Kylkiraudan numerossa 2/2015 käsiteltiin sotataitoa. Tämä everstiluutnantti, VTT Juha Mälkin artikkeli jatkaa aiheesta. Juha Mälkki tutkii ja kehittää suomalaista sotataitoa ja sotataidollista ajattelua Puolustusvoimien tutkimuslaitoksessa. Artikkelin teemasta on valmistumassa kirja vuoden 2015 aikana.

Sodankäynti on käytäntöä. Sodankäynnin tutkimus voi olla käytännönläheistä mutta sen on perustuttava tieteellisiin lähtökohtiin. Tämän artikkelin tarkoituksena on antaa näkökulmia soveltavan sotataidon tarkasteluille ja korostaa sotataidon teoreettisten tarkasteluiden tarpeellisuutta. Soveltavan sotataidon tarkastelut edellyttävät poikkitieteellistä tutkimusta. Yksittäisten tieteenalojen tarkastelukulmien sijaan soveltavassa sotataidossa tarkastellaan sodankäyntiä sodankäynnin ilmiöstä lähtöisin. Tavoitteena on ymmärtää paremmin sodankäyntiä voittamisen taitona, taiteena ja tieteenä.

Taloustiede on selkeästi sodankäynnin ja siihen liittyvän sotataidon tutkimuksen edellä. Talousteorian koulukuntien tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Talouden ymmärtäminen vaatii, että ymmärtää eri koulukuntien välisiä eroavaisuuksia. Maallikolle ehkä tosin riittää, että ymmärtää marxilaisen ja keynesiläisen koulukunnan poikkeavan varsin radikaalisti toisistaan. Sotataidon alalla asiat ovat toisin. Eri sotataidon klassikkojen tekstejä upotetaan vaivatta samaan kappaleeseen. Esimerkiksi Carl von Clausewitz, T. E. Lawrence ja J. F. C. Fuller edustavat aivan erilaisia sotataidon koulukuntia, vaikka siis kirjoittavat samasta sodankäynnin ilmiöstä.

Sodankäynti ja sotataito ovat monimuotoisia ja -mutkaisia kokonaisuuksia pelkistettäväksi yksittäisiin käsitteisiin ja niiden määritelmiin. Käsitteiden hallinnan tekee hankalaksi se jatkuva muutostyö, mikä on vuosituhannet ohjannut alan käsitteiden dynaamista muuttumista. Sotataidon tutkimuksessa on kuitenkin päästävä käsitteiden muodostamien pintakerrosten alle, tarkastelemaan sodankäynnin ilmiön todellista luonnetta. Seuraavaksi esiteltävä sotataidon tarkastelutaso-logiikka ei ole synonyymi sodankäynnin tasoille (strateginen, operatiivinen, taktinen). Se avaa aivan uudenlainen näkymän voittamisen taidon perustoille.

Sotataidon tarkastelutasot

Tarvitaan perusteellisia sotataidollisia analyyseja jos asevoima haluaa muuttaa tai kehittää sotataidollista ajatteluaan. Sotataitoa tarvitaan myös kun on havaittu tarpeelliseksi muuttaa asevoimien (operatiivista) doktriinia, eli kun muutetaan asevoimien sotataidollista oppijärjestelmää. Taisteluja ei voiteta taistelukentällä – ne voitetaan jo ennen taisteluita sotataidollisella osaamisella. Sotataidon hallinnan avulla on myös mahdollisuus paljastaa ja ennustaa tiettyjen ryhmittymien, asevoimien ja kansakuntien välisen sodankäynnin menestystekijöitä, tappioiden mahdollisuuksia mutta mahdollisesti myös lopputuloksia.

On syytä korostaa että sotataidon teoreettiset perustotuudet eivät ole muuttuneet kuluneiden vuosituhansien aikana. Yhteiskunnalliset ja teknologioihin liittyvät muutosvoimat eivät siis ole muuttaneet niitä peruslainalaisuuksia, mitkä liittyvät ihmisen, ihmisryhmien ja kokonaisten kansakuntien voittamisen taitoon. Biologisesti nykyihminen on varsin lähellä kivikautisia sukujuuriaan. Vain hänen toiminta- ja elinympäristönsä on muuttunut dramaattisesti, muuttaen sosiaalisia käytäntöjä ja niiden merkityksiä. Sotataidon teoreettiset perusteet kumpuavat ihmisbiologiasta ja -kulttuurista sekä näiden ymmärtämisenä voittamisen taidon, taiteen ja tieteen syvimpänä olemuksena.

