Petter Parikka

Tämän lehden numerossa 2/2013 oli otsikon mukainen artikkeli, jossa käsiteltiin johtamista ja maavoimien taistelua 2015. Artikkelin kirjoittajat hahmottelivat laveasti suuntaviivoja, joita tulevaisuudessa tullaan noudattamaan johtamisessa ja pääpuolustushaaran taistelutoiminnoissa. Johdannossa kirjoittajat kiteyttivät taistelun tavoitteeksi: ”tuottaa vähemmillä mutta suorituskykyisillä joukoilla vastustajalle niin suuret tappiot, että hyökkäys pysähtyy”. Voitaneen kysyä, jäävätkö taistelun tavoite ja ratkaisuun pyrkiminen näin passiivisesti määriteltynä pahasti puolitiehen? Eikö tulevaisuudessa taistelun tavoitteena enää olekaan vastustajan lyöminen tai tuhoaminen ja samalla taistelukentän haltuunotto? Vertailuna kerron, miten itse tiedostin johtamisen toimiessani muun muassa taktiikan opettajana Taistelukoulussa vuosina 1965-1969 ja mitä siitä kirjoitin vuoden 1967 Ruotuväkilehteen.

Sotakorkeakoulun opintojen päätyttyä sain siirron taktiikan opettajaksi Taistelukoulun jalkaväen kapteenikursseille. Vuonna 1967 koulun johtajaksi siirtyi Uudenmaan Jääkäripataljoonan komentajan tehtävästä eversti Pentti Multanen, kadettiaikainen taktiikan opettajanani ja Sotakorkeakoulun oppilasaikainen koulun yleisesikuntaosaston johtaja ja taktiikan pääopettaja. Multanen oli sotinut Talvisodan Pohjois-Karjalan Rajavartiostossa Lieksan suunnalla. Jatkosodassa hän oli ollut joukkueen johtajana JR10:ssä Rukajärvellä sekä komppanian päällikkönä JR35:ssä Maaselässä Talin-Ihantalan torjuntataisteluissa, jossa hän myös haavoittui. Multasen opetuksessa oli taistelukentän tuntua.

Melko pian hänen Taistelukoululle saapumisensa jälkeen sain häneltä tehtävän kirjoittaa Puolustusvoimien uutislehteen Ruotuväkeen pääkirjoituksen, jonka aiheeksi hän määritteli johtamisen. Aloitin työn muistelemalla, millaista opetusta, ohjausta ja virikkeitä olin aiemman koulutukseni aikana johtamisesta saanut, ja mitä sodanajan taisteluolosuhteet kokeneet upseerit olivat siitä minulle kertoneet.

Vuoden 1956 loppupuolella sain määräyksen Hämeen Ratsujääkäripataljoonan adjutantiksi. Siellä toimi pataljoonan komentajana Jatkosodan aikaisen JR12:n I Pataljoonan komentaja, everstiluutnantti Antti Suurkari. Laaja-alaisten ja monipuolisten kokemustensa vuoksi hänellä oli runsaasti kerrottavaa pataljoonan ja komppanian johtamisesta taistelukentällä. Talvisodassa Suurkari oli toiminut rajakomppanian päällikkönä Metsäpirtissä. Jatkosodassa hän oli kokenut Talin-Ihantalan suurtaisteluolosuhteet etulinjan pataljoonan komentajana hyökkääjän painopistesuunnassa. Ennen sinne siirtymistään hän oli taistellut Sallan korpialueilla yhdessä saksalaisjoukkojen kanssa, joiden karkottamiseen Pohjois-Suomesta hän myös ehti osallistua Lapin sodassa.

Ollessani jalkaväen yliupseerikurssin oppilaana Taistelukoulussa vuonna 1958, taktiikan opettajana toimi majuri Pentti Orsila, joka oli palvellut Talvisodassa Osasto Räsäselle alistetussa ErP 112:ssa. Pataljoona oli saanut tulikasteensa Aittojoella ja osallistunut Tolvajärvi-Ägläjärvi -alueen ensimmäiseen suureen ja menestykselliseen vastahyökkäykseen Ryhmä Talvelalle alistettuna. Jatkosodassa Orsila oli taistellut joukkueen johtajana KvOs 6:ssa ja JR27:ssä Karjalan Kannaksella sekä sittemmin 19.Pr:n komppanian päällikkönä Metsäpirtin-Taipaleen alueella. Hänen opetuksessaan oli havaittavissa taistelukentällä hankittua kokemusta.

