Suurhyökkäystä torjuttiin Lappeenrannassa
Harva olisi uskonut, että ennen kesälomakauden alkua, kahdeksi aurinkoiseksi arkipäiväksi ja vieläpä alkuviikosta saataisiin koottua 138 sotahistoriasta kiinnostunutta Lappeenrantaan. Seminaariin saapui osallistujia ympäri Suomea. Heidät oli paikalle kesäkuun 9. ja 10. päiväksi innostanut Etelä-Karjalan kadettipiirin ja Maasotakoulun yhteistyössä järjestämä ”Tulimyrskyn keskellä – Jatkosodan suurhyökkäyksen torjunnan 70-vuotisjuhlaseminaari”.
Etelä-Karjalan kadettipiiri ei pelkin omin voimavaroin olisi pystynyt näinkin suurta seminaaria järjestämään. Maasotakoulun tuki oli ensiarvoisen tärkeää, samoin suuren yleisömassan muonittaneet ja kahvittaneet Leijona Catering sekä Lappeenrannan Sotilaskotiyhdistys. Kynnyskysymys koko tilaisuuden toteutumiselle oli Kadettikunnan ja ennen kaikkea Sotavahinkosäätiön luottamus hankkeen toteutumiselle. Tieto Sotavahinkosäätiön myöntämästä 2 000 euron maanpuolustuspalkinnosta saatiin seminaariin avaushetkellä ja suuri helpotuksen tunne valtasi tilaisuuden järjestäjät. Kiitokset Sotavahinkosäätiölle ja Kadettikunnalle!
Valtakunnalliseen seminaariin valtakunnalliset kärkinimet
Suuri osallistujamäärä selittynee osaltaan sillä, että seminaari oli avoin ja maksuton. Suurhyökkäyksen 70-vuotispäivä teki aiheesta myös ajankohtaisen. Suurhyökkäys oli ollut seminaariviikolla ja jopa sitä ennen esillä muun muassa sanoma- ja aikakauslehdistössä erilaisina katsauksina sekä erikoisnumeroina. Suurimpana tekijänä seminaarin suosioon voidaan kuitenkin pitää esitelmien pitäjien korkealuokkaisuutta. Seminaarin puhujat haluttiin koota tasokkaimmista suomalaista sotahistoriaa ja nimenomaan sotataidon historiaa tutkivista sekä opettavista asiantuntijoista. Kaikki eivät harmikseen työkiireiden ja muiden syiden johdosta puhujiksi ennättäneet, mutta esimerkiksi sellaisten tutkijoiden kuin Ohto Manninen, Pasi Kesseli, Pasi Tuunainen ja Mikko Karjalainen saaminen samaan yleisötapahtumaan oli poikkeuksellisen arvokas tilanne.
Seminaareja on mahdollista järjestää myös niin, että kutsuu alustajiksi harrastelijoita ja populisteja, jolloin saa varmasti aikaan kiistelyä, riitelyä ja otsikoita. Se ei kuitenkaan kuulu Kadettikunnan tavoitteisiin ja henkeen. Seminaarin valmistelujen ja toimeenpanon ”punaista lankaa” voisikin luonnehtia saksankielisen kehotuksen kautta: ”Viel leisten, wenig hervortreten – mehr sein als scheinen”. (Paljon tee, vähemmän esiinny – enemmän ole, kuin miltä näytät. Alfred Graf von Schlieffen, preussilainen sotamarsalkka).
Suurhyökkäyksen taustatiedoista
Seminaarin ensimmäisen esitelmän ”Yleistilanteen kehittyminen Päämajan näkökulmasta kesään 1944 saavuttaessa” piti Kansallisarkiston kehittämispäällikkö, dosentti Mikko Karjalainen. Selkeässä esitelmässä nostettiin esille liittoutuneiden Afrikkaan tekemän maihinnousun vaikutus marsalkka Mannerheimin ajatuksiin saksalaisten voiton mahdollisuuksista. Päämajassa ajatus Saksan mahdollisuuksien heikkenemisestä vahvistui vuoden 1943 kuluessa entisestään, eikä ollut ihme, että toistuvilla tarkastuskäynneillä Pääasemaan ja niitä seuranneilla kirjallisilla käskyillä patistettiin kenttäarmeijaa tehostamaan pääpuolustuslinjan kenttävarustustöitä ja lisäämään Pääaseman syvyyttä.