Oheinen sipulimalli-kuvio kuvaa sotataidon tarkastelutasoja. Kuviota tarvitaan sotataidon alan käsitejärjestelmän rakentamiseen sekä sodankäynnin ilmiöiden asemoimisessa suhteessa toisiinsa. Ensimmäiset kolme tasoa ovat sotataitoa käsitteellistäviä ja luonteeltaan abstrakteja. Kaksi viimeistä tasoa ovat sotataidollisesti pinnallisimpia tasoja. Nämä viimeiset tasot ohjaavat huomion asevoimaan ja sen toiminnan organisoimiseen. Niitä tarvitaan jotta asevoiman henkilöstö tietäisi miten sen pitäisi toimia.

– 1. tarkastelutaso (sotilaallisen voimankäytön filosofiset perusteet)

Ensimmäinen taso ei ole suinkaan filosofisen etäinen, vaan suorassa rajapinnassa aikakauden ihmis- ja yhteiskuntaelämän sekä teknologioiden käytön kanssa. Sodankäynti, sodan kuva ja sodan luonne sekä sen tavoitteidenasettelut kumpuavat ihmisyhteisöisöistä ja yhteiskunnista. Esimerkiksi Carl von Clausewitz kuvasi kaksi vuosisataa sitten sodankäynnin pysyviä piirteitä ja sodan luonnetta juuri tältä tasolta lähtien. Clausewitzin tekstit vanhenevat vasta siinä vaiheessa kun sodankäynnin osapuolet eivät ole enää ihmisiä, eikä sotataidossa ole kyse ole enää voittamisen taidosta, taiteesta ja tieteestä. Tuhoamiseen ja teurastukseen ei tarvita sotataitoa eikä sotataidon teorioita.

Sotilaallisen voimankäytön filosofisia perusteita saatetaan pitää eräänlaisina historiallisina ja kansakuntaan liittyvinä stereotypioina, jotka ikään kuin imetään äidinmaidosta. Tässä on totta toinen puoli. Onhan se niinkin, että kansallisena pääomana ne ovat karttuneet tai haihtuneet ajan saatossa. Sotataidollisissa arvioissa tarvitaan perusteellisia analyysejä kulttuurisista itsestäänselvyyksistä, kansallisen identiteettiprojektin lähtökohdista ja tulevaisuuteen liittyvistä tarpeista sekä ihmisbiologian ja ihmissosiaalisuuden ilmenemismuodoista juuri tietyissä kulttuurimaisemissa. Sotataidollisesti tarkasteltuna kulttuurisuus ja kansalliset erityispiirteet tuottavat vahvuuksia mutta myös heikkouksia.

Länsimaisessa keskustelussa itsemurhapommi on vihollisen keinovalikoimaa. Sotataidollisissa keskusteluissa ei ole kuitenkaan syytä jäädä kiinni jaotteluun hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän välillä. Nämä jaottelut kuuluvat politiikan saralle. Oleellista on paikantaa inhimillisen toiminnan ja siihen liittyvien kyvykkyyksien äärirajoja erilaisissa tilanteissa ja toimintaympäristöissä. Kulttuurinen ilmapiiri ja perinne voivat latistaa ihmisbiologian antamia mahdollisuuksia tai tarjota mahdollisuuksia inhimillisen potentiaalin täysmääräiseen hyödyntämiseen. Sotilaallisen voimankäytön filosofisten perusteiden yhteentörmäys potentiaalisen vastustajan kanssa voi tuottaa yllätyksiä. Huolellinen taustatyö voi paljastaa parhaimmillaan jo etukäteen miten toinen osapuoli voi hyödyntää toisen osapuolen kulttuurisia itsestäänselvyyksiä. Käytämme paljon kulttuuri-termiä. Ymmärrämmekö, mitä se tarkoittaa ja haluammeko tarkastella sitä juuri niin subjektiivisesti kuin miten sitä pitäisi tarkastella?

