terveydenhuollon ammattilaisten luvalla varusmiespalveluksen suorittamiseen – suorittamalla varusmiespalveluksen elektronisen sodankäynnin joukoissa. Terveydelliset lähtökohdat varmennettiin valinta- ja kuulemistilaisuudessa ennen palveluksen alkua kutsuntojen jälkeen ja kyseisen yksikön ammattisotilaat oli koulutettu havainnoimaan ja tarvittaessa tekemään ensiaputoimenpiteitä. Parhaassa tapauksessa tuolloin asepalveluksen erityisluvalla suorittanut reserviläinen toimii nyt siviilissä ”huippukoodarina” tai heidän esimiehenään. Kokeilu kuitenkin päättyi muutamia vuosia sitten.

Onko meillä tosiasiassa varaa olla kouluttamatta vapaaehtoisesti palvelukseen haluavia, joiden ammattitaito entisestään reservissä kasvaa? Onko tosiasiassa diagnosoitu ja hoidossa oleva astma riittävä syy mahdollisuuden epäämiseen palvella kriisinhallintaoperaation esikuntatehtävissä, jos kaikki muut toimintakykyvaatimukset tulevat kirkkaasti täytetyiksi?

Johtajan vastuuta ei saa haudata lakimiesten ja terveydenhuollon asiantuntijoiden suositusten alle. Totta kai lakia on noudatettava johtamisessa, mutta todellisuuden johtajuuden osoitus on toimeenpanna muutosta isänmaan hyväksi siellä, missä lainsäädäntö vaatii päivitystä.

Covid-19 on osoittanut, että erilaisten rajoitteiden ja uusien säädösten ympärille kyetään nopeasti organisoitumaan uudelleen, jos on halua. Samanmielisyyteen ja konsensukseen pyrkiminen itsetarkoituksena on itseään ruokkiva kierre, jossa kehittävää sisäistä kritiikkiä ei enää anneta näkyvästi. Pahimmillaan rakentava kritiikki vaimenee tyystin jättäen jäljelle yksipuolisen näkökulman ja byrokraattisen välinpitämättömyyden. Yksi johtopäätös voidaan nähdä jo nyt: uusi tieto on käyttökelpoista vain silloin, kun sen kykenee opettamaan toisille ymmärrettävällä tavalla.

Puolustusvoimat joutuu siis avaamaan oviaan yhä enemmän erilaisuudelle muun muassa fyysisten ominaisuuksien vuoksi. Tämä vaatii rohkeaa astumista lainsäätäjien luokse ja muutoksia melko tasapäiseen ja kasvottomaan varusmies-ihmiskuvaan. Samaan aikaan on myös pohdittava sitä, miksi monissa läntisissä verrokkimaissamme on vahva aliupseeristoperinne. Meillä enemmänkin yhdellä, upseeriston, koulutusohjelmalla pyritään ratkaisemaan akateemiset ja käytännön osaamistarpeet. Aliupseeristomme ei suorita tutkintoa, jonka arvo tunnustettaisiin yhteiskunnassa.

Suomen mallit ovat usein hyviä ja toimivia ja suomalaisesta asevelvollisten koulutusjärjestelmästä tulee olla kokonaisuutena arvioiden ylpeä. Operatiivisissa tehtävissä koetellut, ammattisotilaista ja reserviläisistä koostuvat kriisinhallintajoukot eivät kalpene kansainvälisessä vertailussa, mutta omahyväiseen henkselien paukutteluun ei ole varaa. Monilla läntisillä asevoimilla on huomattavasti syvemmän ja vanhemman sotilaskulttuurin ja sen kouluttamisen perinteet kuin Suomella. Kaikki viisaus ja sodan kuvan täydellisyys eivät asu alle 20-vuotiaiden varusmiesten reilun 120 arkipäivän mittaisessa koulutuksessa, mitään heidän valmiuksistaan pois ottamatta. Maailmassa on paljon sotimisen ammattilaisia ja korkeatasoista toimintaa, joista on syytä olla tietoinen ja ottaa oppia. Suomella ei ole varaa jättää pohtimatta erilaisten kehityskulkujen vaikutuksia ja tehdä rohkeita ratkaisuja, vaikka ne eivät näyttäisikään toteuttamiskelpoisilta juuri sillä hetkellä.

On hyvä, että koulutusuudistus on lisännyt ajasta ja paikasta riippumattoman sähköisen verkko-opiskelumateriaalin ja simulaattoreiden käyttöä varusmiesten koulutuksessa. Mutta kuten covid-19 on osoittanut, lapsia ja nuoria ei voida opettaa pelkästään verkon ylitse.

