YK:n Libanonin UNIFIL -operaatiota ei ehkä pidetä sotilaallisesti yhtä ”seksikkäänä” kuin Afganistanin Nato-johtoista ISAF -operaatiota. Kuten olemme saattaneet uutisista lukea, ovat Afganistanissa palvelleet suomalaiset sotilaat olleet ”oikeassa” taistelukosketuksessa ja sodan kaltaisissa olosuhteissa ja pärjänneet hienosti. Toisaalta olemme taas kuulleet uutisissa, että Libanonissa paikallinen teinipoika pysäyttää UNIFIL:n rauhanturvaajien mekanisoidun pataljoonan kivi kädessään. Onko UNIFIL-operaation kokemuksistamme mitään opittavaa, erityisesti johtamisen näkökulmasta?

Maavoimien uudistetun taistelutavan lanseeraaminen ja puolustusvoimien säästökuuri laittoivat mekanisoidut joukot hetkeksi taustalle. Joukkotuotettavaksi joukoksi käskettiin hajautetun taistelutavan mukainen jääkäripataljoona. Maavoimien uudistettua taistelutapaa on koulutettu Karjalan prikaatissa jo muutaman vuoden ajan. Taistelutavan vahvimpia juuria löytyy myös Libanonista, vuoden 2006 sodasta.

”Älä pidä kynttilää vakan alla” ohjeisti vanhempi soturi, kun puhuimme kokemuksistamme kriisinhallintatehtävissä. Tällä hän tarkoitti sitä, että kokemuksistamme saattaa olla hyötyä muillekin puolustusvoimissa. Kokeillaan!

Jotain lainattua

YK:n UNIFIL -operaatio on toiminut Etelä-Libanonissa jo vuodesta 1978. Alueella käydään jatkuvaa nahistelua lähinnä Libanonin maaperällä, kun Israelin joukot ottavat yhteen Hizbollahin sissien kanssa. Välillä nahistelu kiihtyy sodaksi, kuten viimeksi vuonna 2006. Aiemmissa sodissa Israelin joukot olivat ylivoimaisia vastustajiinsa nähden, oli vastassa sitten PLO, Hizbollah, Amal, Syyrian sotavoimat. Vuonna 2006 kuitenkin tapahtui jotain, mitä kukaan ei odottanut. Tuolloin Hizbollahin kiivas vastarinta ja osittain moderni aseistus yhdessä kekseliään taistelutekniikan ja taktiikan kanssa johti Israelin maahyökkäyksen pysäyttämiseen, ennen kuin se ehti saavuttaa tavoitteitaan. Arabien Daavid nöyryytti juutalaista Goljatia, vaikka Israel selvisikin paljon pienemmillä tappioilla. Hizbollah julisti syystäkin itsensä moraaliseksi voittajaksi. Olihan se ensimmäinen arabijoukko, joka kykeni menestyksekkäästi taistelemaan Yhdysvaltojen tukemaa Lähi-idän suurvalta-armeijaa vastaan.

Sodan kulkua ja taisteluita on tutkittu suomessakin paljon, kun maavoimien uudistettua taistelutapaa kehitettiin. Hizbollahin taito valmistella valikoidut taistelualueet salaa Israelin ja UNIFIL:n silmien alla, sekä johtamiskyky herättävät kunnioitusta ammattisotilaassa. Sissisodan ja perinteisemmän taistelutavan yhdistelmä tuotti tulosta. Välittömästi sodan jälkeen laadituissa tutkimuksissa taistelutapojen yhdistämistä kutsuttiin ”hybridisodankäynniksi”. Suomalaisten alueellisten joukkojen uuden taistelutavan ja Hizbollahin käyttämän taistelutavan välillä on paljon yhteneväisyyksiä. Se tuskin on sattumaa.

Libanonin tulihelvetti

Sodan päätyttyä UNIFIL -operaatiota laajennettiin ja myös Suomi päätti jälleen osallistua lähettämällä rauhanturvaajia. Aluksi lähetettiin pioneerijoukkoja raivaustehtäviin ja vuonna 2012 perustettiin irlantilais-suomalainen mekanisoitu pataljoona (IRISHFINNBATT). Se sai vastuualueekseen vuoden 2006 sodan kiivaimmat taistelupaikat Libanonin ja Israelin rajan niin sanotun Sinisen Linjan tuntumassa. Aluksi Suomi asetti pataljoonaan jääkärikomppanian, osia esikunnasta ja pataljoonan huollosta.

