Juha Mälkki

Kylkiraudan seuraavassa numerossa (2/2015) käsitellään suomalaista sotataitoa historian, nykyhetken ja tulevaisuuden näkökulmista. Tarkoitus on herättää keskustelua niin uuden kuin vanhankin ajattelun kohtaamisesta. Tämä everstiluutnantti, VTT Juha Mälkin artikkeli johdattaa lukijan sotaidon moniulotteiseen maailmaan. Juha Mälkki tutkii ja kehittää suomalaista sotataitoa ja sotataidollista ajattelua Puolustusvoimien tutkimuslaitoksessa

Keskustelu hybridisodankäynnin ympäriltä käy kuumana koko läntisessä maailmassa. Termin luonteesta ja merkityksestä on esitetty paljon erilaisia mutta myös samankaltaisia tulkintoja. Sotataidolliset arviot ovat sen sijaan jääneet vähemmälle. Tämän artikkelin tarkoituksena on nostaa esille uudenlainen näkemys termistä ja sen hyödynnettävyydestä. Sotataidollisten tulkintojen tarkoituksena on liittää termi voittamisen ja kukistamisen taidon vuosituhantiseen keskusteluun.

Jostain syystä sotataito ja siihen liittyvä ajattelu, ajattelutavat ja teoriat jäävät toissijaisiksi sodankäyntikeskusteluissa. Huomio kiinnitetään ehkä liiankin nopeasti siihen miltä sota näyttää, missä se on, kuka siellä on ja miten siellä toimitaan. On toki tärkeää muodostaa käsitys sodan kuvasta ja heijastaa näitä uhkakuvapolitiikkaan. Yhtä tärkeää on saada oppia nykyaikaisesta taistelukentästä ja siinä käytetyistä suorituskyvyistä. Tulevaisuusorientoituneilta näkemyksiltä vaaditaan toisaalta enemmän kuin pelkästään toteamuksia sodankäynnin variaatioiden lisääntymisestä ja että sodankäynnistä tulee entistä vaikeammin ennustettavaa, kaaosmaista, monimutkaista ja kompleksista. Vaarana on muuten joutuminen sotiin yllätettynä, valmistautumattomina ja reagoijan asemassa.

Sotataidollisten arviointien avulla on tarkoitus ymmärtää mahdollisimman realistisesti mitä huomisen sodankäynti on ja minkälaisia piirteitä se voi saada. Sunzi kirjoitti aikoinaan:

”[…] voittoisa armeija voittaa jo, ennen kuin hakeutuu taisteluun. Häviävän armeija taistelee ensin ja vasta sitten hakee voittoa.”

Hybridisodankäynti-keskustelu sisältää potentiaalia, jos se osataan hyödyntää oikein. Lähes samanlaisesta potentiaalista oli kyse toisen maailmansodan aikaisessa Blitzkrieg-ilmiössä, joka amerikkalaisessa pohdinnassa jalostui liikesodankäynnin konseptiksi (Maneuver Warfare) kylmän sodan aikana. Kyse oli siitä, miten asevoiman sotataidollisilla ajatuksilla sekä johtamisen (Command and Control) lähtökohdilla ajateltiin pystyttävän kukistamaan vastustaja jo ennen kuin se hakeutui taisteluun. Tältä osin Blitzkrieg ja Hybridisodankäynti ovat sotataidollisina konsepteina lähellä toisiaan. Liikesodankäynti on Naton sotahistoriaa, eikä siitä ole jäljellä kuin yleistetty konsepti ylivoimaisesta päätöksentekosyklistä.

Kylmän sodan myötä sotanäyttämöltä ei poistunut vain vastustaja ja vihollinen, vaan kunnioitusta herättänyt toimija, joilla oli mahdollisuus haastaa Nato ja pakottaa se vastavuoroiseen sodankäyntiin. 1990-luvulta alkaen huomio siirtyi pois sotataidon elementeistä (taktiikka, operaatiotaito ja strategia) sekä sotataidon teorioista ja sotataidon historiallisesta perinteestä. Terrorismin vastaisessa sodassa kahakoiden ja taisteluiden voittamisesta muodostui itsetarkoitus ja voiton tavoittelu ohjasi, Sunzin ajatusta lainattaessa, asevoimat häviämisen tielle. Syynä on se yksinkertainen perusasia, että taistelut painottuvat aina taktiselle tasolle ja taktisen tason voitto ei kumuloidu automaattisesti strategis-operatiiviselle tasolle. Tämän läksyn Yhdysvallat oppi jo Vietnamin sodasta. Nyt läksy on – todennäköisesti – opittu jälleen kerran uudestaan. Eikä kyse ole vain Yhdysvalloista vaan koko läntisestä maailmasta, jota yhdistää samanlaiset sotataidollisen ajattelun lähtökohdat.