Vaikka varusmiehet ovat täysi-ikäisiä, osa heistä ei kelpaa suoraan suomalaisen yhteiskunnan eri tehtäviin yksinkertaisesti siksi, ettei heillä useinkaan ole eri ammatteihin vaadittavaa erityiskoulutusta tai erilaisia oikeuksia, joita ammatit vaativat. Voidaan oikeutetusti kysyä, miten ihmeessä he oppisivat reilussa 120 arkipäivässä ammattilaisiksi maailman yhteen vaarallisimmista ammateista, nimittäin sotilaiksi. Kukaan ei väitä, etteivätkö suomalaiset varusmiehet olisi yleisesti ottaen motivoituneita, hyvin koulutettuja ja taistelun perusvalmiudet osaavia, mutta nykyinen miehistön palvelusaika ei riitä ammattilais- tai puoliammattilaisstatuksen saamiseen.

Maanpuolustusta tai varusmiespalvelusta koskevilla juhlapuheilla ja twiiteillä on oma tärkeä roolinsa, mutta ammattisotilaat tunnistavat kyllä viestinnän tilannesidonnaisuuden. Juhlapuheille on tietysti hengen kohotuksessa paikkansa, mutta ne eivät välttämättä kerro mitään nykyaikaisen taistelutilan tosiasioista ja osaamistarpeista. Pahimmassa tapauksessa kriittinen keskustelu torjutaan uskottavan puolustuksen -diskurssin kautta.

Ammattialiupseeristoa etsimässä

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa olemme viime vuosikymmenet asemoituneet läntisiin asevoimiin. Harjoittelemme länsimaisten asevoimien kanssa, olemme Naton laajennetun kumppanuuden piirissä ja olemme solmineet kansallisvaltiona yhteistoimintasopimuksia, FISE- ja JEF-sopimukset tuoreimpana mielessä. Kalustomme ja toimintatapamme ovat muokkautuneet osin omista historiallisista lähtökohdistamme, mutta monet upseerisukupolvet ovat ammentaneet joko tietoisesti tai tiedostamattaan osaamistaan ulkomaisilta asevoimilta, taisteluista ja sodista, viime vuosikymmenet kansainvälisestä kriisinhallinnasta.

Vaikka suomalaisten määrä kriisinhallintatehtävissä on supistunut viime vuosikymmenet, sen rinnalla on lisätty osallistumisastetta monikansallisiin sotaharjoituksiin. Harjoitus ei ole kuitenkaan sama kuin operatiivinen tilanne. Kansainvälisiin harjoituksiin osallistuvat monet läntiset verrokkimaamme ovat vahvasti suuntaamassa kansallista puolustustaan perinteisempään suuntaan, mutta on syytä muistaa, että niiden ammattisotilaat ovat saaneet oppinsa sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä tai suoranaisissa taistelutehtävissä.

Ammattisotilaan identiteetti vahvistuu vasta kun hän on itse osallistunut yhteen tai useampaan operatiiviseen tehtävään. Operatiivisen kokemuksen myötä ammattilainen kokee olevansa ammattilainen ja kokee oikeutukseen kouluttaa noviiseja sotilaan ammattiin. On tyystin toinen asia suunnitella ja johtaa operaatio operatiivisessa tilanteessa, jossa kouluttajaerotuomari tai mentori ei ole keskeyttämässä tilannetta sen kehittyessä epäedulliseen suuntaan. On toki tunnustettava, että käsittelemätön traumaattinen kokemus ei paranna yksilön valmiuksia, mihin onkin pyritty vastaamaan kotiinpaluukoulutuksen järjestelyin länsimaisissa asevoimissa.

Useat länsimaiset asevoimat ovat tukeutuneet vuosikymmeniä osaavaan ammattialiupseeristoon. Joukkueessa on vanhin aliupseeri, komppaniassa vanhin aliupseeri ja pataljoonassakin on vanhin aliupseeri – kersanttimajuri (sergeant major, Suomessa vastaava arvo on sotilasmestari).

Oma ammattikunta on vahvuus, ja silti upseeristollekin on löytynyt selkeä paikkansa. Vahvan aliupseeriston urakehitys on nousujohteinen, ja positio löytyy usein myös korkea-arvioisimman upseerin oikeana kätenä.

Suomessa ammattitaitoisen käytännön osaajan roolia on sovitettu milloin määräaikaiselle reservinupseerille tai toimiupseerille ja värvätyille, milloin opistoupseerille tai ammattialiupseerille. Taannoiset ratkaisut henkilöstörakenteessa ovat perusteltuja ja ymmärrettäviä. Ne heijastavat aikaansa ja niitä on tehty pyrittäessä parhaaseen lopputulokseen. Samoihin aikoihin upseerien koulutusjärjestelmän sisällä tehdyt opetusohjelmamuutokset kuten sotakorkeakoulun pääsykoejärjestelyt näyttäytyvät semanttisena ja muodostavat loogisen ja ennustettavan jatkumon. Ylennys kapteenin sotilasarvoon edellyttänee vielä 2040 -luvullakin 3-5 vuotta opiskelua ja 3-5 vuotta työelämäkokemusta. Millainen on aliupseeriston koulutusjärjestelmä 2040-luvulla?