Vuoden 2013 lopussa Suomi otti johtovaltiovastuun pataljoonassa. Suomalaisten vahvuus nousi noin 350:een ja suomalaiset muodostivat pataljoonan pääosan. Tämä käsitti kaksi operatiivista yksikköä, jääkärikomppanian ja tukikomppanian, sekä huollon ja esikunnan pääosan. Palveluksemme alku ajoittui juuri tähän murrosvaiheeseen marraskuussa 2013. Otimme rintamavastuun irlantilais-suomalaisen pataljoonan (108 IRISHFINNBATT) jääkärikomppanialta ja luovutimme sen kuusi kuukautta myöhemmin suomalais-irlantilaisen pataljoonan (213 FINIRISHBATT) komppaniana. Komppaniamme vastuualue muuttui joulukuun alussa osana UNIFIL:n laajempaan vastuualueiden muutosta alueella. Saimme vastuullemme neljä uutta kylää, joissa suomalaisiin ”outoine toimintatapoineen” ei ollut vielä totuttu.

Syy tähän mielikuvaan on perusteltavissa 2006 operaation alun tapahtumien valossa. Operaatio alkoi korkein odotuksin. Tavoitteena oli riisua aseista kaikki alueen aseelliset ryhmittymät Libanonin asevoimia (Lebanese Armed Forces – LAF) avustaen ja tukea sen toimintaa rajalla. Hizbollah ei kuitenkaan suostunut järjestelyyn, eikä LAF:lta löytynyt halua Hizbollahin aseistariisuntaan. Tämä ei sinänsä ollut mikään ihme, sillä Hizbollah oli ja on yhä paremmin aseistettu ja koulutettu kuin LAF ja se nauttii lähes täydellistä suosiota etelälibanonilaisten keskuudessa.

UNIFIL -joukot huomasivat olevansa puun ja kuoren välissä. Toisaalta Israel syytti operaatiota tehottomuudesta, koska aseistariisuntaa ei toteutettu ja jännitteet rajan pinnassa jatkuivat. Toisaalta Hizbollah tulkitsi UNIFIL:n vakoilevan Israelille. Jälkimmäistä mielikuvaa ei ainakaan helpottanut tieto siitä, että Euroopan Unioni julisti ”Hizbollahin aseellisen siiven” terroristijärjestöksi 2013. Ongelmalliseksi tämän tekee se, että libanonilaisten ja Hizbollahin itsensä mukaan ei ole mitään erillistä ”aseellista siipeä”.

Päällikkö käskee…

Jokainen upseeri on saanut peruskoulutuksen jääkärikomppanian taistelutekniikkaan ja johtamiseen. Jääkärikomppania sellaisenaan on suomalaisille sotilaille tuttu sotatyökalu sillä se löytyy sotilaan ”mukavuusalueelta”. ”Hyökkää, lyö, tavoite”, ”vihollinen, omat joukot, tehtävä, tukeminen, johtaminen, toimintaohjeet”. Käytössä on panssaroituja ajoneuvoja, hampaisiin asti aseistettuja jääkäreitä, nykyaikaiset taistelunjohtojärjestelmät ja taustalla pataljoonan tuki.

Mutta kun sotilaalle tutusta yhtälöstä poistetaan vihollinen ja ”hyökkää, lyö tavoite” muotoillaan ”valvo, tue, avusta”, joutuu sotilas suurelta osin uudistamaan ajatusmaailmansa ja -tapansa. Meille iskostettu mekanisoidun joukon johtaminen taistelussa ei soveltunutkaan uuteen ympäristöön. Tärkeintä ei ollut kyky nopeisiin ratkaisuihin vajaan tilannekuvan perusteella, kuten olimme vuosien saatossa oppineet. YK:n entisen pääsihteerin, Dag Hammarskjöldin esittämä paradoksi – ”Peacekeeping is not a job for soldiers, but only soldiers can do it” – konkretisoitui Libanonissa.

