vvvvvvvv

Kylkiraudan numerossa 1/2020 Ville Vänskä arvioi otsikolla ”Vaihtoehtoinen ratkaisu laatikon ulkopuolelta” (linkki arvioon)  FT Jouni Suistolan ja everstiluutnantti evp., tietokirjailija Heikki Tiilikaisen kirjan ”Uussota – vaihtuvat voimasuhteet” (ISBN: 978-952-7345-02-3) 

Heikki Tiilikainen jatkaa keskustelua asian tiimoilta alla olevalla kirjoituksellaan otsikolla ”Samassa laatikossa ollaan” saatesanoin ”Ville Vänskän arvostelu on toki pannut ajatukset liikkeelle ja antanut alkusysäyksen tähän kirjoitukseen, mutta tätä ei ole tarkoitettu minkäänlaiseksi apologiaksi”.

***

jajjajajaj

kakakkak

Kiitän Kylkirautaa ja komentaja Ville Vänskää asiallisesta ja hauskasti otsikoidusta professori emeritus Jouni Suistolan ja minun tekemästä ”UUSSOTA – vaihtuvat voimasuhteet” -kirjan arvostelusta. Kuten arvostelija on oivaltanut, sen tarkoitus on synnyttää keskustelua siitä, minne, miksi ja miten Suomen maanpuolustus tähtää.

Alun perin kansantajuiseksi tietokirjaksi tarkoitettu teos sai todellakin pamfletin piirteitä työn edistyessä – tai pikemminkin takkuillessa. Vastauksia kysymyksiin ei tullut ja koko kirja oli jäädä kirjoittamatta, kun sen tilannut kustantaja muun muassa pelkäsi sen tyylilajin vaikeuttavan yhtiön yhteistoimintaa Puolustusvoimien kanssa. Tekijät eivät itse usko Suomen kuuluvan banaanivaltioiden piiriin, mutta muistavat hyvin niin sanotun suomettumisen ajan, joka, sanottakoon se tässä selvyyden vuoksi, oli itse asiassa sotilaillekin turvallisuuspoliittinen sankarivaihe.

Tuo kaksilla korteilla pelaamisen kaikesta huolimatta onnellisesti päättynyt aika on tekijöiden mielestä jättänyt kansallemme velvoitteen käydä keskustelua maanpuolustuksen asioista. Monien mielestä se on tarpeetonta – sotilaiden katsotaan tietävät parhaiten, mitkä heidän suunnitelmiinsa sopii, ja joka tapauksessa ”sodan asiat” ovat liian vaikeita siviilien käsittää. Näin ei välttämättä enää ole. Menetelmät ja tekniikat ovat lähentyneet toisiaan ja jopa kietoutuneet saumattomasti yhteen. Siitä kirjamme nimi Uussota. Alaotsikko Vaihtuvat voimasuhteet on tarkoitettu välittämään hyvä uutinen: pienillä kehittyneillä – ja miksi ei kehittymättömilläkin – valtioilla on uudenlaiset edellytykset lyödä suuri ja vahva vastustaja, mistä kirjallisesti tuottelias komentaja Vänskäkin on ansiokkaasti kirjoittanut. Kevennykseksi tarkoitetusta heitosta nuorempien arvostelusta mukavana ajankuluna hän ei näytä pitäneen – niin se vain on, sen todisti jo Homeroskin aikoinaan sanomalla, että kyllä tämä ikäpolvi maan asiat hoitaa, mutta luoja paratkoon, kun se joutuu nuorten käsiin.

Ihmettelyä on herättänyt, että eläkeläiset ja – horribile dictu! – reserviläisetkin esittävät mielipiteitään maanpuolustuksesta yleensä ja puolustusvoimista erityisesti. Ahkerimmat keskustelua peräävät tai toisin ajattelevat tuomitaan jopa maanpuolustuksen vastaisiksi, mikä on äärimmäisen loukkaavaa. Vakinaisen palveluksen jättäneet ammattisotilaat eivät välttämättä muutu pehmeiksi siviiliukoiksi – jossakin sattui silmään, että eläkeläiset ovat kuin tiikereitä laatikossa. Näillä ”huru-ukoilla” – arvostelija itse ei käytä tätä termiä – olisi vielä paljon käyttöarvoa ja talkoohenkeä tarjota maanpuolustukselle: kokemuksen rikastuttamia ajatuksia, aikaa tutkia ja varaakin korvauksetta tukea ja sparrata nuorempia kollegoja heidän arjessaan, jossa ei omankaan kokemukseni mukaan aina riitä aikaa sinisille ajatuksille. Eikä tarvitse pelätä yksityisajattelun vaikutuksia uraan.

Teoksemme ei ole tieteellinen tutkimus, ja siinä hengessä sallittiin monia näkökulmia, kritiikkiä, historiallista ulottuvuutta ja lähes huuhaan rajoille ulottuvaa ajattelua siinä toivossa, että summa olisi luettava ja ajatuksia herättävä: keskustella pitää! Polveilu vielä lisääntyi siitäkin, että yksi keskeinen kirjoittaja säikähti alkuperäisen sopimuksen vastaista kustannuspäätöksen purkamista ja veti ansiokkaan kirjoituksensa pois. Olimme toivoneet, että kahden nuoren atk-graafikon tekemä hulvaton kansikuva olisi välittänyt kirjan ”annetusta totuudesta” poikkeavan hengen, mutta kai turhaan.