Toisella tarkastelutasolla sotataito ja ihmiskulttuuriset lähtökohdat liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Toisen tason sotilaallisen voimankäytön sotataidolliset lähtökohdat ovat pelkistettävissä joko suoraan tai epäsuoraan lähtökohtaan (direct/indirect approach). Näistä lähtökohdista keskusteltaessa ajaudutaan helposti pelkistyksiin ja niitä käsitellään ikään kuin ne olisivat kenen tahansa käytössä olevia vaihtoehtoja. Kyse on kuitenkin varsin perustavanlaatuisista lähtökohdista, jotka joko ovat pesiytyneet asevoiman sotataidollisen ajattelun perusteisiin tai sitten erilaisten suuntausten käyttö on rajoittunutta. Luonnollisesti mikään asevoima ei edusta pelkästään suoruutta tai epäsuoruutta, mutta niillä on taipumus painottaa toista.

Ensimmäinen tarkastelutaso vaikuttaa dramaattisesti siihen, että länsimainen sotataidollinen ajattelu painottaa 2. tasolla suoraa lähtökohtaa. Tämä on demokratian, avoimen ja läpinäkyvän päätöksenteon, rationaalisen maailmankuvan sekä ylivertaisen sotilasteknologian mahdollistama mutta myös tuottama painotus. Suoruus ohjaa tarkastelemaan ihmisorganisaatioita systeemeinä, organisaatiorakenteita ja vuorovaikutussuhteina. Ihminen ja ihmisyhteisö ovat suoruuden sotataidossa psykologisoitavissa, diagnostisoitavissa ja mallinnettavissa. Epäsuoruuden lähtökohta on taas ymmärtää ja tulkinta ihmistä osana kulttuuriaan. Epäsuoruudessa vastustaja kukistetaan strategis-operatiivisella tasolla. Suoruuden perusajatus on taas tuhota vastustaja taktisella tasolla. Suoruus on suurvaltojen etuoikeus ja taakka. Suoruuteen tarttumisen houkuttimena ovat sen tarjoamat teesit sodankäynnin kaaoksen pelkistämisestä laskettavaksi, ennustettavaksi ja rationaaliseksi.

Toinen tarkastelutaso on sotataidollisen ajattelun kannalta keskeisin taso, koska se lopulta määrittää yleisperiaatteet miten asevoima käyttää voimaansa 5. tasolla. Toinen tarkastelutaso on myös keskeisin syy miksi eri asevoimien toiminta- ja käyttöperiaatteet ovat samankaltaisia tai poikkeavat toisistaan. Tämä tason lähtökohdista kumpuavat ne tekijät mitkä ovat tuottaneet sotahistoriassa merkittävät voitot ja tappiot. Myös menestys tulevaisuuden sodankäynnissä perustuu näiden tekijöiden ymmärtämiseen ja oikeanlaiseen ennustamiseen.

– 3. Tarkastelutaso (puolustusjärjestelmän sodankäyntitapa) – sotataidon koulukunnat

KUVA

Sodankäyntitapa antaa hahmon puolustusjärjestelmälle ja sen asevoimien sotataidolliselle ajattelulle. Sen perusteella voi karkeasti ennustaa miten asevoima toimii sotanäyttämöllä, minkälaisia tavoitteita se asettaa eri sodankäynnin tasoille, miten se määrittelee menestymisen kriteerinsä ja minkälaista sotamateriaalia se todennäköisesti tarvitsee nyt ja lähitulevaisuudessa. Sodankäyntitapa polveutuu niistä valinnoista ja suuntauksista mitkä on tehty sotataidollisissa lähtökohdissa. Sodankäyntitapoja on neljä pääluokkaa. Niitä voidaan nimittää ja tarkastella monelta eri suunnalta ja näkökannalta. Yksi sana ei ole edustava kuvaamaan niissä piilevää moninaisuutta. Oheinen kuvio antaa vastauksen siihen mihin eri sodankäyntitapojen voittamisen taito perustuu, eli miten vastustaja voitetaan.

Sodankäyntitapojen voittamisen logiikka on ajaton. Sen sijaan ne keinot, millä asevoima etsii esimerkiksi vastustajan systeemin romahduttamista muuttuvat jatkuvasti monen eri tekijän summana. Kaikki pääluokat ovat siis jatkuvassa muutoksessa. Jokaisen asevoiman sotataidollisessa ajattelussa on piirteitä kaikista näistä pääluokista mutta asevoimilla on myös tapana painottaa juuri tiettyä pääluokkaa ensisijaisena. Nämä pääluokat edustavat samalla myös sotataidon alan koulukuntia. Toisen tarkastelutason suoruuden ja epäsuoruuden lähtökohdat periytyvät suoraan tähän jaotteluun siten että vasemmanpuoliset pääluokat edustavat sotataidollista suoruutta ja oikeanpuoliset taas epäsuoruutta.

