Antti Paronen

Otsikon mukaisesti kysyy Constantine Cavafy runossaan Barbaarien odotus. Siinä roomalainen yhteiskunta on aloillaan ja odottaa kuvainnollisesti yhden päivän ajan uutta esivaltaa. Kun barbaari-valloittajat eivät saavukaan, kysyy yhteiskunta ihmeissään: mitä me teemme nyt ilman barbaareja?

Pohjois-Atlantin puolustusliitto on vaikeassa asemassa. Sen johtama operaatio Afganistanissa on tulossa päätökseensä, Nato on tulossa kotiin. Ongelmana vaan on, ettei kotona odotakaan lauma barbaareja, eikä barbaareja ole edes näköpiirissä. Organisaatio, joka on rakennettu vastaamaan sotilaalliseen uhkaan, on tilanteessa, jossa se ei ole kiinni suuressa sotilaallisessa operaatiossa. Yhdysvalloissa toki nähdään vallitseva tilanne hieman toisin. Afganistan on monelle amerikkalaiselle juuri amerikkalainen operaatio. Osaltaan asia toki onkin näin, Yhdysvallat on tarjonnut operaation joukkopoolista kuusikymmentä prosenttia. Olisi erikoista ajatella, että tämä ei nostaisi sotaväsyneessä kansakunnassa mitään tuntemuksia esiin. Samainen kansakunta muun muassa enemmistöllään halusi, ettei Syyriaan isketä sotilaallisesti. Tämä siitäkin huolimatta, että presidenttinsä piti iskun toteuttamista lähes välttämättömyytenä. Tähän toki vaikutti hänen oma ulkopoliittinen linjavetonsa kemiallisten aseiden käytöstä ja niiden vastaisten toimien merkittävyydestä. Kasvojaan kun ei kansainvälisessä politiikassa saa menettää.

Natosta puhuttaessa kuulee käytettävän monia erilaisia luonnehdintoja. Useasti järjestöä luonnehdintaan turvatakuiden antajaksi, joskus se taas profiloituu transatlattisten suhteiden ylläpidon kanavaksi. Toisinaan organisaatio on vastakkainasettelun toisella puolella, toisaalta taas yhteistyö sen kautta on monelle kansakunnalle taloudellinen välttämättömyys. Vaikka Yhdysvallat muun muassa Naton Euroopan joukkojen komentajan suulla vakuuttaakin, että strategisen painopisteen muutos Tyynenvaltameren suuntaan ei poista Eurooppaa tärkeysjärjestyslistan kärjestä, herää ulkopuoliselle tarkastelijalle tästä ajatus, että jostakin suuremmasta Eurooppaa koskevasta turvallisuuspoliittisesta muutoksesta on kysymys.

Vaikka salaliittoteoriat ja niiden etsintä kannattaa jättää omalla tavallaan valistuneille kansalaisille, on myös perusteltua arvioida hieman vakuuttelujen taustoja. Siinä missä Yhdysvallat on jo viime vuosisadan alusta tietoisesti hakenut etupiirinsä kasvua nimenomaan Tyynenmeren alueelta, on Eurooppa konflikteineen sotkenut nämä suunnitelmat kerta toisensa jälkeen. USA:n strateginen painopiste ei siis olekaan varsinaisesti muuttumassa, vaan vuosisataisiin tavoitteisiin pääseminen vain on edelleen kiikarissa. Näin ollen Eurooppa on yhdysvaltalaisessa protektionistisessa ajattelussa aina ollut ongelmallinen tapaus jatkuvine, käymistilaan jääneine konflikteineen, jota Abraham Lincolnin kuvauksen mukaisesti ”maailman viimeinen ja paras toivo”, vetää aika ajoin kivireen lailla perässään. Siinä missä eräät eurooppalaiset äänet, erityisesti brittiläiset sellaiset, kannustavat eurooppalaisten maiden joukkoa kantamaan vastuunsa puolustuksestaan, eivät kaikki ole tähän valmiita. Syitä on monia, jotkut ovat tottuneet luvalla sanoen vapaamatkustajan asemaansa, toisilla taas puolustusjärjestelmät on ajettu niin alas, että niiden uudelleen rakentaminen olisi vuosikymmenten projekti. Vieraan apuun ei vain yksinkertaisesti kannata luottaa, mikäli Ruotsin tavoin sotilasinfrastruktuuri on ajettu niin alas, ettei apua ole mahdollista vastaanottaa.