Nykyhetkessä, pääosan opistoupseeristosta väistyttyä perusyksiköistä tilalle ei ole vielä luotu suomalaisessa koulutusjärjestelmässä tosiasiassa toiminnallista työnjakoa upseerien ja ammattialiupseerien välille. Osa opistoupseerisen tehtävistä jaettaneen molempien ammattiryhmien kesken. Yksiköissä kun ei ole koulutusaliupseeria eikä tarkoituksenmukaista tehtävänkuvausta. Siis sellaiselle aliupseerille, jonka tehtävänä on ohjata käytännöllisesti juuri valmistunut luutnantti tai kersantti kohti ammattisotiluutta tai sotilaskouluttajuutta.  Työpaikkaohjaajat on kyllä nimetty – mutta jokin puuttuu.

Kriittinen näkökulma upseerin professioon

On selvää, että on vaikea toimia toisen ihmisen opettajana ja ohjaajana, jos itse ei osaa opetettavaa asiaa tai taitoa. Asian täydellinen osaaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toinen ihminen oppisi myös saman täydellisen osaamisen täydelliseltä osaajalta. Keskeinen kysymys onkin siinä, kuinka paljon aikaa upseerikoulutuksessa laitetaan upseeriksi opiskelevan henkilökohtaisten tietojen ja taitojen oppimiseen ja kuinka paljon häntä opetetaan opettamaan muita. Tapa, jolla itse on oppinut asiat, ei välttämättä ole oikea muiden opettamiseen ja oppimisen ohjaamiseen.

Vanhetessaan ihmisellä on taipumuksena vahvistaa omia ennakkoluulojaan eli kokemuksiaan ja siirtää ne myös muiden kokemuksiksi. Ihmiset, jotka valitsevat seuraajiaan ja yrittävät löytää seuraavista sukupolvista potentiaalisia tulevaisuuden haasteisiin vastaajia saattavat tiedostamattaan valita kaltaisiaan ja vahvistaa näin organisaation toimintatapamalleja, joilla ei enää astuta tulevaisuuteen menestyksekkäästi.

Vääränlainen historian ymmärrys korostuu esimerkiksi siinä, että palvomme ja muistelemme viime sotien ajan sankareita ja heidän tekojaan, mutta olemme suodattaneet pois heidän ongelmansa ja persoonansa kulmikkuudet. Monet sankarit olivat henkilösuhteissaan mahdottomia, ja heidän käytöksessään oli aikaamme verrattuna ylilyöntejä.

Voimme kuitenkin oikeutetusti kysyä, ovatko kyvykkyydet poikkeuksellisiin suorituksiin suodattuneet tänään, kun vannomme melko kiltin, kuuliaisen ja sopeutuvan persoonallisuuden nimeen. Miten poikkeusolojen johtajaksi kasvava ja normaalioloissa johtajana toimiva henkilö kykenee ottamaan riskejä ja hyppäämään tuntemattomaan, jos hänen kokemuksensa ja urakehityksensä palkitsemiset perustuvat enimmäkseen vähäiselle harjaantumiselle operatiivisessa tilanteessa, vähävirheisyydelle, kuuliaisuudelle ja pikkutarkkuudelle? Miten hän näkee metsän puilta, jos on koko aikaisemman uransa tullut palkituksi siitä, että on tutkiskellut puita metsän sijasta? Punnitaanko osaaminen vasta operatiivisissa tehtävissä?

Valmistuvat upseerit osaavat monenlaisia asioita. Vaikka suomalaisten upseerien saaman koulutuksen aikamäärät ovat moninkertaiset varusmieskoulutuksen aikamääriin, on kamppailu opetettavien asioiden välillä aina olemassa: opettaako kaksi tuntia punapistetähtäintä vai kaksi tuntia viittaustekniikkaa. Jos aikaa on rajallisesti, onko oman aseen käytön opettaminen tärkeämpää kuin akateemisten taitojen opettamisen?