Kolmisen vuotta kestäneen eskadroonapäällikkökauteni jälkeen sain vuonna 1962 määräyksen Hämeen Ratsujääkäripataljoonan koulutus- ja järjestelytoimiston päälliköksi. Pataljoonan komentajaksi oli parisen vuotta aiemmin siirtynyt jo 1930-luvulla Hämeen Ratsurykmentissä palvellut everstiluutnantti Mauno Roiha. Hän oli osallistunut Talvisotaan ja sittemmin Jatkosotaan rykmentin 3.Eskadroonan päällikkönä. Hän oli haavoittunut vaikeasti vuoden 1940 Itä-Lementin ankarissa mottitaisteluissa ja toistamiseen vuoden 1941 hyökkäysvaiheessa Ryhmä Oinosen joukoissa Säämäjärvellä, Itä-Karjalassa. Ratsuväkihengen läpitunkemana upseerina hänen johtamistoimintansa oli mutkatonta ja tehokasta.

Ennen Sotakorkeakoulun pääsykoetta minulla oli vuonna 1962 tilaisuus osallistua panssarivaunupataljoonan komentajan, everstiluutnantti Eero Eräsaaren pitämälle taktiikan valmennuskurssille Parolassa. Hän oli toiminut Jatkosodan hyökkäysvaiheessa joukkueen johtajana ja komppanian päällikkönä Ryhmä Oinoselle alistetussa Jääkäripataljoona 7:ssä sen edetessä Ilomantsista Karhumäkeen. Sen jälkeen hänen palveluksensa oli jatkunut Jääkäripataljoona 5:ssä komppanian päällikkönä Syvärillä ja 1942-44 Karjalan Kannaksella. Siellä hän oli kesällä 1944 osallistunut Jääkäriprikaatin joukoissa kesällä Polviselän, Kuuterselän ja Talin-Ihantalan rajuihin vastahyökkäyksiin. Toivuttuaan Talissa sattuneesta kolmannesta haavoittumisestaan hän osallistui vielä saksalaisjoukkojen karkottamiseen Jääkäripataljoonan 4:n riveissä Lapin sodassa. Kokemusta johtamisesta taisteluolosuhteissa oli siten kertynyt runsaasti. Kun hän oli vielä toiminut nelisen vuotta Sotakorkeakoulun taktiikan opettajana 1960-luvun taitteessa, oli hänellä annettavanaan meille runsaasti tietoutta johtamisesta. Eräsaaren opetus tuli hyvään tarpeeseen, sillä oman kapteenikurssini johtamisen ja taktiikan opetuksesta minulle oli jäänyt melko vaisu kuva. Sitä vastoin jalkaväkitaktiikan opettajan, Mannerheim-ristin ritari kapteeni Eino Laihialan pitämät harjoitukset ja niistä saadut opit olivat pysyneet hyvin mielessä.

Sotakorkeakoulun diplomityössäni jouduin muun muassa tarkastelemaan Talvisodan aikaisten divisioonien, armeijakuntien ja niihin rinnastettavien ryhmien sekä Päämajan johtamistoimintoja. Tutkimustyötä varten haastattelin Talvisodan aikaisissa johtotehtävissä toimineita upseereita, jalkaväenkenraali K.A. Tapola, kenraaliluutnantti H. Öhqvist, kenraaliluutnantti A. Airo ja  kenraalimajuri N. Hersalo. Kirjalliseen kyselyyni vastasivat kenraaliluutnantti K. Savonjousi, kenraalimajuri G. Ehrnrooth, eversti V. Nihtilä, eversti M.K. Stewen, eversti V. Karanko, eversti K-S. Laakso, everstiluutnantti S.J. Hämeen-Anttila ja everstiluutnantti K. Lyly. Vaikka haastatteluni ja kyselyni kohdistuivatkin Päämaja-divisioona -tason johtamistoimintaan, kertoivat useat vastaajat mieluusti myös kokemuksistaan rykmentti-pataljoonatason ja jotkut jopa komppanian johtamisesta.

Kokemusteni perusteella kirjoitin alussa mainitsemani pääkirjoituksen Ruotuväkilehteen. Kun opetuksen tavoite kapteenikursseilla oli antaa oppilaille sodan ajan pataljoonan komentajan koulutus, perustin kirjoitukseni myös kurssien opetuksista saamiini kokemuksiin ja keskitin sanottavani pataljoonatasolla tapahtuvaan johtamiseen. Kirjoituksen tarkastivat ennen Ruotuväki -lehdelle lähettämistä koulun johtajan lisäksi tykistötaktiikan opettajana tuolloin toiminut majuri Risto Setälä, sittemmin Sotakorkeakoulun johtaja, joka oli kesällä 1944 torjumassa pikakiväärimiehenä venäläisjoukkojen maihinnousua Tuuloksessa.