Professori emeritus Ohto Mannisen esitelmä ”Suomen radiotiedustelun muodostama kuva kesän 1944 suurhyökkäyksistä” ei jättänyt arvailujen varaan suomalaisen radiotiedustelun tehokkuutta. Avattujen sanomien määrä ja niiden sisältämien tietojen arvokkuus olivat vakuuttavia. Tiedusteluorganisaatiomme johdolla oli myös toimiva kansainvälinen yhteistoimintaverkko, jonka avulla tietoja vaihdettiin puolin ja toisin. Näin saatiin toimialan tehokkuutta edistettyä entisestään. Mannisen esitelmässä tuotiin myös hienosti esiin, että radiotiedustelu oli kuitenkin vain yksi tiedustelulaji muiden joukossa. Eri tiedustelulajien kautta saatujen tietojen yhdistäminen ja muidenkin lähteiden avulla varmennettujen tietojen perusteella laaditut analyysit ovat lopputuote, joita sotilasjohto tarvitsi. Kesällä 1944 oli toki hätkähdyttäviä hetkiä, kun esimerkiksi käytössä olevasta tilannekuvasta poiketen saadaan 20. kesäkuuta radiotiedustelulta tieto, jonka mukaan punapanssari ajaa Viipurin kaduilla.
Emeritusprofessori Ohto Manninen esitelmöi radiotiedustelun muodostamasta kuvasta kesän 1944 tapahtumista. Manniselta julkaistaan myös tutkimus Viipurin menetykseen liittyneistä tekijöistä.
Everstiluutnantti Janne Mäkitalo käsitteli kolmannessa esitelmässä Pääaseman tilaa ja puna-armeijan operatiivista suunnitelmaa. Esitelmässä kuvattiin pääpuolustuslinjan sijoittumiseen johtaneita syitä ja niistä aiheutuneita operatiivisia, taktisia ja pioneeritoiminnallisia ongelmia. Puna-armeijan operaation taustalla oli tarkoitus luoda edellytykset ”mittakaavalla voittamiseen” sekä siihen, että Leningradin rintamalla oli kyky ”tulvia vastustajan yli”. Näissä tavoitteissa rintaman komentaja armeijankenraali Leonid Govorov onnistui. Stalinin neljännen strategisen iskun takana jyllännyttä voimaa ei ollut tarkoitus pysäyttää talvisodan rajalle, Lappeenrantaan tai Kymijoellekaan. Hyökkäystä aiottiin jatkaa niin pitkälle, kunnes kenttäarmeija olisi luhistunut. Isoin voimin ei pyritä pieniin tavoitteisiin.
Pääasema murtuu
Mäkitalo jatkoi seuraavassa esitelmässään Valkeasaaren läpimurtoon. Hän kuvasi Pääaseman sijoittumisen nimenomaan Valkeasaaren lohkolla aiheuttaneita ongelmia ja lohkolla rintamavastuun vain kolme viikkoa ennen suurhyökkäystä ottaneen Jalkaväkirykmentti 1:n pettymystä huomatessaan kuinka huonolla tasolla kahdessa ja puolessa vuodessa aikaan saadut linnoitteet ja esteet olivat. Esitelmässä käsiteltiin asemiin kohdistunutta ennakkotuhoamistulitusta, kesäkuun 9. päivän tulivalmistelua sekä tiedustelu- ja tunnusteluhyökkäyksiä sekä Mottorin mutkaan lopulta syntynyttä sisäänmurtoa. Varsinaisen suurhyökkäyspäivän tapahtumissa edettiin aamun tulivalmistelusta dramaattisen läpimurron kautta siihen, kun kahden vahvennetun vihollisdivisioonan joukot olivat edenneet Uusi-Alakylän reunaan, syntynyttä aukkoa levennettiin ja liikettä vahvennettiin panssariläpimurtorykmenttien sekä rynnäkkötykkirykmentin voimin.