Hybridisodankäynti sisältää voittamisen kaavan

Pelkistetyn määritelmän mukaisesti hybridisodankäynnissä sulautuu toisiinsa tavanomainen (conventional) ja epätavanomainen (unconventional) sodankäynti. Tämä määritelmä antaa vastauksia siihen miltä hybridisodankäynnin toteuttaja näyttää ja miten se koetaan suhteessa omaan (länsimaiseen) sodankäyntitapaan. Yhtä hyvin voitaisiin käyttää myös termejä säännöllinen (regular) vastaan epäsäännöllinen (irregular) tai symmetrinen (symmetrical) vastaan epäsymmetrinen (asymmetrical). Lähtökohtana on siis oma tavanomaisuus suhteessa koettuun vieraaseen ja vihamieliseen epätavanomaisuuteen. Nämä termit edustavat itsessään perinteistä länsimaista poliittisorientoitunutta sodankäynnin ajattelutapaa ja sitä tavanomaisuutta mitä länsimaiset asevoimat ovat historiallisesti edustaneet ja mitä ne edustavat edelleen. Politisoituneet termit sissisota, terrorismi, vastakumoukselliset operaatiot eivät nimittäin kuvaa sitä mitä ne sotataidollisesti edustavat ja minkälaista potentiaalia ne sotataidollisesti tarjoavat.

Hybridisodankäynnissä ei ole mitään uutta mutta itse termi on uusi. Termi on kuitenkin sotataidon teorian ytimessä. Termin autosovellus on konkreettinen ja helposti ymmärrettävissä: hybridiautossa toisiinsa sulautuu kaksi erilaista voimanlähdettä. Sodankäynnin ja erityisesti sotataidon kontekstissa termi on abstraktimpi ja samalla monimutkaisempi. Hybridisodankäynnin termi ei sulauta toisiinsa erilaisia teknisiä laitteita tai järjestelmiä, vaan jotain paljon perustavanlaatuisempaa. Sotataidon käsitejärjestelmässä hybridisodankäynnissä sulautuu toisiinsa kaksi erilaista sotataidollista lähtökohtaa. Englanninkielisessä keskustelussa näitä lähtökohtia kutsutaan eräänlaisina lähestymistapoina sodankäyntiin: ”approach to warfare”. Niillä viitataan sotataidollisiin perusteisiin, paradigmoihin, jotka ovat keskenään perustavanlaatuisesti erilaisia. Jokaisella asevoimalla on oma persoonallinen tapansa painottaa näitä lähtökohtia omalla tavallaan. Niiden muuttaminen voi osoittautua vaikeaksi. Muuttumista jarruttavat sotilaselämän traditiot, perinteet, byrokratia ja autoritaarisuus. Kulttuuri itsessään voi tuottaa muuttumisen esteitä.

Kaksi erilaista sotataidollista lähtökohtaa voidaan pelkistää suoraan (direct approach) ja epäsuoraan lähtökohtaan (indirect approach). Nämä ovat sotataidon alan termejä, joiden avulla avautuu uudenlaisia näkymiä voimankäytön lähtökohtiin ja voittamisen taitoon ja taiteeseen. Epäsuoruus on sitä samaa mitä sir Basil H. Liddell Hart tarkasteli epäsuorana strategiana toisen maailmansodan jälkeen – ja myös ennen. Liddell Hartilta jäi teorianrakentaminen puoliväliin, eikä hän teoksissaan valottanut suoruuden ja epäsuoruuden välistä rajanvetoa. Hän tosin havaitsi epäsuoruuden ja sissisodankäynnin yhteneväisyydet (ja pelästyi havainnoistaan). Vaikutuksen kohdentaminen vastustajan kriittisiin järjestelmiin tai sen johtamispaikoille ei edusta automaattisesti epäsuoruutta. Kyber ei automaattisesti edusta epäsuoruutta tai edes epätavanomaisuutta. Sotataidollisesti kiinnostuksen kohteena on se vaikutus mitä tietyillä teoilla ja toimilla saavutetaan vastustajaan juuri tietyssä ajassa ja paikassa. Sunzi kirjoittaa:

”Yleensä taisteluun liityttäessä käytetään suoria toimia. Epäsuoria toimia käyttämällä voitetaan. Taitavat epäsuorat toimet ovat rajattomia kuin taivas ja maa sekä ehtymättömiä kuin joet ja meret.”