Jokaiselle pääluokalle/koulukunnalle löytyy klassikkoedustaja, joka antaa niille oman värinsä. Esimerkiksi Mao Tsetung painotti vastustajan kulttuurin kukistamisen ensisijaisuutta. Maon mukaan kulttuurin kukistaminen on keskeistä, jotta vastustajan taistelutahto ja -kyky voidaan romahduttaa (ja joka mahdollistaa vastustajan systeemin romahduttamisen). Maon strategisen tason epäsuoruus ja sen sissisodan kaltainen olemus ovat tulleet tutuiksi länsimaisille asevoimille kuluneiden kymmenien vuosien aikana Vietnamissa, Irakissa ja Afganistanissa. Länsimaalainen suoruus on perinteisesti etsinyt keinoja vaikuttaa vastustajan taistelutahtoon ja -kykyyn ja edesauttaa tätä kautta systeemin romahdusta ja kulttuurin kukistamista. Oman aikamme länsimaisen suoruuden ja systeemin romahduttamisen koulukunnan klassikkoesimerkki on John Warden ja hänen ympyrämallinsa 1990-luvulta.

Mao ja Warden ovat antaneet koulukunnille ehkä liiankin omannäköisensä luonteen. Kulttuurin kukistamiseen tähtäävä koulukunta on kuitenkin muutakin kuin Mao. Myös systeemin romahduttamiseen viittaava koulukunta on muutakin kuin Warden ja hänen ympyränsä.

– 4. taso (puolustusjärjestelmän strategiset linjaukset)

Neljäs ja viides taso ovat konkreettisia. Niiden avulla pyritään pelkistämään sodankäynnin monimuotoisuus mahdollisimman tiiviiksi ja ymmärrettäväksi. Strategiset linjaukset tiivistyvät usein (operatiivisiksi) doktriineiksi. Niissä on ilmaistuna ne keskeiset lähtökohdat minkä varassa yhteiskunnat suuntaavat ja käyttävät aseellista voimaansa. Linjakkaasti kirjattu doktriini on juuri sitä mitä sitä soveltava asevoima on ja mihin se kykenee.

Sotataito saa doktriineissa kansantajuisen muodon. Operatiivinen doktriini kuvaa miten asevoima toimii sodassa ja miten asevoima rakentaa voittamisen edellytykset sotanäyttämöllä. Doktriineissa monimutkaiset sotataidolliset rakenteet ja pohdinnat pelkistyvät selkeiksi teeseiksi, joista osa voi olla tulevaisuusorientoituneita tavoitetiloja. Doktriinissa sotataito saa myös selkeämmän brändin ja mahdollisesti myös populistisen nimikkeen. Sissisodankäynti, vaikutusperusteiset operaatiot ja liikesodankäynti ovat kaikki sopivia nimikkeitä sotataidollisille (operatiivisille) doktriineille. Nimike ei ole useinkaan suoraan verrannollinen 3. tason sodankäyntitavan määritteille. Esimerkiksi amerikkalainen 1980-luvun liikesodankäynti perustui operatiivis-taktisesti enemmän suoraan systeemin romahduttamiseen kuin epäsuoraan liikkeellä kukistamiseen. Doktriinit eivät siis ole sotataidollisen tutkimuksen helmiä mutta ilman niitä sotataidollisten ajatusten ja konseptien sanoma ei välity asevoimien henkilöstölle tai muille yhteiskunnan toimijoille.

Sotilasstrategisilla linjauksilla määritetään aseellisen voiman suhde muihin valtion, kansakunnan tai sotilasliiton voimankäytön resursseihin. Siinä missä sota oli politiikan jatkamista toisin keinoin vielä kylmän sodan aikana, korostuu omassa ajassamme kansakuntien ja liittoumien käytössä olevien voimien jatkuva vuoropuhelu kriisien eri vaiheessa. Diplomaattiset, informaatioon liittyvät, sotilaalliset ja taloudelliset voimat ja potentiaalit (engl. DIME) tulee jatkuvasti suhteuttaa toisiinsa ja vallitseviin olosuhteisiin, jotta halutut sodan päämäärät saadaan täytetyksi. Normaaliajan silmin näiden voimavarojen käyttö näyttää selvältä ja loogiselta. Sota ja kriisi muuttavat näiden voimavarojen sisäistä luonnetta, merkitystä ja painoarvoa sodan ja kriisin eri vaiheissa.

