Aki-Mauri Huhtinen

Kyberiin liittyvä julkishallinnollinen organisoituminen on myös Suomessa menossa. Elämme tietoverkoista ja niiden suojaaminen on vakava yhteinen asia. Mutta kyberin ympärillä on myös paljon vallan ja vaikutuksen uudelleenjakoa. Jos saa aiheesta äänensä ylivallan, se tietää rahaa ja mainetta. Klassisesti julkishallinnossa ajetaan kyberin hallinnollista keskittämistä. Muunlaiset vaihtoehdot vaikenevat, koska niistä ei puhuta tai niitä ei kommentoida.

Kyber on ollut jo pitkään tiedossa, ja eri toimijat julkisesta hallinnosta yksityisiin toimijoihin ovat sitä harjoittaneet. RAND–tutkimuslaitos julkaisi jo 1990-luvun alussa kyberiä koskevaa aineistoa, ja kyber nähtiin yhdessä mentaalisen verkkovaikuttamisen kanssa tulevaisuuden taistelualueeksi. Kyber siis on hallinnassa jollakin tavoin jo hajautettuna. Onkin kysyttävä, kuinka paljon lisäarvoa ja kenenkä näkökulmasta sen hallinnollinen keskittäminen tuo? Onko keskittäminen kansalaisten, virkamiesten vai poliittis-taloudellisten toimijoiden etu?

Sotilaallisesti tärkeää on saada yhteiskunnan elintärkeät tietoverkot turvattua. ARPANET–henkisesti keskittäminen ei ehkä ole paras ratkaisu. Keskittämisen filosofiassa on vahva 1970-luvun henki, kun taas hajauttaminen ja itsenäisten toimijoiden välinen vuorovaikutus kuuluu 2000-lukuun. Valta ja viimeinen sana jää tällöin jakamatta, eikä se tietty ole taloudellisen voiton tavoittelun kannalta etu. Kartta ja kartoittaminen ovat managerin tapa yrittää hallinnoida ja kontrolloida tietoa. Vastaavalla tavalla informaation managerointi yrittää jatkaa kontrollin perinnettä. Internetin luonne on kuitenkin strategisen kartoittamisen ulottumattomissa, ja Internet-avaruus muistuttaa enemmän nomadimaista autiomaata, avaruutta tai rihmastoa. Kyberin hallintoa suunnittelevien kannattaa lukea T. E. Lawrencen klassikko ”The Seven Pillars of Wisdom”.

Jarno Limnéll, Klaus Majewski ja Mirva Salminen ovat tuottaneet helppolukuisen kirjan ”Kyberturvallisuus” (Docendo 2014). Kirja vetoaa lukijaan markkinahenkisesti: olemme keskellä kybermaailmaa emmekä asialle mitään voi, mutta samaan hengenvetoon kirjoittajat jatkavat, että kyberin kanssa voi elää ja se on luonnollinen osa postmodernin ihmisen elämää ja työtä. Kyberillä voi jopa tienata suoraan tai panostamalla siihen esimerkiksi yritystoiminnassa epäsuorasti. Liki 250-sivuinen kirja antaa helpon ja hallitun kuvan kyberistä. Hyvä, että saamme tällaisia puheenvuoroja.

Viimeisen vuoden aikana kyberiä tärkeämpää on ollut ns. strategisen tason kommunikaatio ja mediaoperaatiot. Suomessa niistä ei korkealla tasolla osata vielä puhua. Tunnepitoiset viestit Venäjältä kuitataan perinteisellä tavalla: ”jätetään nämä puheet omaan arvoonsa”. Kansaa rauhoitellaan ja Suomen asemaa pysyvänä geopoliittisena faktana korostetaan. Mutta kadunmies on alkanut huomata, että sanat ja sanomiset ajatuttavat yhä enemmän.

Vaikeneminen tai hallinnollinen tokaisu ”vielä ei ole aika keskustelulle” on some-aikana vahva viesti. Elämä ei olekaan pelkkää pysyvyyttä ja materiaa, vaan sanomiset ja sanomatta jättämiset alkavat vaivata. Miksi Venäjä sanoo ja tekee toisin kuin läntinen arvoyhteisö on meille viimeiset 20 vuotta opettanut? Kuka tässä nyt tietää ja osaa sanoa, miten asiat oikein ovat?

