Vapaudenristien ja Vapaudenmitalien perustamisesta tuli kuluvan vuoden maaliskuun alussa kuluneeksi sata vuotta. Suomen poliittisia ja sotilaallisia suhteita on hoidettu ritarikuntien kunniamerkeillä niin sodan kuin rauhankin ajan moninaisissa käänteissä.

Suomalaisten sodanajan sotilasansioita on palkittu pääasiassa Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkeillä. Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkit ovat olleet keskeisin väline, jolla valtionpäämies on rauhan aikana palkinnut sekä ansioituneita kansalaisia että ulkomaalaisia henkilöitä.

Vapaudenrististä Suomen Valkoiseen Ruusuun

Suomen senaatti perusti Vapaudenristit ja Vapaudenmitalit ylipäällikkö Mannerheimin aloitteesta 4. maaliskuuta vuonna 1918. Kunniamerkkien ensimmäinen vaihe jäi varsin lyhyeksi. Talvisodan aikana uudelleen käyttöönotettuina niistä muodostettiin pysyvä Vapaudenristin ritarikunta vasta joulukuussa 1940.

Suomen vaakunassa heraldiset ruusut ovat vain sivutunnuksia. Maan ensimmäiset kunniamerkit suunnitellut Axel Gallen-Kallela nosti kuitenkin ruusun keskiöön sekä Vapaudenristissä että vuonna 1919 perustetussa ritarikunnassa, jolle vaakunaruusu antoi myös nimensä.

Valtionhoitaja Mannerheim perusti Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan vuonna 1919 katsottuaan Vapaudenristin täyttäneen tehtävänsä sodan ajan ansioiden palkitsemisessa. Hän halusi säilyttää valtiovallalla mahdollisuuden palkita sekä isänmaan palveluksessa ansioituneita kansalaisia että ulkomaalaisia henkilöitä.

Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan tunnuslause on ”Isämaan hyväksi”. Vaikka uusi ritarikunta perustettiin ensisijaisesti rauhanajan ansioiden palkitsemista varten, sen kunniamerkkejä annettiin pian myös heimosotaretkillä ja rajakahakoissa osoitetusta urheudesta.

Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkki miekkoineen. Merkki on vuonna 1920 valmistettua ensimmäistä tyyppiä, jossa miekkojen kärjet ovat alaspäin. Turun museokeskus.

Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki. Juhani Kandell, Puolustusvoimat.

Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkki miekkoineen. Vuonna 1940 käyttöön otettu tyyppi, jossa miekat ovat ristikkäin leijonien takana. Juhani Kandell, Puolustusvoimat.

Suomen Valkoisen Ruusun suurristi. Marko Oja, Kansallismuseo – Kansallisarkisto.

Operaatio Kronstadt

Presidentti K. J. Ståhlberg päätti heinäkuussa 1919 antaa ensimmäiset Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkit miekkoineen kahdelle Ison-Britannian kuninkaallisen laivaston upseerille. Palkitsemisperusteena oli Kronstadtissa moottoritorpedovenein suoritettu bolševikkiristeilijä Olegin upottaminen.

Operaatiota johtanut luutnantti Augustus Agar palkittiin I luokan ritarimerkillä miekkoineen ja aliluutnantti J. W. Hampsheir II luokan ritarimerkillä miekkoineen. Brittiupseerit eivät kuitenkaan saaneet lupaa vastaanottaa jo Lontooseen lähetettyjä kunniamerkkejään, vaan ne palautettiin Suomeen. Agarin ja Hampsheirin palkitseminen ei siis onnistunut, mutta heidän nimensä kuitenkin tekstattiin 1921 aloitettuun ritarikunnan suureen matrikkelikirjaan.

Suomen Joutsen ja suurristin ketju

Suomen Valkoisen Ruusun suurristi ketjuineen on ritarikunnan korkein kunniamerkki, joka kuuluu ritarikunnan suurmestarille. Suurristin ketjun ulkomaalaiset saajat ovat pääsääntöisesti olleet valtionpäämiehiä. Egyptin kuninkaan Fuad I:n dekorointi tällä kunniamerkillä – ensimmäisenä afrikkalaisena valtionpäämiehenä – käynnistyi poikkeuksellisella tavalla.

Koululaiva Suomen Joutsen poikkesi vuoden 1934 valtamerimatkallaan Egyptiin, jossa sen päällikkö sai kutsun kuninkaan audienssille. Keskustelussa Suomen konsulin kanssa kuningas mainitsi, että hänellä oli kunniamerkki kaikista muista Pohjoismaista paitsi Suomesta. Tuli selväksi, että ”kuningas mielihyvin vastaanottaisi sellaisen myös Suomesta”.

Niinpä merivoimien komentaja, kenraalimajuri Väinö Valve teki ehdotuksen kunniamerkin antamisesta. Dekorointia pidettiin maiden välisille suhteille hyödyllisenä etenkin ajatellen vientiteollisuuden etuja Egyptin markkinoilla. Presidentti P. E. Svinhufvud päätti antaa kuninkaalle suurristin ketjuineen kesäkuussa 1935. Vastavuoroisesti hän sai Muhammad Alin ritarikunnan ketjun vuotta myöhemmin.

Suomen Leijona ja inkeriläissiirrot

Presidentti Risto Rytin vuonna 1942 perustama Suomen Leijonan ritarikunta mahdollisti kunniamerkkien helpomman ja tarkemman sovittamisen palkittavan aseman ja ansioiden mukaan. Uudella ritarikunnalla torjuttiin myös inflaatiota, josta Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta, ja etenkin sen suurristi, oli alkanut kärsiä.