Kenraaliluutnantti Heikki Nikusen esitelmässä ”Suurhyökkäyksen ilmatoiminta” käsiteltiin suurhyökkäyksen ilmatoimintaa sekä vihollisen että omasta näkökulmasta. Esityksen painopiste oli suomalaisessa hävittäjätorjunnassa, lentopommituksissa sekä osasto Kuhlmeyn toiminnassa. Esitelmän päätteeksi Nikunen nosti esille ilmavoimiemme menestystekijät kesän 1944 kokemusten perusteella. Korkea koulutustaso kaikilla alueilla, kattava ilmavalvonta, tehokas taistelunjohto, korkeatasoinen ilmataistelutaktiikka ja hävittäjälentäjien yhtenäinen peruskoulutus ennen erikoistumista omaan kalustoon loivat edellytykset suurhyökkäyksen torjunnan ilmatoiminnan onnistumiseen.
Vastahyökkäyksiä ja katkeria menetyksiä
Everstiluutnantti Yrjö Lehtosen esitelmän ” VT-aseman murtuminen ja Kuuterselän vastahyökkäys” alussa luotiin katsaus Vammelsuu–Taipale -linjan yleisrakenteeseen ja aikaansaatuihin linnoitteisiin. Neuvostoliittolaisista ilmakuvat antoivat vakuuttavan kuvan Siiranmäellä ja Kuuterselässä tehtyjen töiden laajuudesta Pääasemaan verrattuna, mutta kertoivat samalla myös VT-aseman akilleenkantapään olleen taktisen syvyyden puutteen. Lehtosen esitelmä eteni IV armeijakunnan viivytyssuunnitelman ja Leningradin rintaman hyökkäyssuunnitelman kautta Taisteluosasto Puroman vastahyökkäykseen Kuuterselässä. Vaikka vastahyökkäys ei onnistunut lopulliseen tavoitteeseensa pääsemään, se oli varoitus puna-armeijan yhtymien komentajille. Suomalaiset joukot olivat edelleen hyökkäyskunnossa, eikä yltiöpäiseen ja nopeaan etenemiseen ollut vara uskaltautua. VT-asemassa ja sen luoteis- ja pohjoispuolisella alueella saavutettiin ajanvoittoa VKT-aseman miehittämistä varten, mutta kaikilta osin ei riittävästi. Vihollisen liike jatkui Kämärän–Säiniön suunnassa odotettua nopeammin.
Everstiluutnantti Mäkitalo jatkoi esitelmällä ”Viipurin menetys”. Esityksessä kuvattiin Viipurin symbolista, henkistä ja sotilaallista merkitystä. Viipuri ja sen ympäristö muodostivat sotilaallisessa mielessä vaarallisen kapeikon, joka vihollisen näkökulmasta ei tehnyt aluetta hyökkäyksen jatkamisen kannalta parhaaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi. Kaupunki oli symboliselta arvoltaan kuitenkin myös Neuvostoliitolle niin tärkeä, että se oli ehdottomasti vallattava. Sekä suomalaiset että neuvostoliittolaiset ymmärsivät jo aikaisessa vaiheessa suunnata valmisteluja Viipurin itä- ja koillissuunnassa toimimiseksi, koska sitä kautta avautuisi paremmat mahdollisuudet operoida syvemmälle asetettujen tavoitteiden suuntaan. Mäkitalon esitelmässä painotettiin eversti Kempin 20.prikaatin saaman tehtävän kriittisiä kohtia. IV armeijakunnan komentaja antoi katteettoman lupauksen siitä, että IV AK vastaa kaupungin puolustuksesta 20. kesäkuuta iltaan saakka.
Prikaatin junakuljetuksien viivästyminen vähensi puolustusvalmisteluihin jäänyttä aikaa. Kempin miehet joutuivat ryhmittymään suurelta osin valmistelemattomiin asemiin. Kun vihollishyökkäys alkoi, konkretisoitui sodan ”usva”, etenkin epävarmuustekijät ja kitka, kaikessa karmeudessaan II pataljoonan ja sen 6.komppanian alueella. Viipuri menetettiin ilman että siitä olisi käyty todellista, viiden tuhannen miehen taistelua, jota olisivat kaikella tulellaan tukeneet raskas ja kevyt patteristo sekä kranaatinheitinkomppania, pataljoonien kranaatinheitinjoukkueet sekä prikaatille alistetut rynnäkkötykit sekä panssarintorjunta-aseet. Syy ei kuitenkaan ollut miesten ja tukevien tuliyksiköiden, vaan asetelman, johon prikaati istutettiin. Viipurin menetykseen liittyvä laaja kirjallisuus valottaa menetyksen moninaisia syitä. Kesän jälkeen olemme saamassa aiheeseen liittyvää lisätietoa, kun professori emeritus Ohto Mannisen tutkimus julkaistaan.