Verrattaessa artikkelissa ja toisaalta pääkirjoituksessa esitettyjä, johtamiseen liittyviä tekijöitä voitaneen todeta, että ne ovat kutakuinkin samankaltaisia. Samoja johtamisen periaatteita on noudatettu jo ties kuinka kauan, onhan kyseisen pääkirjoituksen kirjoittamisestakin lähes puolivuosisataa. Niitä tultaneen vastaisuudessakin noudattamaan. Johtamisen perusasiat eivät siten ole vuosien kuluessa oleellisesti muuttuneet. Ne ovat samoja ja pysyviä. Vain joukkojen koulutus, kokoonpanot ja käytössä olevat välineet ovat muuttuneet ja kehittyneet. Rohkenen myös ennustaa, että pataljoona pysynee edelleenkin ”perustaisteluyksikkönä”, mutta yksittäisten tulivoimaisten komppanioiden ja jopa joukkueiden taistelutoimet tulevat entisestään korostumaan taistelukentällä

Artikkeli Ruotuväkilehdessä 1967

Johtaminen

Saadut kokemukset osoittavat, että johtaminen on niin siviili – kuin sotilaselämässä lähes poikkeuksetta käytännön ongelma, johon liittyy runsaasti erilaisia osatekijöitä. Sotilasjohtajan kohdalla johtamisen pulmallisuutta ja monitahoisuutta lisäävät sodan rasitusten aiheuttamien vaikeiden psykologisten tekijöiden ja taistelukentän yllättävien tilanteiden huomioonottaminen, jolloin johtajan taito ja ihmistuntemuksen tärkeys erityisesti korostuvat.

Johtamisella ymmärretään sotilasyhteisössä kykyä käsitellä organisaatiossa olevia johtajia ja joukkoja siten, että ylemmän johtajan antama tehtävä tulee täytetyksi. Siihen liittyy oleellisesti johtamistoiminnan kehittyminen alkaen tilanteenarvioinnista ja päätyen erilliskäskyjen antamiseen.

Nykyiselle taistelunkuvalle ovat luoteenomaisia nopeat tilanteiden vaihtelut. Maahanlaskut, syvät murrot selustaan, voimakas ja raju epäsuoran tulen ja ilmavoimien käyttö sekä laajatoiminen sissi–ja tuholaistoiminta ovat jokapäiväisiä tapahtumia nykypäivän taistelukentällä.

Pystyäksemme tasaveroiseen kamppailuun kuvatunlaisissa olosuhteissa tarvitsemme hyvin koulutetun ja varustetun joukon lisäksi enemmän kuin koskaan sellaisia johtajia, jotka pystyvät itsenäisesti päättämään ja johtamaan. Tämä asettaa nykyisille etulinjan vastuullisille taistelunjohtajille – pataljoonan komentaja, komppanian päällikkö, joukkueen johtaja, ryhmän johtaja – eräitä yleisvaatimuksia, joista tärkeimpinä mainittakoon

• taistelukentän olosuhteiden ja taisteluvälineiden perusteellinen tunteminen,
• oman joukon suorituskyvyn oikein arvioiminen ja yhteistoimintakysymysten hallitseminen erilaisten joukkojen välillä,
• alaisten oikea käsittelytapa ja oikeudenmukaisuus sekä
• hyvä henkinen ja fyysinen kunto kestää taistelun rasitukset.

Tilanteiden rajuista vaihteluista johtuen johtamistoiminnan on oltava entistä nopeampaa. Tehtävän saatuaan johtajan on tilanteenarvioinnissa luotava nopeasti käsitys toimenpiteiden kiireysjärjestyksestä ja päädyttävä välähdyksenomaisesti oikeaan ratkaisuun – päätökseen, mitä tulee tehdä. On rohjettava myös ottaa tehtävä itselleen, jos tilanne sitä vaatii. Ratkaisunteon jälkeen on hahmoteltava taistelusuunnitelma sillä tarkkuudella, että sen perusteella voidaan antaa selväpiirteiset käskyt.

Nopea ja varma käskynanto on johtajaan kohdistuvan luottamuksen perusta, mikä erityisesti korostaa oikeasuuntaisen käskytyksen merkitystä. Käskyn on oltava selvä, yksiselitteinen ja toteuttamiskelpoinen. Se ei saa kahlita alijohtajien aloitteellisuutta, vaan on jätettävä riittävä toimintatavan valinnan vapaus.
Käskyn toteuttamista on valvottava, mutta sen on tapahduttava käskynsaajaa kaikin tavoin kannustaen ja auttaen. Tällaista tukea käskynsaajat tulevat tarvitsemaan taistelukentällä.

Liikkuvat ja yllätykselliset taistelutilanteet asettavat johtamiselle entistä suurempia vaatimuksia. Johtamistoiminnan on oltava nopeaa ja välitöntä, mutta ennen kaikkea käytännön johtamista. On pyrittävä toimimaan aktiivisesti ja yllättäen sekä käyttämään yksinkertaisia menettelytapoja, jotka ovat menestyksellisen toiminnan tärkeimpiä edellytyksiä.

Eversti Petter Parikka palveli Hämeen Rykmentin komentajana ennen reserviin siirtymistään