Tällä hetkellä auki kirjoittamaton henki on sellainen, että hyvä upseeri on ensikädessä itse hyvä taistelija. Ennen kokeneet opistoupseerit ja toimiupseerit opettivat maavoimien luutnantit käytännön tavoille ja vastasivat henkilökohtaisilla taidoillaan oikeiden suoritusten ja niksien välittämisestä koulutettaville varusmiehille. Tiedämme hyvin, että jos opetamme nopeasti ja vähän kaikkea, mitään ei osata lopulta kunnolla. Jos taas puolestaan keskitymme vain yksilön taitojen ja tietojen parantamiseen, kokonaisuuden hahmottamiskyky puuttuu.

Jatkuva kysymys opetusohjelmien uudistamisessa onkin se, opetetaanko mekaanisesti ”oikeita” taitoja, vai ymmärtääkö upseeri, mikä on konteksti ja missä taitoja tarvitaan. Vielä esiintyy paljon ajattelua, jonka mukaan sotilasarvoon liittyy osaaminen, taito, asenne ja tiedon taso. Verkottuneessa informaatioyhteiskunnassa kuitenkin kaikki perustuu tiedon nopeaan siirtymiseen paikasta toiseen ja kykyyn hallita ja jäsentää käyttöön otettua ja rajattua tietoa. Keskeistä on se, mikä on tiedon ja taidon siirtovaikutus.  Kuten mikään muukaan professio, ei upseerikaan ole koskaan valmis, vaan oleellista on säilyttää mahdollisuus jakaa ja vastaanottaa jatkuvasti uutta tietoa.

Tyypillinen esimerkki tiedon luonteen päivittämättömyydestä on sotilasorganisaation tapa koota suuri määrä erilaisia asiantuntijoita ja alaisia komentajan ympärille ihmettelemään yhtä ja samaa asiaa, joka olisi jo löydettävissä erilaisista asiakirjoista. Ajatus siitä, että tieto ”tuodaan” ja ”esitellään” johtajalle alaisten toimesta on erittäin hidas ja tietoa suodattava prosessi.

Pahimmassa tapauksessa asiantuntijoiden aika menee yhden ihmisen tietotason varmistamisessa ja auttavan tilannekuvan luomisessa samalla, kun verkostot sylkevät koko ajan uutta tietoa muuttuvissa informaatioverkostoissa. Toisekseen pahimmillaan yksittäinen asiantuntijan laatiman dokumentin tai esittelyaineiston merkitystä ei ole kirkastettu ja dokumenttiin on tuotettu vain mekaanisesti sanoja ja kuvia. Tehtävä täytetty, määrämitta ja -muoto saavutettu.

Ampumataidon opetteluun ja ammuttamisoikeuksiin johtava koulutus voidaan nähdä pragmatistisista lähtökohdista, jolloin ikään kuin annettuna tiedetään paras mahdollinen käytänne best practice. On riski, että best practice on vääristynyt, eikä se vastaa juurikaan ”tulevan sodan” tapoihin ja ilmenemismuotoihin.

Monta kertaa organisaatiot ovat tekemässä oikein ja tehokkaimmin jo alun perin väärälle uralle lähteneitä suorituksia. Vahvistetaan vääriä mielikuvia, tietoja ja taitoja. Perinteen ja kulttuurin oikaiseminen muuttuu sitä vaikeammaksi, mitä syvempään se on juurtunut organisaatioon. Muutos on vaikeaa toteuttaa myös silloin, kun väärien uskomusten ja tapojen tueksi on vuosia kertynyt erilainen kirjasto lakeja, asetuksia, normeja, ohjeita ja asenteita tukemaan asiantilaa. Lisäksi epäkohdan esiin tuominen, kissan nostaminen pöydälle, symboloi usein vielä uppiniskaisuutta, niskurointia ja kapinointia.

Nuori upseeri osana suorituskykyisiä asevoimia

Poikkeusolojen lähtökohdasta tarkasteluna yksittäinen taito, ampumataito, on sotilaalle kriittinen, mutta upseerin näkökulmasta on oleellista, miten poikkeusolojen joukot saavuttavat riittävän suorituskyvyn ampumataidon suhteen. Milloin, miten paljon, millä resursseilla, miksi ja kenelle ampumataitoa tulee opettaa? Millainen on ampumataidon harjoittelun siirtovaikutus ampumaradalta tai suljetulta ampuma-alueelta operatiiviseen tehtävään?

Mestariampujan osaaminen ei välttämättä ole yhteydessä linjakkaan opetuksen toteuttamiseen tai kouluttajien ohjaamiseen. Urheilusankareista olemme nähneet, että huippusuoritukset kentällä eivät välttämättä johda loistavaan valmentamiseen ja johtajana menestymiseen. Toki omasta osaamisesta on kiistatta hyötyä myös muiden johtamiselle.