Torjuntavoitto!
Sotilasprofessori Pasi Kesselin esitelmässä ”Tali–Ihantalan torjuntavoitto” selvennettiin tämän pohjoismaiden sotahistorian suurimman taistelun rakennetta ja sisältöä. Kyse ei ole yhdestä yhtenäisestä taistelusta, vaan useiden taisteluiden sarjasta. Voidaan puhua myös kaksoistaistelusta, koska Talin ja Ihantalan maantieteellinen etäisyyskin on yli kymmenen kilometriä. Jotkut ovat saattaneet jopa luulla, että Viipurin lähellä on kylä nimeltä Tali–Ihantala. Kesselin esitelmä loi perusteellisen katsauksen Leningradin rintaman johtosuhteisiin, hyökkäyssuunnitelmaan, muuttuvan maaston vaikutusten vuoksi tarkistettuun tavoitteenasetteluun, suomalaisjoukkojen johtosuhteisiin sekä itse taistelujen sarjaan. Puna-armeijan hyökkäys eri vaiheineen, suomalaisten vastahyökkäykset, ymmärrys siitä että VKT-asemaa ei kyetäkään saamaan takaisin Talin suunnalla ja rintamalinjan oikaisu Ihantalan–Tähtelän tasalle olivat Kesselin esityksen keskeistä sisältöä. Esitelmä konkretisoi jatkuvan aktiivisen vastatoiminnan, aloitteen tempaamisen ja vaikutuksen keskittämisen merkitystä siinä, että vihollisen voima alkoi ehtyä. Sotilasprofessori Kesselin johtopäätöksinä Ihantalan kestämisen syistä olivat edulliset maastotekijät, joukkojen motivaatio, ennakointikyky – erityisesti vahvennuksien suuntaamisessa, oikea-aikainen vetäytyminen, tykistön teho, ilmavoimien tuki ja panssarintorjunta. Eivätpä taida nuo tekijät olla vanhentuneita vielä tänäkään päivänä, vaikkapa Maavoimien taistelu 2015:a pohdittaessa… Nykypäivän taktikoiden on edelleenkin syytä tuntea sotataitomme historiaa.
Sotilasprofessori Kesselin johtopäätökset Ihantalan kestämisen syistä
Seminaariesitykset painottuivat voimakkaasti Karjalan kannaksen tapahtumiin, koska alue muodosti kesän 1944 suurhyökkäyksen ja sen torjunnan päänäyttämön. Muilta rintamanosilta oli poimittu suomalaisen sotataidon ja taktiikan kannalta ehkä antoisin taisteluesimerkki. Dosentti Pasi Tuunainen piti ansiokkaan esitelmän ”Voitto korvessa – Ilomantsin mottitaistelut kesällä 1944”. Häntä voi pitää suomalaisen mottitaktiikan ja -taktikkojen todellisena asiantuntijana, eikä esitys tälläkään kertaa jättänyt kuulijoita kylmäksi. Tiivis ja loogisesti jäsennelty esitys eteni kuin näytelmä, joka loi kuulijoiden mieleen kokonaiskuvan Ryhmä Raappanasta, komentajan hyökkäyssuunnitelmasta, operaatioalueen maaston erityisominaisuuksista ja niiden asettamista vaatimuksista joukoille, mottitaistelujen johtamiseen liittyvistä sotataidollisista kysymyksistä sekä menestyksekkään taistelusarjan lopputuloksesta ja merkityksestä. Jos nuori upseeri haluaa laajentaa taktista ajatteluaan nykyisten manuaalien ulkopuolelle, haluten konkretisoida sitä, mitä esimerkiksi aktiivisuus, yllätys, aloitteen tempaaminen, sotaliike, olosuhteiden ja maaston hyväksikäyttö, voimien taloudellinen käyttö ja voimien vaikutuksen keskittäminen tarkoittavat, voi Ilomantsin mottitaisteluihin perehtymistä suositella lämpimästi. Vaikka esimerkiksi varustus, aseistus ja johtamisjärjestelmä ovat nykyään aivan jotain muuta kuin elokuussa 1944, muodostaa Ilomantsi erinomaisen alustan ”taktiselle aivojumpalle”.