Jääkärikomppania toimi Libanonissa omalla vastuualueellaan. Tehtävä oli alueen valvonta, paikallisen armeijan tukeminen ja paikallisväestön avustaminen. Tärkeimmät aseet tehtävän suorittamiseen olivat kiikarit, tulkit ja raportit. Partiointi toteutettiin pääasiallisesti ryhmän kokoisina osastoina. Partioita johdettiin nykyaikaisilla viestivälineillä ja käytössä oli myös varsin toimiva taistelunjohtojärjestelmä. Jos jotain normaalista poikkeavaa kuitenkin tapahtui, partio oli aluksi yksin tilanteessa ja ryhmänjohtaja tilannejohtajana.

…mutta ryhmänjohtajalla on vastuu?

”Strateginen alikersantti” (”Strategic Corporal”) on hiljattain Yhdysvalloissa käyttöön otettu termi. Sen perimmäinen merkitys on yksinkertaistettuna ajatus siitä, että monimutkaisissa operaatioissa alimman tason johtajan ratkaisut vaikuttavat kokonaisuuteen todella merkittävästi. Tähän haasteeseen tulisi kyetä vastaamaan koulutuksella ja varusteilla, kuten reaaliaikaisen tilannekuvan mahdollistavilla laitteilla, jotta ”strateginen alikersantti” kykenee tekemään oikeita päätöksiä nopeissa tilanteissa.

Yllä mainittu on yksi tulkinta. Tulkinnan perusteella jääkärikomppanian partion johtaja on paljon vartijana. Kokemuksemme puhuvat myös tämän puolesta. Vaikka partioita johdettiinkin nimellisesti pataljoonan operaatiokeskuksesta ja komppanian tilannepaikalta, partioiden johtajat tekivät lopulta päätöksensä pikatilanteissa omiin havaintoihin, koulutukseensa ja maalaisjärkeensä perustuen. Ulkopuolinen tuki oli saatavilla, muttei välittömästi. Parhaiten toimialueen todellisuudesta ja ilmiöistä olivat perillä siellä päivittäin partioivat jääkärit. Partioiden johtajilla on tilanteen alkaessa usein vain muutama sekunti aikaa tehdä päätös toiminnasta. Sen jälkeen tilanne alkaa elää johonkin suuntaan ja siihen on sopeuduttava. Yleensä tilanteen kriittisin vaihe oli jo ohitse, kun operaatiokeskus saadaan toimintaan mukaan.

Jokainen komppaniamme rauhanturvaaja oli hyvin koulutettu sotilas. Ryhmänjohtajat olivat luotettavia ammattialiupseereita ja Porin prikaatissa vuoden koulutuksen saaneet valmiusjoukon reserviläiset ovat erinomaisia sotilaita todella hyvällä asenteella ja työmoraalilla. Kaikki siis sotilaita, joiden kanssa voisi luottavaisin mielin joutua pahaankin taistelutilanteeseen ja joukon suorituskykyyn voisi luottaa silmääkään räpäyttämättä.

Mersuilla ajelua ad infinitum

Joulukuu 2013:
Elokuussa 2013 sariinilla toteutetut kaasuiskut Syyrian Ghoutassa, vain noin 80 kilometriä pataljoonamme päätukikohdasta ovat jo jääneet unholaan, kun Yhdysvallat ja Ranska peruivat suunnitelmansa ilma-iskuista. Syyrian sisällissota riehuu kolmatta vuotta ja länsimaisessa mediassa ”maltillisiksi kapinallisiksi” nimetty osapuoli on jäämässä pahasti jalkoihin. Radikaalit Sunni -järjestöt Jabhat al-Nusra ja ISIS nousevat parrasvaloihin hyödyntämällä Syyrian ja Irakin valtatyhjiötä. Sisällissota on levinnyt Libanonin puolelle ja Arsalin rajakylässä käydään tasaisin väliajoin taisteluita maahan virtaavien ”terroristien” ja Libanonin asevoimien kesken, Syyrian armeijan ilmaiskujen saatellessa. Tripolissa ja Beirutissa sisällissodan eri osapuolia edustavat tahot ottavat väkivaltaisesti yhteen. Autopommien ja salamurhien sarja vavisuttaa Beirutia. Sinisellä Linjalla kytee rajakahakka 31 vuotiaan Israelilaisen sotilaan Shlomi Cohenin tultua LAF:n sotilaan ampumaksi. UNIFIL osallistuu kiristyneen tilanteen sovitteluun. Israel iskee ilmasta Libanonin puolelle Hizbollahin asekuljetuksia vastaan ja Hizbollah vastaa räjähdeiskulla rajapartiota vastaan. Hizbollahin kovin kärki taistelee al-Assadin rinnalla Syyriassa.