Tässä artikkelissa on käsitelty vain sotataidon syvyystasoja. Mikä tahansa mainituista voimavaroista tarvitsee vastaavanlaisen syväluotaavan käsittelyn. Muuten on vaarana että yksittäinen voimavara voi muuttua koko puolustusjärjestelmän kriittiseksi heikkoudeksi. Strategisen tason toimijoilta vaaditaan paljon ymmärrystä mainittujen voimavarojen dynaamisen luonteen ymmärtämisestä.

– 5. taso (Puolustusjärjestelmän käyttö- ja toimintaperiaatteet)

Käyttö- ja toimintaperiaatteet (5. taso) ovat konkreettisin ja samalla myös yksityiskohtaisin ja sotataidollisesti pelkistetyin tarkastelutaso. Käyttö- ja toimintaperiaatteet sisältävät käytännönläheisiä ohjeita miten organisaation ja sen osajärjestelmien pitäisi toimia tietyissä olosuhteissa. Niiden perusteella määritellään tarkemmin miten ja missä olosuhteissa puolustusjärjestelmää käytetään ja esimerkiksi sen miten sen osajärjestelmien on tarkoitus toimia yhdessä. Käyttö- ja toimintaperiaatteiden määrittäminen on ensiarvoisen tärkeää myös suorituskykyjen kehittämisen kannalta.

Viides taso on syvällä asevoimien omissa tarpeissa. Saattaa näyttää siltä että yhteiskunta ja ihmiselämä ovat äärimmäisen kaukana 5.tason konseptien, normien ja toimintalinjojen kehyksessä. Toisaalta 1-3 tason sotataidon määrittelytöiden tarkoituksena oli kytkeä kulttuurinen, yhteiskunnallinen ja inhimillinen osaksi sotataidollisia pohdintoja tavalla, jonka pitäisi varmistaa että tämän viidennen tason yksityiskohdat ja asevoimille tarkoitettu teksti ovat mahdollisimman totta ja perustuvat todellisuuteen. Muuten on vaarana, että puolustusjärjestelmää valmistaudutaan toimiaan käyttö- ja toimintaperiaatteilla, jotka eivät liity mitenkään siihen sodankäyntiin, mikä syntyy sotivien osapuolten välille.

Sotataidollinen transformaatio – mikä todellisuudessa muuttuu?

Suorituskykykeskustelussa tarvitaan elinkaariajattelua. Sitä tarvitaan myös sotataidon kehittämisessä, vaikka sen toteuttaminen on huomattavasti vaikeammin hallittavissa kuin mitä se on materiaalin kehittämisen kontekstissa. Joka tapauksessa sotataidolliset ajatukset vaativat aika-ajoin päivittämistä. Sotataidollinen muutos ei tapahdu itsestään, eikä muutos ole siis väistämätöntä. Asevoima voi hyvinkin soveltaa sata vuotta vanhoja sotataidollisia ajatuksia moderneilla sotavälineillä. Vasta todellinen sota paljastaa todelliset puutteet sotataidon saralla, mutta silloin on jo myöhäistä.

Sotataidollisen ajattelun muutos on vakava, työläs ja laaja-alainen päätös ja se muuttaa väistämättä sotilashenkilökunnan mutta myös koko kansakunnan käsityksiä sotilaallisen voiman käytöstä. Muutos voi olla myös pienimuotoista ja hienosäätävää. Muutos on sitä perustavanlaatuisempi mitä ylempiä ja käsitteellisempiä (abstraktimpia) sotataidon tasoja ollaan muuttamassa (esim. 2-3 tasoa). Samalla muuttumisesta tulee työläämpää ja kansalliset tottumukset, opitut tavat sekä itsestäänselvyyksinä pidetyt ajattelutavat saattavat valjastua mentaalisiksi kuminauhoiksi, jotka jarruttavat ja mahdollisesti myös latistavat kehittämistyötä.