Ukrainan tapahtumat eivät ole läheskään niin ”kyber” kuin ”stratcom”. Stratcom on siksi hankalaa, että siihen liittyvät asenteet, tunteet ja luottamus vahvemmin kuin kyberiin.

Arto Nokkala kirjoittaa selkeästi kirjassaan ”Kyky ja tahto. Suomen puolustus murroksessa” (Docendo 2014) vaihtoehdoista, joita meillä puolustusjärjestelmämme kannalta on olemassa. Vaikka läntinen arvoyhteisö on luottanut geopolitiikkaa enemmän sopimusfilosofiaan ja ylikansallisiin toimijoihin, kuten EU ja YK, vanhat asetelmat palaavat uudelleen mutta erilaisina valtatapoina. Kremlin selkeä retoriikka ja karismaattisen johtajuuden paluu yhdistettynä kyber- ja stratcom-alustoihin tuottaa tapahtumia, joiden edessä länsi on ihmeissään. Idän ihmisyyden haastamiseen yritetään vastata talouspakotteilla. Toivotaan, että tämä asymmetrinen asetelma suoristuu aidoksi dialogiksi.

Stratcom on mielenkiintoista. Kevättalvesta Suomessa ihmeteltiin ns. Finnbay–anonyymiverkkosivun tapausta. Yhden verkkosivun perusteella ja siitä saatavissa olevalla tiedolla ei voida tällä hetkellä tehdä paljon johtopäätöksiä. Informaatioaikana kuka tahansa millä motiivilla tahansa voi levittää millaista tahansa informaatiota. Mediaoperaatio syntyy, kun joku valtamediassa nostaa jutun esille tai joku virallinen valtiollinen toimija antaa informaatiolle merkityksen, kuten Finnbayn tapauksessa. Tätä tietysti anonyymi informaatiotoimija haluaa.

Huolissaan Finbaysta kannattaa olla, koska Finnbay on kasvoton, älykkäästi rakennettu ja se haastattelee asiantuntijoita ja muuttaa heidän näkemyksiään sekä saa valtamediat viittaamaan itseensä. Kuka sivustosta hyötyy, on vaikea määritellä. Sivuston teemat perustuvat suomalaisen yhteiskunnan jonkinlaiseen tuntemukseen, jonka pohjalta teemoja muutellaan. Meitä perinteisesti kiinnostaa, mitä meistä ajatellaan – ja erityisesti suhteessa Venäjään.

Informaatiosodankäynti on käsite, jota lännessä ei paljon haluta käyttää, koska informaatiovaikuttamiseen liittyy myös valtiollisten toimijoiden lisäksi muita toimijoita ja poliittis-taloudellisia toimia. Sotilaallisena käsitteenä se sisältää, kuten muutkin sotilasoperaatiot, tiedustelua, valmistelua ja vaikuttamista osana muita sotilasoperaatioita. Päätös informaatio-operaatiosta vaatii aina poliittisen päätöksen, kuten muutkin sotilasoperaatiot.

Riippuu siitä, mitä halutaan saavuttaa: vaikuttaa asenteisiin, käyttäytymiseen vai vallata maata. Finnbay saa aikaan keskustelua, mutta tuskin vaikuttaa syviin mielipiteisiin – toivottavasti ei. Sivuston nimettömyys herättää kysymykisiä, ja tietysti viranomaiset kiinnostuvat silloin sen turvallisuushallinnollisista haasteista.

Sotilaallisella voimalla uhkaaminen on Ukrainaan, Venäjän kansaan ja maailmalle kohdistunut viesti. Jatkossa Ukrainan kohdalla Venäjällä pitää olla yhtenäinen politiikka ja ulostulo, että se haluaa todella koko Ukrainan. Ja se näkyisi ja kuuluisi maailmalle. Krimin tapauksessa käytettiin sotilaalliseella voimalla uhkaamista, joka on myös osa informaatio-operaatioiden keinovalikoimaa. Venäjän ylin johto antoi tälle keinolle merkityksensä, ja se toteuttaa stratcomia melko hallitusti. Tietysti sotilasyksiköiden siirtely ja keskittäminen, mielenosoitukset, sosiaalisen ja valtamedian käyttö ja diplomaattiset neuvottelut antavat alustan myös informaatio-operaatioiden suorittamiselle.