Tammikuu 2014:
Ympärillä kiehuu, mutta Etelä-Libanon on maan rauhallisin kolkka. Jääkärikomppanian etutukikohtaan asti kuuluu hyvällä säällä tykistön tulitusta kaukaisuudesta, Syyrian suunnalta. LAF:n sotilaat vitsailevat olevansa etelässä lepäämässä, syömässä ja juomassa. Toiminta on ulkoisesti rempseää ja huoletonta. Pohjoisessa heidän aseveljet käyvät jatkuvasti taisteluita eri ryhmittymiä vastaan tappioita kärsien alueen rauhan säilyttämiseksi. ”Hizbollah pitää alueella rauhaa yllä” toteaa LAF:n alikersantti hymyillen. ”No kai sekin jotain merkitsee” kuuluu vastaus olkapäiden kohautuksen saattelemana, kun kysytään UNIFIL:n osuudesta asiaan. Mitään mielenkiintoista ei tapahdu. Rutiini on puuduttavaa.

Kunnes…

Jääkärikomppanian partio pysäytetään kapealla tiellä ja sen liike estetään. Kiivaan verbaalisen palautteen jälkeen muutama paikallinen nuori mies kivittää partion ajoneuvoja aiheuttaen vaurioita panssaroituihin ”G-Mersuihin”. Tilanne on todella nopeasti ohi. Ennen kuin pataljoonassa on edes ehditty reagoimaan kunnolla, partio ilmoittaa irtautuneensa tilanteesta.

Tukikohdassa on kova hälinä tilanteen ympärillä. Kaikki haluavat tietää mitä on tapahtunut ja jokainen haluaa jututtaa partion jäseniä. Partioajoneuvojen vahinkoja ihmetellään porukalla. Partion jäsenet ovat täynnä adrenaliinia ja heittävät keskenään ”ylävitosia”. Jokainen komppanian jääkäri on tähän mennessä ollut lukemattomissa partioissa, joiden aikana ei ole tapahtunut yhtään mitään. Tapahtuma ravistelee hereille ja osa jääkäreistä on selkeästi kateellinen kivitetyn partion porukalle. Kerrankin tapahtui jotain!

Mukavuusalueen ulkopuolella

Hetkinen! Mitä luit juuri äsken? Hampaisiin asti aseistetun ja hyvin koulutetun sotajoukon kaksi panssaroitua ajoneuvoa ruhjottiin kivillä ja ajoneuvosta irrotetulla lapiolla huoltoon viikoiksi ja partio vain poistui paikalta. Partio kuuluu yli 10 000 sotilaan vahvuiseen operaatioon, jolla on YK:n antaman mandaatin mukaan alueella täydellinen liikkumisen vapaus.

Komppanian johdossa turhautuminen on sanoinkuvaamaton. ”Ollaan saatu taistelukosketus!” Vuosien sotilaskoulutus sisällä huutaa vastatoimia, voimannäyttöä, panssaroidun joukon ajamista tapahtumapaikalle osoittamaan, että meillehän ei ryppyillä! Jääkärit ovat valmiina välittömään liikkeellelähtöön ilman erillistä valmistautumiskäskyä. Mutta lopulta käsky on olla tekemättä mitään. Alueelle ei lähetetä lisävoimia komppaniasta, johon kuuluu 111 miestä ja muun muassa 10 panssaroitua miehistönkuljetusajoneuvoa. Ja päätös on jälkiviisaasti täysin oikea. Mitä ihmettä?

Sotilaille perinteisiin miinakenttiin ja räjähtämättömiin ampumatarvikkeisiin oli helppo varautua. Perinteisempiä sotilaallisia uhkia vastaan harjoiteltiin viikoittain ja erilaisia ennalta nähtävissä olevia tilanteita ”sotapelattiin”. Mutta silti kuuden kuukauden aikana jouduimme muutamia kertoja tilanteisiin, joihin ei löytynyt valmista toimintatapamallia. Näissä tilanteissa yleensä lopputulos oli tilanteesta irtautuminen.