Ei olekaan yllätys, että vallitsevassa tilanteessa Smart Defence ajattelu näyttäytyy houkuttelevana. Erään yhdysvaltalaisen luonnehdinnan mukaan tämä vastuunjako näyttäytyy siten, että ”kaikkien ei kannata tuoda perunasalaattia picnic kutsuille. Kansanomaisuudestaan huolimatta on luonnehdinta varsin selittävä. Vastuuta on jaettava monella tavalla, yhteiset kontribuutiot ovat välttämättömiä maailmassa, jossa rahaa puolustukseen on yhä vähemmän jaossa ja jossa kukaan ei kuitenkaan pärjää haasteidensa kanssa yksin.

Tämä toteamus liittyy tapaan hahmottaa Nato eurooppalaisena sotilaallista voimaa kokoavana liittokuntana. Tässä sillä tarkoitetaan eurooppalaisten, Natoon kuuluvien maiden yhteenliittymää, joka sellaisenaan edustaa Euroopan merkittävyyden kantaa Natossa. Tämäkään tapa ei ole yksiselitteinen, sillä monella näistäkin maista kansalliset intressit, toimintatavat ja kulttuurit eroavat merkittävästi toisistaan. Siinä missä artikla viiden tuomiin turvatakuisiin luottavat Itä-Euroopan jäsenvaltiot ovat yhdellä kannalla, ovat läntisen Euroopan maat taas toisella. Edelleen tiedostettaessa, että jäsenvaltioiden suhteet niin Venäjään, Yhdysvaltoihin tai vaikkapa Kiinaan ovat kaikkien omilla vastuilla, on Naton asema barbaariensa etsijänä yhä haastavampi.

Alussa lainattu Constantine Cavafyn runo päättyy yön laskeutumiseen. Päivä ei olekaan tuonut barbaarijoukkoja tullessaan, vaan roomalaiset päättäjät valtaa toivottomuus. Barbaarit olisivat sittenkin olleet jonkinlainen ratkaisu. He eivät olisi välittäneet julkisista puheista, tarinoista ja retorisesta taituroinnista. Natonkin kotiinpaluu on vailla barbaarejaan? Haluaako Eurooppa kantaa itse vastuunsa kansallisten intressien värittämästä puolustusyhteistyöstään ilman Yhdysvaltojen isällistä ohjausta jää nähtäväksi? Suurempana kysymyksenä kuitenkin on mistä uudet barbaarit löytyvät. Ehkä eurooppalainen retoriikka ei olekaan runossa esiintyvien roomalaisten senaattorien tavoin alamaissa, se vain tarvitsee uhan, jota vastaan rakentaa yhä kalliimmaksi ja kalliimmaksi käyvän puolustuskykynsä?

Konkreettista uhkaa etsivälle sotilaalliselle liittokunnalle Ukrainan tilanne näyttäytyy ehkäpä juuri tällaisena kehityksenä, johon on kaikin keinoin kyettävä vastaamaan. Siitä löytyvät kaikki yhtenäisyyttä epäilevien jäsenten uskon palauttamiseen vaadittavat tekijät. Parhaimmillaan ulkoinen epävarmuus yhdistää aikaisemmin paikkaansa hakeneet jäsenmaat. Kenties barbaarit ovat sittenkin olemassa ja tulossa, mutta juuri heitä ei vain osattu odottaa?

Kirjoittaja, kapteeni Antti Paronen palvelee opettajana MPKK:n Strategian laitoksella