Covid-19-tapahtumat ovat osoittaneet sen, että muutamien viikkojen sisällä oli helposti löydettävissä erilaisia tieteellisiä ja populaarisia julkaisuja ja artikkeleita viruksen toiminnasta, alkuperästä ja vaikutuksista, ja niissä tiedon osoittaminen toteutettiin viittaustekniikalla.

Upseerille on eduksi kova kunto, mutta vielä oleellisempaa hänelle on ymmärtää, millä nopeudella, missä ja miten vallitseva tieto uusista asioista on rakentunut. Hänen on oleellista löytää nopeasti tieto ja käyttää sitä muiden johtamiseen. Muiden tehtävänä on saattaa käsketyt asiat käytännön toimenpiteiksi. Monelle vanhemmallekin upseerille on mieluisampaa ja luonnollista juosta metsässä etsimässä rasteja kuin penkoa asiakirjoja ja lukea tieteellisiä artikkeleita vieraalla kielellä.

Upseerikoulutuksen uudistuksessa puolustushaarakoululta Maanpuolustuskorkeakoulun vastuulle on siirtynyt merkittävä osa oikeuksiin tähtäävästä koulutuksesta. Akateemisten aiheiden opetus on vähentynyt. Tämä kertoo juuri siitä strategisesta valinnasta Puolustusvoimien koulutuksen kabineteissa, joissa on päädytty sellaiseen lopputulemaan, että oikein opetettujen yksittäisten taitojen osaaminen tekee nyt suomalaisesta kadettiupseerista johtajan. Hän johtaa siis suomalaisia varusmiehiä ja reserviläisiä oman taitovalikoimansa kautta näyttäen itse, miten asiat tehdään. Tämä lähtökohta edellyttää sitä, että hän kykenee olemaan kaikkialla ja kaiken aikaa siellä, missä opastusta tarvitaan, henkilökohtaisesti paikalla. Hän mahdollistaa kaiken tekemisen suunnittelusta aina toimeenpanoon.

Kaikkea hiukan osaavan ja sekä henkisesti että fyysisesti uupumattoman upseerin perikuva on kieltämättä uljas, mutta se alkaa olla hyvin kaukana niistä tarpeista, millaiseksi johtaminen on muodostunut informaatioverkostoissa ja monimaisuuksien kerroksin jaetuissa hybridi- ja rihmastotodellisuuksissa. Näissä johtaminen on jaettua, se sijaitsee monissa verkostojen kohdissa, ja asiantuntijat vaativat usein erilaista ja nopeasti muuttuvaa johtamistyyliä. Usein tilannejohtaja saattaa olla itse jonkin osa-alueen vastuujohtaja ja johtajuus vaihtuu automaattisesti sinne, missä on parhaat edellytykset tilannekuvan syntymiselle ja sen pohjalta tapahtuvalle päätöksenteolle.

Onko meillä liikaa upseereita? Vai väärissä tehtävissä? Vastaaminen näihin kahteen kysymykseen riippuu muutamista peruslähtökohdista.

Ensinnäkin jos Suomi ei koskaan oikeasti liity muun sivistyneen läntisen maailman tavoin sotilasliittoon, vaan perustana on, että pärjäämme yksin informaatio- ja globalisaatioverkottuneisuuden lainalaisuuksista huolimatta, upseereita tarvitaan paljon. Toisekseen huipputeknologiset asejärjestelmät ovat kalliita ja melko varmasti covid-19-vastatoimien aiheuttaman talouskurimuksen jälkeen yhä vaikeammin hankittavissa.

Taantuman tai laskusuhdanteen aikana investointien merkityksen hämärtyessä yhä enemmän köyhtyneelle kansakunnalle on puolustus toteutettava ihmisvoimin ”puska ja jussi” -periaatteen taisteluna. Tällöin taistelijat saatetaan nähdä perinteisen sodankäynnin tavoin massana, ja heidän johtamisensa perustuu perinteisesti linjamaiseen yleisjohtamiseen. Perinteisten kineettisten aseiden käyttö ja johtaminen eivät ole raketti- tai kybertiedettä. Näin ollen aikanaan toimivaksi todettu paras käytänne ammattisotilaan perusjohtamismenetelmä ”teen itse, seuratkaa matkien perässä” ei vaadi muutoksia.

Puolustusvoimat on kehittänyt lähes äärirajoilleen ihmisten johtamista, koska yksin ja asevelvollisuuspohjaisena todella strateginen ja kriittinen tekijä tulee olemaan suomalainen perustaistelija, hänen motivaationsa, osaamisensa ja johdettavuutensa. Mutta pataljoonaa, taisteluosastoa, yhtymää, sotilasaluetta tai armeijakuntaa tai niiden esikuntaa ei voi upseeri johtaa pelkästään omalla esimerkillään. Valtava määrä esikuntaupseereita tai reservinupseereita edellyttää toisenlaista tulokulmaa johtamiseen. Tähän voi harjaantua kriisinhallintatehtävissä tai muissa operatiivisissa joukoissa.