Hammarskjöldin paradoksi

Näin jälkiviisaasti irtautuminen tilanteista oli täysin oikea toimintatapa, vaikka sotilaana sen hyväksyminen onkin vaikeaa. Kaikki sotilaille tutut toimintatavat olisivat varmasti päättäneet tilanteet partion tehtävän kannalta paremmin. Esimerkiksi eteen esteeksi pysäytetyn ajoneuvon runnominen panssaroidulla ajoneuvolla sivuun tai varoituslaukausten ampuminen kohti kivittämistä yrittäviä paikallisia olisi suurella varmuudella johtanut tilanteen raukeamiseen ja partion tehtävän jatkumiseen. Lisäksi se olisi ollut sotilaallisesti uskottavaa!

Pidemmällä aikavälillä tilanne olisi varmasti eskaloitunut UNIFIL:n ja alueella valtaa pitävän Hizbollahin välillä. Tienvarsipommien käytössä Hizbollahilla on kolmen vuosikymmenen kokemus ja rauhanturvaajat kiinteine tukikohtineen ja ennalta arvattavine partioreitteineen ovat helppo kohde vastatoimille. Myös UNIFIL on saanut osansa tienvarsipommeista, viimeksi vuoden 2010 alussa. Meille sotilaille koulutetut tutut toimintatavat on tarkoitettu sotilaallisia uhkia vastaan. Väkivaltaan vastataan suuremmalla väkivallalla ja väkivallan uhka neutraloidaan omalla ennakoivalla väkivallan käytöllä.

Väkivaltaan turvautumalla UNIFIL asettaisi itsensä libanonilaisia vastaan ja mahdottomaan tilanteeseen, vaikka voimankäytön säännökset tämän mahdollistaisivatkin. Jääkärikomppanian partiot eivät eskaloineet tilanteita, joihin joutuivat. Asiat saatiin lopulta jälkikäteen sovittua paikallisten vaikuttajien kanssa suoritetuissa tapaamisissa. Niissä asioista keskusteltiin kasvotusten siten, että molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä lopputulokseen. Paikalliset osoittivat tyytyväisyytensä suomalaisiin rauhanturvaajiin, kun seuraavan rotaation aika tuli. Muut kansallisuudet olivat kuulemma hoitaneet tilanteet perinteisemmän sotilaallisen toiminnan keinoin ja välit paikallisiin olivat tulehtuneet.

Ennen kotiutumista oli erityisen hienoa tavata paikallinen pormestari, joka kiitti meitä tekemästämme työstä. Kiitos lämmitti erityisesti, koska tiesimme, että kyseinen pormestari ei ollut pariin vuoteen suostunut yhteistyöhön UNIFIL:n kanssa ja hänen Hizbollahia vankasti kannattavan kylänsä alueella partioita häirittiin aktiivisesti. Kyynisen sotilaallisesti ajatellen kompromissien tekeminen tehtävää suorittaessa on meille itsellemme arvovaltatappio. Mutta paikalliset näkivät asian täysin eri valossa. Heille olimme yhteistoimintaosapuoli, jonka läsnäolo oli aiemmin hankaloittanut heidän elämäänsä, mutta jatkossa ongelmista voitaisiin keskustella.

Me sotilaat nautimme perinteistä ja historiasta, sekä otamme niistä oppia. ”Kenraalit valmistautuvat eilisiin sotiin” on kulunut sanonta, jossa irvaillaan oikeutetusti sotilaiden kyvyttömyydelle innovoida ja kehittää omia toimintatapoja. Toinen yhtä kulunut sanonta kuuluu: ”Vanha koira ei opi uusia temppuja”. Vaikkemme olisikaan vanhoja, niin uuden ajattelutavan vieminen käytäntöön vie aina aikaa. Mekanisoidun iskuportaan kouluttajina ja johtajina jääkärikomppanian johtaminen Libanonissa oli todella erilainen kokemus, kuin mihin olimme tottuneet. Se oli askel pois ”mukavuusalueelta” ja onneksi sen askelen pääsimme ottamaan. Alaisemme, esimiehemme ja paikallinen väestö osaavat varmasti kertoa parhaiten miten toiminnassamme onnistuimme. Paluu arkeen ja hajautetun taistelutavan kouluttajiksi herätti kuitenkin ajatuksia siitä, mihin tulee kiinnittää huomiota varsinkin johtamisen osalta.

