Puolison ääni 11: Kiitollisena rauhan ajan joulusta

Sini Rantakari

Jouluun tiivistyy paljon odotuksia. Monella on mielessään ajatuksia siitä, mitä hyvään jouluun kuuluu. Perheen- ja suvunjäsenten toiveiden yhteensovittaminen ei aina ole mahdollista. Jotkut työnantajatkin asettavat reunaehtoja työntekijöittensä joulunvietolle.

Vuoden 1941 joulu oli isoäitini Pirkon ensimmäinen joulu ilman isää. Isä palveli talvisodan ajan esikuntatehtävissä, mutta jatkosodan alettua hän koki, että häntä tarvitaan enemmän rintamalla. Hän kaatui Kiestingissä elokuun 15. päivänä.

Pula-ajan jouluruoka

Ruoka oli säännösteltyä. Vaikka olisi ollut rahaa, mitään ostettavaa ei ollut. Kun kauppaan tuli myytävää, muodostui pitkiä jonoja. Kaikille ei riittänyt. Kerrostalojen pihalla oli palstoja, joissa viljeltiin juureksia. Perheessä oli ollut koiriakin, mutta ne katosivat pula-aikana eikä siitä puhuttu lapsille.

Jouluksi oli kuitenkin haettu pimeiltä markkinoilta läskiä. Jos siitä jäisi kiinni, tulisi rangaistus. Äiti paistoi keittiössä läskiä ja itki koko ajan. Tämä jäi Pirkon mieleen, koska äiti oli yleensä urhea nainen, joka ei vaikeuksista valittanut. Äiti oli auttavainen, iloinen ja ulospäinsuuntautunut. Sellaiseksi Pirkkokin halusi tulla.

Sini joulu

Isän ikävä

Pirkko katsoi ikkunasta ja odotti isää. Isä oli tuotu rintamalta suljetussa arkussa. Arkku oli naulattu kiinni, koska oli kuuma elokuu. Kahdeksanvuotias Pirkko ei uskonut isän oikeasti olleen siellä. Hän oli pienestä pitäen isän tyttö. Isä valvoi vuoteen äärellä ja lohdutti, kun Pirkko ei päässyt leikkikoulun joulujuhliin, koska oli sairastunut tuhkarokkoon.

Ikkunasta ei näkynyt mitään, sillä kadulla ei saanut olla valoja. Äiti hätisti Pirkon ikkunasta, koska pimennysverhot oli pidettävä tiukasti suljettuina pommitusten vuoksi. Hälytyssireenin soidessa Pirkko, pikkuveli ja serkut laitettiin aina kylpyammeeseen istumaan. Sitä pidettiin kerrostaloasunnon turvallisimpana paikkana.

Äidin mielestä Pirkko suhtautui isän kaatumiseen liian raskaasti. Itkeminen tai isän ikävästä puhuminen sai äidin suuttumaan. Pirkko muuttui entistäkin aremmaksi ja sulkeutuneemmaksi.

Unelmia ja herkkuja

Pirkko pelkäsi koulunkäyntiä, puhumista ja pommituksia. Hän unelmoi opiskelevansa isona sairaanhoitajaksi, joka hoitaisi sotainvalideja. Mutta hänelle sanottiin, että hän olisi liian herkkä siihen työhön. Pikkulottana hän kutoi villasukkia rintamalle aina kun lankaa oli saatavilla.

Keittiöstä kantautui kahvin tuoksu. Pirkko oli kesällä kerännyt voikukanjuuria, jotka oli paahdettu. Niistä sai keitettyä kahvinkorviketta ja kuivatuista vadelmanlehdistä teetä. Maitoakin oli vähän, kun Pirkko ei tällä kertaa kaatunut kannun kanssa matkalla. Herkuiksi oli varattu kuivattuja juureksia, jotka maistuivat makealta kuin karkki. Eno oli lähettänyt Amerikasta karamelliä ja purukumia.

Kohta mummi, ukki ja äidin sisko perheineen jo tulisivat. Ehkä tulisi joululahjakin. Pirkko toivoi salaa paperinukkea tai ehjää, paperikankaasta tehtyä mekkoa.

Sodan perintönä rauha ja vapaus

Kaikki eivät tänäkään jouluna saa viettää juhlaa rakkaimpiensa kanssa. Jotkut ovat tänäkin jouluna tekemässä töitä, jotta me muut saisimme viettää mahdollisimman monta joulua itse valitsemallamme tavalla, rauhassa, omassa maassa.

Rauhasta ja itsenäisyyden mahdollistamasta vapaudesta kiitollisena voin antaa joulun tulla sellaisena kuin se tulee. Tekemättömät työt saavat jäädä kesken, kaukana olevat rakkaat saavat olla mielessä ja lähellä olevien kanssa on hyvä olla. Joulun sydän on rakkaus.

 

Sini Rantakari on upseerin vaimo ja neljän lapsen äiti. Hän tekee työkseen psykoterapiaa pääosin parisuhdekysymyksissä ja kirjoittaa Rakkauden ammattilaiset -blogistina (linkki).