Liddell Hartin keskeisin väite oli että epäsuoruus on ainoa tie poliittis-strategiseen voittoon ja ainoa tie resursseja säästävään toimintalinjaan. Tämä ei vastaa länsimaisen sodankäynnin käytäntöorientoitunutta lähtökohtaa, joka edustaa ensisijaisesti (taisteluun hakeutuvaa) suoruutta. Sotataidollinen suoruus ja tavanomaisuus koetaan länsimaissa epäsuoruutta houkuttavammaksi, koska sen avulla sodankäynnin osapuolet saadaan lokeroitua hallittaviksi järjestelmiksi ja systeemeiksi (Methodical Warfare). Systeeminen tarkastelu ohjaa ajattelemaan että vastustaja on järjestelmiin ja systeemeihin tiivistettävä rakenne, kuten eversti John A. Warden (USAF) asian ilmaisi 1990-luvulla teoksessaan Enemy as a System.

The Strategic ring model (John Warden, Brief: Planning to Win, Venturist Inc. 1998)

Tavanomaisuus ja suoruus ovat toisaalta hyvin tehokkaita sotataidollisena lähtökohtana. Parhaimmillaan ne muodostavat voittamattoman koneiston, joka kukistaa minkä tahansa eteensä eksyvän. Pahimmillaan koneisto pyörii tyhjään koska se ei ymmärrä mitä se pitäisi tehdä, miksi ja missä aikataulussa. Tavanomaisuuteen tottuneelle epäsuoruus on vaikeammin määriteltävissä, koska se ei näytä noudattavan niitä perusperiaatteita mihin länsimainen tiedekäsitys, avoimuuden vaade, tekninen orientaatio ja argumentaation tarkkuus perustuvat. Epäsuora lähtökohta perustuu siihen että vastustaja nähdään ensisijaisesti kulttuurisena toimijana. Siinä missä suoruudessa korostuvat oman toiminnan huolellinen suunnittelu ja vaikuttamisen loogisten syy-seuraus -yhteyksien määrittäminen, epäsuoruudessa korostuvat vastustajan syvällinen ymmärtäminen ja sen kulttuurisen tason Akilleen kantapäiden paikantaminen sekä niihin vaikuttaminen. Epäsuoruuden lähtökohtana on paikantaa vastustajan suunnitelmien taustalla olevat kulttuuriset oletukset, jotka ovat siis sodankäynnin kontekstissa sotataidollisia oletuksia ja itsestäänselvyyksiä. Ehkä Sunzi tarkoitti juuri tätä seuraavalla ajatuksellaan:

”Erinomaisinta ei siis ole sata taistelua ja sata voittoa, vaan vihollisen kukistaminen taistelutta. Siksi tärkeintä on hyökätä suunnitelmaa vastaan, seuraavaksi tärkeintä on hyökätä liittoutumia vastaan ja vasta sitten sotilaita vastaan. Huonoin vaihtoehto on hyökätä linnoitettuihin kaupunkeihin.”

Vihollisen kukistaminen taisteluitta ei siis tarkoita että yksikin pudotettu pommi tai kaatunut sotilas olisi liikaa ja rikkoisi ideaalin ja ihanteen. Sillä lähinnä tarkoitetaan että lähtökohdaksi ei pitäisi ottaa hyökkäystä linnoitettuihin kaupunkeihin tai vain asevoimien välistä (taktista) kahakkaa. Wardenin kuuluisa kuuden kehän malli pyrki välttämään tätä painottamalla ympyrän sisäisiä kehiä ja etenkin johtamiseen ja päätöksentekoon vaikuttamista. Vaikuttaminen oli tosin lähinnä maalittamista ja aikakauden täsmäaseiden tarkoituksenmukaista käyttöä. Wardenin ympyrä oli suoruuden maksimointia – toki omalla aikakaudellaan hyvin tehokasta vaikuttavuuden optimointia. Mallista jäi puuttumaan älykäs inhimillinen vastustaja joka ei tyydy vain odottamaan seuraavaa päälle putoavaa pommikuormaa ja siis tyydy tuhottavan osapuolen rooliin.