Havainnot siitä, miten Hizbollah pärjäsi alueellista suurvaltaa vastaan 2006, sekä taistelupaikoilla eläminen kuuden kuukauden ajan avarsivat ajattelua uudistetun taistelutavan taistelutekniikasta ja taktiikasta. Hajallaan ryhmittäin toimivan joukon johtaminen nykyaikainen taistelunjohtojärjestelmä apuna oli todella lähellä sitä todellisuutta, missä hajautetun jääkärikomppanian päällikkö ja joukkueiden johtajat elävät.

Kokemus osoitti, että omaa johtamistapaa tuli uudistaa totutusta vastaamaan uuteen tilanteeseen. Nopea tilannejohtaminen ei enää ollutkaan komppanian päällikön ja joukkueiden johtajien tehtävä. Hajautetun taistelutavan ”kuningas” on partion- ja ryhmänjohtaja. Komppanian päällikön ja joukkueen johtajan tärkein tehtävä on kouluttaa ja saada ryhmät toimimaan haluamallaan tavalla itsenäisesti. Päällikön tilannekuvan tulee olla hyvä, jotta alaisia voi suunnata oikeankaltaiseen toimintaan. Käskyjen ja ohjeistuksen tulee olla harkittua pitkälle aikavälille, koska kun toiminnan aika tulee, et enää vanhaan tapaan voikaan tukea alaisiasi kasvotusten.

Taistelunjohtojärjestelmillä ei voi oikeasti johtaa. Niiden avulla voi ylläpitää tilannekuvaa ja tukea alaisen johtamistoimintaa. Jos luulee voivansa johtaa tiukassa paikassa olevaa alaistaan digitalisoidun karttakuvan, parin taktisen merkin ja ryhmänjohtajan ilmoitusten perusteella, on pahasti hakoteillä. Varoittavia esimerkkejä tästä löytyy varsinkin Yhdysvaltojen viimeaikaisista sotatoimista. Alaisiin pitää kyetä luottamaan. Luottamus syntyy kouluttamalla alaiset ajattelemaan samalla tavalla kuin itse ajattelet. Johtajana annat alaiselle tehtävän ja alainen toteuttaa sen parhaaksi katsomallaan tavalla, antamiesi resurssien ja reunaehtojen puitteissa. Tätä kutsutaan tehtävätaktiikaksi.

Joutuminen toimimaan tilanteessa, johon saatu koulutus ei vastaakaan on stressaavaa. Jos tilanteesta ei saa sitä ärsykettä, joka laukaisee toistoharjoittelulla selkärankaan iskostetun toimintatavan, hyvinkin koulutettu sotilas on automaattisesti ”epämukavuusalueella”. Meille mekanisoidun joukon sotilaina se ärsyke on esimerkiksi taistelukosketus vihollisen joukkojen kanssa. Vaikka tilanne olisikin sekava ja tilannekuva vajaa, johtajana tiedämme tasan tarkkaan mitä tehdä.
Miksi Hizbollah pärjäsi 2006 niinkin hyvin, kuin se pärjäsi? Jos unohdetaan Israelin omat virheet, pääsyy oli yllätyksellisyys. Hizbollahin toimintatavat ja taistelutekniikka eivät vastanneetkaan sitä, mihin oltiin valmistauduttu. Hyökkääjä joutui pois omalta ”mukavuusalueeltaan”, pienetkin tappiot passivoivat joukkoja ja hyökkäysinto hyytyi. Aika kääntyi hyökkääjää vastaan.

Entä jos vihollisen kannalta meidän oma toimintamme näyttäytyy siten, että ärsykettä ennalta harjoiteltuun toimintaan ei tarjota? Artikkelin ingressissä mainittu ajatus ”paikallisesta skootteripojasta pysäyttämässä mekanisoitu pataljoona kivi kädessään” on turhautuneen majurin tunteenpurkaus Libanonista ja kuvaa hyvin puhtaan sotilaallisen ajattelun ongelmaa rauhanturvaoperaatiossa. Tilanne kuulostaa täysin naurettavalta, mutta mitä sinä ryhmänjohtajana tekisit? Mikä on ratkaisusi vaikutus kokonaisuuteen?

