Sini Rantakari

Mies on lähdössä leirille. Vuosia minulle oli jo aivan selvää, mitä tapahtuu joka sunnuntai, kun hän lähtee, ja perjantaisin, kun hän palaa. Silloin hän oli töissä toisella paikkakunnalla. Mutta nyt hän ei ole lähtenyt hetkeen eikä minulla ole niitä rutiineita mielessä. Sen sijaan minussa liikkuu tunteita, joilta rutiinit ovat ehkä joskus suojanneet. Tunnen surua siitä, että joudun miehestäni fyysisesti eroon viikoksi. Kehoni kaipaa ja huutaa häntä jo nyt. Ajatuksenikin harhailevat ja ovat eksyksissä. En tiedä, miten viikon mittaan nousevat mietteeni ja kysymykseni tulevat jaetuiksi. Voi olla, että jään ajatuksineni yksin. Tai ehkä en ehdi arjen pyörityksen keskellä edes itse kuulla niitä.

Viimehetken tunnelma

Selaan kalenterista tulevaa viikkoa yrittäen löytää sieltä niitä kohtia, joita varten minun olisi ymmärrettävä pyytää mielipide, neuvo tai työkalu puolisoltani nyt. On viime hetken tunnelma. Nyt voin vielä varmistaa avaimet, lomakkeet ja rakkauden. Arvioin kutakin päivää kaikkine menoineen. Yritän tulla tutuksi jokaisen päivän kanssa jo vähän etukäteen. Ajelehtimiselle, arvailulle tai vastuun siirtämiselle ei ole tällä viikolla tilaa. Kun lapset kysyvät, pyytävät tai tarvitsevat, minä vastaan. Minä myös muistan, lohdutan, kannustan ja jaksan.

Mihin minä jään?

Ehkä mieheni ei ole ainoa, joka on ensi viikon poissa. Ehkä osa minustakin lähtee pois, ulottumattomiin, pois tieltä. Kotiin jää äiti, joka pystyy ja jaksaa. Hän onkin oikein hyvä äiti. Lapsilla ei varmasti ole mitään hätää, kun isä on poissa. Sitten kun mieheni palaa, joudumme vielä odottamaan, että minäkin palaan. Ensimmäinen tulosuukko osuu vielä lasten äidin suulle. Minä olen silloin vielä kulman takana kurkkimassa. Sieltä kulman takaa saattaa kuulua hiljaista itkua. Joskus sieltä kirpoaa kiukku. Se puoli minusta on ollut viikon aivan liian yksin.

Pärjäisinkö yksin paremmin?

Joskus yritin pitääkin tuon väsyvän ja tarvitsevan puolen piilossa. Miksi sitä puolta kannattaisi ottaa esille, jos sitä joutuu jo parin päivän päästä taas tunkemaan syrjemmälle? Puoliso voisi erehtyä luulemaan, että tarvitsen ja kaipaan häntä, vaikka pärjään ihan yhtä hyvin yksinkin. Itse asiassa pärjään yksin jopa paremmin. Kun ei tarvitse neuvotella, sopia eikä huomioida toisen menoja ja ajatuksia, säästyy aikaa ja voimia.

Kun minä tiedän kaiken ja vastaan kaikesta, arki on selkeää ja johdonmukaista. Arjen askareet tulevat tehdyksi niin kuin minä haluan.

Koko perhe kotiin

Toivon, että mieheni muistaa vielä noilta vuosilta, miten minut kutsutaan takaisin kotiin, jos en itse jaksa tai pysty raskaan viikon jälkeen tulemaan. Pitkä halaus. Arjen toimiin yhdessä tarttuminen. Kiireetön kuunteleminen (viimeistään lasten nukkumaan mentyä). Ja yhdessä nukutut kunnon yöunet, niin aamulla on jo koko perhe kotona.

Sini Rantakari on upseerin vaimo ja neljän lapsen äiti. Hän tekee työkseen psykoterapiaa pääosin parisuhdekysymyksissä ja kirjoittaa Rakkauden ammattilaiset -blogistina (linkki).