Vänskä hämmästelee näkemystä, jonka mukaan puolustusvoimat väheksyisi omia reserviläisiään, oikein huutomerkin kanssa. Itsekin olen havainnut tällaisen asenteen nuoremmissa kollegoissa. Puolustusvoimien pahin ongelma ovat kuulemma sen reserviläiset. Sitäkin toki ihmetellään, miten toisaalta riittää ylisanoja Suomen neljännekseen supistuneen reserviläisarmeija tehon hehkuttamiseen, kun kertausharjoituksia on niin vähän. Onko vanha määritelmä ison, koulutetun reservin omaavasta kaaderijärjestelmästä muuttunut?

Ehkä isoimpana harhaiskuna kirjan uussota-mallissa Vänskä näkee sissisotaan uskomisen epäsymmetrisen puolustuksen runkona. Jo 60-luvulla me vanhat saimme oppia, että olisi paha virhe päästää vihollinen maahan ja ryhtyä sitten vasta taistelemaan. Mutta nyt siitä taas puhutaan, ja mikä on pohjimmaltaan nykyinen ”uusi taistelutapa”? Onkin varmaa, että teknisesti kehittyneen, korkeasti koulutetun ja sotilaidensa voimin itsenäisyytensä turvanneen kansan puolustusjärjestelmä panee hyökkäystä suunnittelevan raapimaan päätään. Jos asiat eivät jossain suhteessa ole näin, kerrottakoon se evp-miehille, heiltä näitä kysytään. Näyttää kuitenkin siltä, että kirjoittajat ja arvostelija ovat pitkälle samaa mieltä, kunhan sovitaan, mitä ”uskottava” reaalimaailmassa tarkoittaa.

Merisotataidon tutkijalta näyttää riittävän jonkin verran ymmärrystä kirjassa esiteltyihin ”likaisiin temppuihin”, joilla mitään rajoja ei tunneta. Nyt, korona-aikaan, syytöksiä sellaista on alkanut sinkoilla entistä enemmän. Tulevaisuus ei millään sodankäynnin sektorilla näytä hyvältä. Siksi sotilaiden vastuulle on siirtymässä sotimisen lisäksi myös sotien ehkäiseminen. Riittävän vahvojen ja uskottavien pidäkkeiden – pelotteiden, jos niin halutaan sanoa – ja toisaalta vakaata yhteistyötä lupaavien vakuutteiden avulla päästäisiin ehkäisemään sodat. Kysymys on tavallaan ”roomalaisesta rauhasta”, jossa yhteinen etu eli keisarin vihan tai nykyisellään ydinsodan välttäminen, on oikeasti toiminut pitkään. Jos nykytekniikka antaa pienille madollisuuden tehdä paljon pahaa isolle, voidaan ehkä päästä samaan, ja ainakin tukea sotilaallista uhkaa.

Niin sanottujen likaisten temppujen teho perustuu ennalta todistettuun uskottavaan uhkaan. Ajatellaanpa, että johonkin pikkuvaltioon nojaa jonkun suurvallan demokraattisesti valittu narsistidiktaattori, jonka perimmäisenä päämääränä on hänen omaan majoitustoimintaansa nojaavan miljardiomaisuuden kasvattaminen tai kasvojen säästäminen jopa maailmanrauhaa vaarantavin keinoin. Jos hänelle toimitetaan tieto, että uhattu valtio on keräyttänyt 15 säkillistä luteita, jotka hänen hotelliinsa matkailijoina kirjoittautuneet päästävät irti, ja kadulla ovat odottamassa valmiina media ja paparazzit kertoakseen, kuinka julkkikset pakenevat hotellista tukkaansa kiskoen. Konkurssi väikkyy silmissä, ja, mikä ehkä pahempaa, naurunalaisuus. Hyökkäysaikeet saattavat mennä uuteen harkintaan. Pilkkakin saattaa olla uussodan ase – ja niitä on helppoa ja halpaa keksiä lisää.

Kaikkeen tähän tarvitaan aivoja ja käsipareja kansallisella tasoilla. Tekijät ovat pettyneet, kun arvostelija sivuuttaa kirjassa seikkaperäisesti esitellyt naapurien kodinturvajärjestöt, ja ”tiekartan” niiden oppien soveltamiseksi meillekin.  On käsittämätöntä, että pandemioiden riehuessa, ilmastonmuutoksen edetessä ja miksei myös uusien sodankäyntitapojen uhatessa ei poisteta vihdoin tabua oman suomalaisen arjen turvaavan järjestön perustamiselta, ja käydä asiasta kunnollista keskustelua. Puhuttavaa olisi paljon – kontrolli, vapaaehtoisuuden taso, aseet – mutta perinteisen talkoohengen pohjalta saataisiin esiin luotettavat hyödyn arviointiperusteet.

Mutta lopuksi: Vanhemman polven edustajan täytynee ehkä hieman tinkiä ilosta mollata nuoremman polven edustajaa – hänen päätöskappaleensa keskustelun tärkeydestä on täyttä terävää asiaa. Jouni Suistolan kanssa toivomme, että kirjamme ja tämä Kylkiraudan julkaisema arvostelu jatkuvat rehtinä, vastapuolen mielipiteitä kunnioittavana, isänmaan parhaaseen tähtäävänä näkemysten vaihtona.

Heikki Tiilikainen
Everstiluutnantti evp, tietokirjailija