Hajautetun taistelutavan varusmiehille antamamme koulutuksen tavoitteena on, että vihollinen on jatkuvasti pois ”mukavuusalueeltaan”, kun se joutuu tekemisiin jääkäreiden kanssa. ”Et voi tehdä mitään, mitä teet?” Tilannekuva näyttää tyhjää, eikä johtajalta löydy valmista ratkaisua joukkonsa suuntaamiseksi tehokkaaseen toimintaan, ennen kuin on myöhäistä.
Olisiko tällainen ”ihon alle pääseminen” ohjesääntötekstissä mainittua ”johtamiseen vaikuttamista” ihan käytännössä?

Käteen jäi känsiä ja…

Yllä mainitut asiat eivät tietenkään ole yhdellekään sotilaalle uusia, päinvastoin. Mutta niiden kokeminen ja tekeminen käytännössä on. Me ammattisotilaat pääsemme aivan liian harvoin harjoittelemaan johtamista käytännössä. Pelkän teorian ja ohjesääntötekstin perusteella ei kehity johtajana, vaan se vaatii paljon käytännön harjoittelua.

”Fasset” olivat oikeassa: Libanon ei ole Afganistan. Osalle rauhanturvaajista tämä aiheutti turhautumista, kun oma tehtävä ei sisältänytkään riittävästi perinteisiä sotilaallisia piirteitä. Ei ollut ”vihollista”, eikä itsensä testaamista tulen alla. Libanonissa uhka joutua taistelutilanteeseen oli erittäin epätodennäköinen, lähes olematon. Saatu korkeatasoinen sotilaskoulutus ei siis antanut suoraan eväitä omaan jokapäiväiseen tehtävään. Piti sopeutua ja ajatella paikoin ”epäsotilaallisesti”.

Sotilasjoukossa turhautuminen johtaa ennen pitkää mutkien oikomiseen perusasioissa ja herpaantumiseen. Se asettaa joukon alttiiksi vaaratilanteille, olivat ne sitten sotilaallisia tai eivät. Operaatiossa olomme aikana kuoli kolme rauhanturvaajaa ja useita loukkaantui. Rauhanturvaajien toiminnan seurauksena puolestaan loukkaantui ja kuoli paikallisia. Tämä kaikki siis ilman ”vihollista ja taistelukosketusta”.

Itse operaatioon, sen mielekkyyteen tai tarpeellisuuteen emme ota kantaa, jokainen muodostakoon itse oman mielipiteensä. Kun operaatiossa vallitsevat tosiasiat hyväksyi ja kykeni irrottamaan itsensä perinteisen sotilaskoulutuksen opeista, alkoi sopeutua outoon toimintaympäristöön. Operaatio oli kuin puolen vuoden valmiudenkohotusharjoitus, tai ”harmaan vaiheen simulaattori”. Näkökulmaa alleviivaa pataljoonan toisen suomalaisen komentajan, everstiluutnantti Kari Nisulan mietelause: ”Sotilaan ammattitaito mitataan kyvyssä kestää sietämätöntä rutiinia”. Tämä vastaa omia kokemuksiamme.

Jääkärikomppaniassa ammattimainen toiminta jatkui palveluksen loppuun asti. Selvittiin pelkästään materiaalivahingoilla ja pikku kolhuilla. Kiitos kuuluu sekä johtajille, että kurinalaisille reserviläisille, jotka eivät herpaantuneet sietämättömästä rutiinista huolimatta.

Komppanian johtaminen itsessään antoi paljon, tärkeimpinä kokemukset ja palaute omasta johtamistoiminnasta. Johtaminenhan on meidän ammattiupseerien tärkein tehtävä. Johtamista on osattava soveltaa eri tilanteisiin ja toimintaympäristöihin, mutta sen perusopit ovat yhä todistettavasti voimissaan: Johda esimerkillä, vaadi alaisilta, käsittele heitä yksilöinä ja luota heihin, puutu virheisiin, muista jatkuva kouluttaminen. Kokemuksemme perusteella komppaniamme sotilaat ymmärsivät tämän myös.