Yhteenvetoa
Everstiluutnantti Mäkitalo käsitteli seminaarin viimeisessä esitelmässä ”Suurhyökkäyksen saldo” sitä merkitystä, jota Stalinin neljännen strategisen iskun onnistunut torjunta edelleenkin edustaa. Torjuntavoiton vaikutus suomalaisessa sotataidossa ja ohjesäännöstössä näkyy edelleen. Monet esimerkiksi yleistaktiikassa, puolustustaktiikassa, panssarintorjunnan periaatteissa, linnoittamisessa ja jopa joukkojen kokoonpanoissa vallitsevat painotukset on jäljitettävissä kesän 1944 kokemuksiin. Osa kokemuksista oli jo aiemmin tiedossa olevia havaintoja vahvistavia, mutta etenkin Tali–Ihantalan suurtaistelun yhteydessä tehdyt havainnot tulenkäytön suunnittelusta ja toteutuksesta, vastahyökkäyksien suuntaamisesta ja painopisteen muodostamisesta olivat ainutkertaisia. Taistelukenttä on luonnollisesti 70 vuodessa muuttunut sotateknisen kehityksen vuoksi, mutta suuri osa silloisista opeista on edelleenkin sovellettavissa.
Torjuntavoiton merkitys suomalaiselle sotataidolle on suuri, mutta suurimmaksi nousee kesän 1944 merkitys kansainvälisessä kontekstissa. Toisessa maailmansodassa sotaakäyneistä eurooppalaisista maista ainoastaan kolmen maan pääkaupunki jäi miehittämättä: Moskova, Lontoo ja Helsinki. Voimasuhteiden epätasapaino puna-armeijan ja kenttäarmeijamme välillä, kaikki saamamme tukikin huomioiden, oli niin valtava, että oli todellinen ihme että Suomi pelastui ja säilyi itsenäisenä valtiona. Aksel Fredrik Airo kehottikin niitä, jotka edelleen osoittivat syyttävää sormea Valkeasaaren tai Viipurin johdosta, nostamaan katseensa sodan päätösvaiheen kokonaiskuvaan. Pienillä ”kauneusvirheillä” ei ole merkitystä, kun ymmärtää sen sotahistoriallisen poikkeuksellisuuden, jota torjuntavoittomme edustaa. Kenttäarmeija kaikkine puolustushaaroineen oli syyskuun 4. päivä 1944 kärsityistä tappioistakin huolimatta taistelukykyinen ja hengeltään eheä, sitä todistivat kesän viimeisetkin taisteluvaiheet. Puna-armeija oli torjuttu jokaisessa suunnassa.
Seminaarin päätteeksi esitelmien pitäjät kokoontuivat paneelikeskusteluun, jonka ytimen muodostivat seminaarivieraiden esittämien kirjallisten kysymysten vastaukset. Käytössä ollut aika ei mahdollistanut syvällisempää keskustelua, mutta kahden päivän kuluessa esille nousseet kiintoisimmat erilliskysymykset pystyttiin käsittelemään. Yleisöstä oli aistittavissa kahden päivän seminaarin jälkeenkin tiedonjanoa jatkosotamme tapahtumia kohtaan – jatkoa tällaisille seminaareille jäätiin toivomaan.
Mitä jatkossa?
Seminaarivieraiden antama palaute oli poikkeuksetta positiivista. Selvää on, että Kadettikunnan puitteissa järjestettäville sotahistoriallisille seminaareille on tilausta. Kadettikunnalla ja sen kadettipiireillä on runsaasti erilaisia sidosryhmiä, joita voisi ”asiakkainakin” ajatella yhteisen maanpuolustussanomamme levittämistä ajatellen. Tammenlehväsukupolvi on valitettavasti suurelta osin jo sen ikäistä, että kunto estää aktiivisemman osallistumisen tilaisuuksiin, joissa sotiemme edustamaa sanomaa pidettäisiin esillä. Tuntuisi luonnolliselta, että Kadettikunta olisi yksi niistä tahoista, joka veisi sotaveteraaniemme saavutusten ”soihtua” eteenpäin vielä senkin jälkeen, kun viimeinenkin tammenlehvä on tumman puvun rintamuksesta jouduttu irrottamaan.
Kadetti nro 7843