Miltä hybridisodankäynti tuntuu ja miltä se näyttää?

Hybridisota tulkitaan usein sodaksi jossa käytetään laaja-alaisesti erilaisia keinoja. Keinovalikoiman laajuus on toisaalta vain osoitus hybridisodan suoruuden ja epäsuoruuden liittymisenä kaikkialle inhimilliseen elämään: talouteen, diplomatiaan, informaatioon, kulttuuriin, tieteeseen ja sotilaalliseen ulottuvuuteen. Nämä kaikki toimivat ihmiskulttuurin varassa. Ihmiskulttuuri on myös paras suoja hybridisodankäyntiä vastaan. Ihmiskulttuuri on toisaalta myös hybridisodankäynnin heikoin lenkki, etenkin jos sen luonnetta ja dynamiikkaa ei ymmärretä.

Hybridisodankäynti ei ole shakkia – se muistuttaa pikemminkin Go-peliä (wéiqi). Länsimaiselta taktiselta shakinpelaajalta vaaditaan hybridisodankäynnissä kykyä heittäytyä monimutkaiseen strategiseen ajatteluun ja sodankäynnissä operatiivisen ajattelun syövereihin. Tilannetietoisuuden rakentamisessa korostuvat tasapainottelu loogisesti päätellyn ja intuitiivisesti oivalletun välillä. Toisaalta sodankäynti on aina perustunut parhaimmillaan ja pahimmillaan hybridinomaisuuteen, joka samalla on mahdollistanut toisen osapuolen yllättämisen ja harhauttamisen (vrt. Sunzi). Nykyaikainen hybridisodankäynti on tosin aikaisempaa moninaisempaa: sotilasoperaatiolla ei tavoitella pelkästään sotilaallisia tavoitteista, vaan niillä etsitään välillisten vaikutusten avulla kokonaisvaikuttavuutta vastustajaan. Haavoittuvia rakenteita ovat erilaiset liittoumat, liitokset (JOINT), hallinnonalojen välisten vastuiden saumat mutta myös moraali-, eettisyys- ja oikeudenmukaisuuskäsitykset. Suunnitelmia ja etenkin näiden taustalla olevia lähtökohtia vastaan hyökkäämällä pyritään halvaannuttamaan päätöksenteko ja tekemään päätöksenteosta toisarvoista ja lopulta myös merkityksetöntä.

Hybridisodankäynnissä hyödynnetään vastustajan kulttuurisia tapoja ja itsestäänselvyyksiä. Vastustaja saatetaan houkutella kahakoihin, taisteluihin ja toimiin, jota näyttävät tarjoavan helppoja ja nopeita pikavoittoja. Todellisuudessa vastustaja harhautetaan kiinnittämään huomionsa toissijaisiin seikkoihin. Sosiaalisen median kahakat ovat hyvä esimerkki. Niiden tarkoitus on sitoa yksittäisten toimijoiden ja pian myös laajempien ihmisryhmien huomio pois oleellisesta. Tehokkaimmillaan trollaamisen avulla puolustaja sidotaan ja uuvutetaan totuudenpuolustamisen kulutustaisteluissa, joiden voittamiset ja häviämiset saattavat jäädä merkityksettömiksi. Näihin taisteluihin houkuttelussa käytetään hyväksi kohteen kulttuurisia ominaisuuksia ja keskustelukulttuurin käytänteitä.

Kahden erilaisen sotataidollisen lähtökohdan sulauttaminen voi osoittautua liian vaikeaksi tehtäväksi läntisille asevoimille. Ne ovat vaikeiden päätösten edessä. Niillä ei ole toisaalta enää varaa heittäytyä toivomaan että niiden vastustajat tyytyisivät osoittamaan tulevaisuuden sotanäyttämöillä niiden kaipaamaa tavanomaisuutta, suoruutta, avoimuutta ja ritarillisuutta. Hybridisodankäynnissä ei ole teoreettisessa mielessä mitään radikaalisti uutta. Kiinnostavampaa on tosin pohtia miksi sentyyppiseen varautuminen ja siihen liittyvien sotataidollisten ajatusten omaksuminen on ollut länsimaisille osapuolille perinteisesti niinkin työlästä.