Upseerilta edellytetään siis kykyä toimia kompleksisessa toimintaympäristössä ja hankkia operaation tai tehtävän päämäärän kannalta oleellinen tilanneymmärrys. Riittävän oikea tilanneymmärrys edellyttää kykyä kriittiseen ajatteluun, monimenetelmäisyyteen, pohdintaan, tiedon luotettavuuden arviointiin ja kykyä esittää asia kirjallisesti tai suullisesti. Kynnysosaamista tarvitaan myös, mutta kuinka paljon yksittäisen tietoteknisen sovelluksen käyttökoulutukseen allokoidaan aikaa yliopisto-opinnoista? Olisiko syytä pikemminkin luottaa nykyistä voimakkaammin työssäoppimiseen ja keskittyä opettamaan oppimaan oppimisen taitoja?

Aliupseeriprofession erityispiirteistä

Vuoden 2010 luutnantti saattoi ilmoittautua yksikössä, jossa oli esimerkiksi kolme opistoupseeria ja ensimmäiset aliupseerit allekirjoittivat uusia työsopimuksiaan. Osalla aliupseerin uran valinneista työtodistuksessa saattoi olla jo vuoden Maanpuolustuskorkeakoulun perusopinnot ja reservissä vänrikin arvo. Luutnantin ensimmäisessä työpaikassa kokemusta ja asiantuntemusta oli useita henkilötyövuosia. Yhtenä päivänä joku opistoupseeri opetti hyviä käytänteitä tehokkaiden ja laadukkaiden taisteluammuntojen johtamisessa, toisena päivänä joku aliupseeri opetti, kuinka koulutetaan kokelaasta itsenäinen johtaja. Vuosien kokemus näkyi.

Opistoupseerien siirtyessä pois perusyksiköistä esikuntatehtäviin tai eläkkeelle kenttä ei ollut valmis. Bologna- prosessin tuottamat luutnantit ilmoittautuivat maisterikurssille, aliupseerit sotilasammatillisiin opintokokonaisuuksiin ja osa opistoupseerista vielä viimeiselle jatkokurssille, minkä vuoksi yksittäisenä syksynä yksittäinen työpiste saattoi menettää osaamistaan 20–30 henkilötyövuotta, joista noin kuudesosa oli kertynyt operatiivisista tehtävistä. Valmistuneet luutnantit joutuivat tahtomattaan tilanteeseen, jossa hiljaista tietoa ei ollutkaan tarjolla.

Aliupseerien sotilasammatillisilla opinnoilla pyrittiin antamaan yhdenmukaiset perusteet suoraan varusmiespalveluksesta tai sopimussotilaan tehtävästä määräaikaiseksi aliupseeriksi siirtyneille. Ensi vaiheessa joukko-osastoissa saatiin auskultoida aliupseereille työssäoppimisen kautta erilaisia oikeuksia, kunnes tietyt oikeudet rajattiin vain puolustushaarakoulun yksinoikeudella annettaviksi. Koulutuksen tasoa kyettiin näin kontrolloimaan. Toisaalta jokin aselaji saattoi käyttää sille varatun ajan reservin upseereille, aliupseerin palvelusarvolla palveleville, ryhmätaktiikan opettamiseen.  Aliupseerit siirtyivät kurssien myötä ja opistoupseerien väistyessä perusyksikön hierarkiassa kohti vaativampia tehtäviä – tai siis tehtävänimikkeet säilyivät, ja ansiotaso nousi nimeksi.

Vuonna 2020 tilanne on jo toinen. Kymmenen vuotta töissä olleet aliupseerit ovat hankkineet kokemusta esimerkiksi kriisinhallintatehtävistä, teknisistä asejärjestelmistä, varusmiesten kouluttamisesta ja virka-apu tai operatiivisista tehtävistä. Osa on noussut työpaikkaohjaajan asemaan, mutta perusyksikössä tai joukkoyksikössä palkkaluokkien ja sopivien tehtävien puute loistaa poissaolollaan. Lähes vuosikymmen yhdessä työpisteessä joillekin riittää, ja vaihtelua ymmärrettävästi kaivataan. Yksikön korkein aliupseerin palkkaluokka on usein vääpelillä, johon kaikki eivät halua, eikä tehtäviä ole kaikille.

Kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna nykytyöyhteisöstä puuttuu ”tehdään kuten ennenkin” -näkökulma, kun kokeneita ammattisotilaita ei ole. Nyt täytyy käskeä yksityiskohtaisesti. Pelisilmä edellyttää kokemusta, elämänkokemusta tai työkokemusta. Kenen varassa kokemus ja hiljainen tieto liikkuu 2030 -luvulla, kun viimeiset opistoupseerit ovat eläköityneet?