Vuosina 1943–1944 Saksan miehittämiltä alueilta siirrettiin Suomeen yli 63 000 inkeriläistä. Useampia saksalaisia palkittiin inkeriläissiirtoihin liittyvistä ansioistaan Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkeillä. Jatkosodan aikana pääperiaate oli, että ulkomaalaiset sotilaat saivat sodanajan sotilasansioista annetut Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkit miekkoineen, vaikka kyse saattoi olla hallinnollistyyppisistä ansioista, kuten suomenheimoisten sotavankien siirtämisestä.

Ainoa Viron miehityksen jälkeen toisen maailmansodan aikana Suomen Valkoisen Ruusun tai Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkillä palkittu Viron kansalainen oli reservin kapteeni Edgar Neggo. Hän sai lokakuussa 1943 Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin.

Viroon syksyllä 1941 paenneet 16 000 inkerinsuomalaista olivat Neggon johtaman sotapakolaiskeskuksen huollossa ja hoidossa. Suomalaisen siirtokomissionin mukaan Neggo oli suhtautunut inkerinsuomalaisiin pakolaisiin ”aivan erityisellä lämmöllä” ja koettanut helpottaa heidän asemaansa kaikin tavoin. Neggon henkilökohtaista osuutta väestönsiirrossa pidettiin erittäin suuriarvoisena.

Viron vapaussodan aikaisista ansioistaan oman maansa Vapaudenristillä palkittu Neggo päätyi lopulta Australiaan, jossa hän kuoli 1964.

Jorma Sarvannon ritarimerkki miekkoineen

Vuonna 1945 Mannerheim palkitsi ylintä päällystöään Vapaudenristien lisäksi miekkoineen annetuilla Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkeillä. Lisäksi kapteeni Jorma Sarvanto sai 4. kesäkuuta 1945 poikkeuksellisesti Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkin miekkoineen. Koska Sarvanto oli saanut talvisodan aikaisista ansioistaan luutnanttina 2. ja 3. luokan Vapaudenristit, ei häntä sotilasarvonsa takia voitu palkita korkeammalla Vapaudenristillä.

Puolustusvoimain komentajan, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsin allekirjoittaman kunniamerkkiesityksen perustelut kuuluivat: ”Kapteeni Sarvanto on osallistunut erittäin ansiokkaasti molempiin sotiin. Talvisodassa hän saavutti suurta mainetta ampuessaan aivan lyhyessä ajassa alas kokonaisen vihollislaivueen. Päättyneen sodan aikana on hän pudottanut 4 konetta toimien kuitenkin pääasiassa erilaisissa koulutustehtävissä.”

Kunnian tasapaino kylmässä sodassa

Ennen Neuvostoliiton puolustusministerin, marsalkka Dmitri Ustinovin vierailua Suomessa vuonna 1978 suurlähettiläs Vladimir Stepanov otti presidentti Urho Kekkosen kanssa puheeksi Ustinoville annettavan kunniamerkin. Kekkonen vastasi, että se oli ”luonnollinen asia” ottaen huomioon Ustinovin aseman Neuvostoliitossa. Politbyroon jäsenenä hän oli vallan keskiössä.

Ustinovin edeltäjä marsalkka Andrei Gretško oli saanut Suomen Leijonan suurristin 1971. Ustinoville Kekkonen antoi korkeamman Suomen Valkoisen Ruusun suurristin.

Yhteisiä sotaharjoituksia heti vierailunsa alussa ehdotelleen Ustinovin pääesiintyminen tapahtui Kultarannan saunassa. Siellä hän esitti muun muassa, että Suomen puolustusvoimien tulisi hankkia materiaalia vain Neuvostoliitosta.

Päättäväisesti, mutta hienotunteisesti ja vierasta loukkaamatta, Kekkonen torjui ehdotukset. Asiaan ei enää palattu illallisilla, joiden alussa Kekkonen luovutti suurristin Ustinoville. Kekkonen merkitsi päiväkirjaansa Ustinovin olleen ”kovin tyytyväinen” saamastaan kunniamerkistä. Vaikka on vaikea argumentoida Ustinovin tehneen mitään Suomen hyväksi, erikoisesta kontekstista huolimatta Suomen Valkoisen Ruusun suurristi täytti tässäkin tilaisuudessa diplomaattisen tehtävänsä isänmaan palveluksessa.

Kylmän sodan maailmassa Kekkonen ylläpiti kunnian tasapainoa antamalla Suomen Valkoisen Ruusun suurristin Yhdysvaltain maavoimien komentajalle, kenraali Earle G. Wheelerille vuonna 1963. Yhdysvaltain puolustushaarakomentajien neuvoston puheenjohtaja kenraali George S. Brown sai suurristin vuonna 1977.

Mauno Koiviston presidenttikaudella jatkunutta sotilaspoliittista tasapainoilua kuvaa se, että samassa ritarikuntien hallituksen kokouksessa toukokuussa 1986 käsiteltiin sekä Neuvostoliiton puolustusministerille, marsalkka Sergei Sokoloville että Yhdysvaltain puolustushaarakomentajien neuvoston puheenjohtajalle, amiraali William J. Crowelle annettavia Suomen Valkoisen Ruusun suurristejä.

Kunnian summat

Suomen kolme ritarikuntaa ovat täyttäneet tehtävänsä isänmaan palveluksessa niin sodan kuin rauhankin vaihtelevissa oloissa.

Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkejä on annettu yli 600 000 ja Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkkejä yli 360 000 kappaletta. Erilaisia ansioita, palkitsemistilanteita ja tarinoita niiden taustalta riittää kerrottavaksi.

Filosofian tohtori Antti Matikkalan teos ”Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat” ilmestyi joulukuussa 2017.