Sotataidon tarkastelutasojen muuttaminen vaatii selkeitä ja määrätietoisia muutosaskeleita. Amerikkalaiset lähtivät muuttamaan sodankäyntitapaansa rintamalinjaa puolustavasta mentaliteetista ja systeemin romahduttamisen logiikasta kohti vastustajan liikkeellä kukistamisen lähtökohtia. Kehittämistyö kesti 1970-luvun alkupuolelta aina 1980-luvun loppuun asti. Kyse ei ollut niinkään asevelvollisarmeijan muuttamisesta ammattiarmeijaksi ja uusien suorituskykyjen hankkimisesta. Kyse oli amerikkalaisille erittäin vaativasta muuttumisprosessista epävarmuutta ja kaaosta sietäväksi sekä alaisen aloitteellisuutta arvostavaksi ja dynaamiseksi asevoimaksi. Heillä näyttää olleen pyrkimyksiä saada muutoksia aikaan jopa sotataidon 2. tasolla, mutta tämä työ jäi selkeästi kesken (kuten useat tutkijat ovat huomauttaneet).

Amerikassa on 1990-luvun myötä palattu takaisin sotataidolliseen suoruuteen ja vastustajan systeemin romahduttamisesta on tullut dominoiva lähtökohta. Tämä on herättänyt kritiikkiä joissain amerikkalaiskirjoittajissa. Mainittakoon prikaatikenraali Huba Wass de Czege, liikesodankäynnin kehittäjien kärkihahmo. Myös professori Milan Vego (U.S. Naval War College) on osoittanut voimakasta kritiikkiä nykysuuntauksesta.

Venäläisestä sotataidosta on kirjoiteltu paljon kuluneen vuoden aikana. Hybridisodankäynti on nostettu yhteiseksi nimittäjäksi toteutuneille muutoksille. Hybridisodankäyntiin liittyvä yllätyksen kokemus perustuu siihen yksinkertaiseen perustotuuteen että sotataidon teoreettisia lähtökohtia ei edelleenkään ymmärretä eikä niitä jostain syystä ole osattu arvostaa. Vasta Ukrainan hyvin konkreettiset, rationaalisesti todennettavat ja aistien avulla todennettavat sodankäynnin ilmiöt ovat herättäneet kiinnostuksen sotataidon saralla. Vastaavalla tavalla kävi vuosina 1939–1941, jolloin saksalainen sodankäynnin taito pääsi yllättämään pahemman kerran. Kiinnostavaa on havaita että Blitzkrieg on jäänyt myyttiseksi ja tarunomaiseksi kuvaukseksi jotain sellaista mitä ei osata edelleenkään selittää. Jopa Bundeswehr on kiinnostavan tietämätön niistä sotataidollisista lähtökohdista mitkä tekivät sen edeltäjäorganisaatiosta maailman tehokkaimman sotakoneiston.

Venäläinen sotataidollinen ajattelu on vaikeasti ymmärrettävissä länsimaisille tarkkailijoille, koska venäläinen sotataidollinen ajattelu ei näytä olevan enää kopio länsimaisesta ajattelusta. Neuvosto-armeija ei omannut omaperäistä sotataidollista ajattelua ja kuka tahansa länsimaalainen tarkkailija pystyi tekemään tarkkojakin arvioita punakoneen seuraavasta siirrosta. 2010-luku on osoittanut miten venäläinen sotataidollinen ajattelu on ominut piirteitä itämaisesta sotataidollisesta epäsuoruudesta ja länsimaisesta sotataidollisesta suoruudesta (hybridi-malli). Piippalakkiarmeijasta on kuoriutunut melkeinpä Tšingis-kaanin armeija veroinen toimija, joka haastaa länsimaisen sotataidollisen suoruuden ja sen helposti ennustettavan tavanomaisuuden.

Länsimaat tulevat kohtaamaan lisää yllätyksiä ellei niillä ole kykyä ja halukkuutta tarkastella sodankäyntiä (myös) inhimillisenä ja kulttuurisena prosessina. Sotataidosta ja sen tutkimisesta ei ole syytä tehdä liian monimutkaista, koska se perustuu inhimillisten perusasioiden ymmärtämiseen. Sunzi kuvasi sotataidon olemusta 2000 vuotta sitten kirjansa IV luvussa seuraavasti:

”Voiton ennakointiin riittää rahvaan tieto.”

Tämä tieto löytyy sotataidon 1-2 tarkastelutasoilta, kunhan sen osaa onkia informaatiomerestä.