Poikkeusolojen suunnitelmissa ja kriisinhallintatehtävissä aliupseerien käsiin uskotaan upseerille lähtökohtaisesti suunniteltuja tehtäviä heidän reservin upseerin koulutuksensa vuoksi. Ja hyvä niin. Sen sijaan normaaliolojen joukossa kriisinhallintaoperaatioiden vaativissa oloissa meritoitunut, säännöllisesti poliisin kanssa aktiiviseen virka-apuyhteistyöhön osallistuva reservin yliluutnantti kouluttaa kasarmilla joukkuetta tai ryhmää. Leipääntyessään kokenut aliupseeri voi siirtyä saman palkkaluokan tehtävään materiaalikeskukseen, juuri kun hänen käytännön kokemuksensa ”kasvattajaseurassa” mahdollistaisi valmentajaksi siirtymisen.

Pahimmassa tapauksessa aliupseeri irtisanoutuu juuri, kun hänen kouluttamiseensa on käytetty valtava määrä resursseja.

Perusyksikön koulutusaliupseeri ja joukkoyksikön koulutusaliupseeri

Perusyksiköihin ja joukkoyksiköihin tarvitaan koulutusaliupseerit, kokeneet käytännön osaajat, joiden tehtävään integroidaan työpaikkaohjaajan tehtävä ja vaatimukset. Yksikön vääpeli tarvitsee rinnalleen osaajan, joka tuntee käytännön kiemurat ja ohjaa uudet määräaikaiset aliupseerit ja luutnantit käytännön työn saloihin – oli kyse sitten erikoisajoneuvon käytön opettamisesta tai punapistetähtäimen kouluttamisesta.

Vastaavasti joukkoyksikön esikuntaan tarvitaan aliupseeri, joka vastaa joukkoyksikön työssäoppimisen laadusta ja määrästä ja perusyksiköiden koulutusaliupseerien ohjaamisesta. Tällöin aliupseerin urapolulle löytyy mielekäs tehtävä perusyksikön kouluttaja-aliupseerin tehtävän jälkeenkin. Pataljoonan koulutusaliupseeri voisi vastata pataljoonan komentajan ohjauksessa esimerkiksi koko joukkoyksikön uusimuotoisen selviytymiskurssin erilaisten harjoitteiden toimeenpanosta, yksittäisen sotavarusteen välinekoulutuksesta nuorille ammattisotilaille ja lessons identified -toiminnalla saatujen havaintojen jalkauttamisesta.

Aliupseerin urapolulla vaakasiirto materiaalikeskukseen ei ole sinällään huono asia – mutta takaisinkierto perusyksikköön loisi myönteisiä uranäkymiä. Perusyksikön näkökulmasta olisi oleellista, että joskus yksikköön tulisi vääpelin lisäksi muitakin kokeneita aliupseereita, jolloin osaamispääoma olisi tasapainossa.

Vuoden 2020 tilanteessa kaikki halukkaat aliupseerit eivät pääse kasvaneiden kurssikokojen vuoksi sisään puolustushaarakoululle, mikä aiheuttaa täydennyskoulutukseen liittyviä aikakapeikkoja. Kun yhden aliupseerin kurssi siirtyy, siirtyy seuraavienkin kurssi, sillä kertarysäyksellä kurssille lähtevät aiheuttavat poistumisellaan merkittävän vajeen, jota paikkaamaan sopimussotilaat eivät riitä.

Toisekseen osa ammattialiupseereista ei ole syystä tai toisesta tullut valituksi aikanaan reserviupseerikouluun, minkä vuoksi osa heistä on poikkeusoloissa heikosti jatkosijoitettavissa. Reservissä aliupseerista upseeriksi -polku on kuitenkin mahdollinen, tulisiko sitä tukea systemaattisemmin?

Lähtökohtana tulisi olla nimenomaan se, että aliupseeri on käytännön osaaja, jolle upseeri voi työssä opettaa poikkeusolojen perusyksikön johtamiseen suorituskykyyn liittyvät perusteet. Upseeri on ammattisotilas, joka kykenee hahmottamaan laajoja kokonaisuuksia ja johtamaan suorituskykyisten poikkeusolojen joukkojen tuottamista sekä priorisoimaan ajankäyttöä. Upseerin käsityksen ympäröivästä todellisuudesta tulisi olla sellainen, että hän kykenee itsenäisesti tunnistamaan itselleen välttämättömän kynnysosaamisen ja hankkimaan sen sosiaalisten verkostojen kautta – milloin aliupseerilta, milloin upseerilta.

Havainnoista toimenpiteisiin

Koulutustehtävässä työ on kompleksista ja tietoja tulee kyetä soveltamaan. Toisaalta tarvitaan yksittäisen välineen osaamista, mutta tarvitaan myös kykyä ymmärtää laajempia kokonaisuuksia. Tarvitaan ymmärrystä siitä, millaisesta yhteiskunnasta tai alokkaat tulevat. Käynnissä olevassa koulutusuudistuksessa olemassa olevan asevelvollisuuslain puitteissa pyritään aitoon kokeilukulttuuriin, mutta miten muutos tosiasiassa jalkautuu kentälle, jossa leimallista on nopea urakierto, mahdolliset osaamisvajeet ja jatkuva kiire?

Nopea kierto tehtävästä toiseen on myrkkyä osaamisen syventämiselle. Myös vuonna 2015 toteutettu Puolustusvoimien rakenneuudistus valtiohallinnon tuottavuusfilosofian osana on leikannut upseeristolta päällikkö-, komentaja- ja esimiestehtävien paikkoja harjaantua monenlaiseen johtamiseen operatiivisessa tehtävässä. Tätä vajetta ei voi korvata kansallisilla tai monikansallisilla sotaharjoituksilla, joissa toiminta lopulta palvelee pahimmillaan vain poliittisia tavoitteita tai pakottaa priorisoimaan. Suppea käsitys tilasta, työstä ja ajasta organisoitumisen välineenä pahimmillaan estää operatiivisen kriisinhallintatehtävän ja kotimaan tehtävän yhdistämisen joustavasti.

Voisiko tulevaisuudessa upseeri tai ammattialiupseeri hankkia operatiivisen kokemuksen kriisinhallintatehtävästä neljän viikon mittaisissa jaksoissa? Voisiko esimerkiksi partioreitit Naqouraan suunnitella etäyhteyksien välityksellä kotimaasta? Miksi Lähi-idän taivaalla lentävää yhdysvaltalaista miehittämätöntä lennokkia ei ohjata Irakista vaan Nevadasta?

Lisäksi ylimpien upseerien eläköitymisiän nostaminen 62 ikävuoteen aiheuttaa sen, että vähiin paikkoihin pääsee yhä vähemmän upseereita kokeilemaan taitojaan. Kun ammattiupseerilla ikää on 55–57 vuotta, hänellä olisi vielä kymmenen vuotta tehokasta työaikaa edessään.

Uuden työn löytäminen ja vanhahtavan linjaorganisaation hiukan kaikkea osaavan yleisjohtajan käytettävyys informaatioajan verkostoissa ei kuitenkaan ole helposti integroitavissa. Urakierron pysähtyminen, uralla etenemisen sattumanvaraisuus ja ison strategiakuvan puute siitä, mihin ihmisiä ja millaisilla osaamistarpeilla vaadittaisiin, puuttuu. Tämä heijastuu myös siihen, että alle 40-vuotiaiden upseerien keskuudessa mietitään poistumista uralta uusiin siviilimaailman tehtäviin, koska aikaa aidosti uuden ammatti-identiteetin hankkimiselle vielä on.

Verkottuneessa ja systeemisesti toimivassa maailmassa kukaan ei omista oikeaa käsitystä esimerkiksi johtamisesta. Monissa tapauksissa monenlaiset mallit soveltuvat saman asiantilan johtamiseen. Toisaalta on tilanteita, joita ei voida toistaa, eikä käytetty metodi enää toimi toista kertaa.

Vastaavalla tavalla suomalainen asevelvollisuus on niin laajasti levinnyt osaksi suomalaista yhteiskuntaa vaikuttaen erilaisten verkostojen kautta huomattavaan määrään ihmisiä, perheitä ja suomalaista kulttuuria, että kukaan yksittäinen portinvartija ei voi omistaa oikeaa käsitystä siitä, mitä koulutukselle pitäisi tehdä. Asevelvollisuuden kehittäminen tapahtuu nimenomaan erilaisten ihmisten välisissä vuorovaikutustilanteissa, yhteisissä merkityksenannoissa ja jatkuvassa uudelleen tulkinnassa.

***

Everstiluutnantti, FT Aki-Mauri Huhtinen palvelee osastopäällikkönä Naton  strategisen kommunikaation osaamiskeskuksessa ja on virkavapaalla Maanpuolustuskorkekoulun sotilasprofessori virasta.

Kapteeni Jussi-Pekka Niemelä palvelee tutkijaesiupseerina Maanpuolustuskorkeakoulun Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksella ja valmistelee johtamisen väitöskirjaa palkatun henkilöstön kriisinhallintamotivaatiosta.