Artikkelit

Vapaussodan 1918 muistoa taltioimassa

Ville Veikko Kirvesmies

 

 

 

 

 

 

 

 

Kolme ja puoli kuukautta kestäneen Suomen vapaussodan traagisia tapahtumia tutkitaan edelleen. Sodan muistoihin ja tulkintoihin ovat voimakkaasti vaikuttaneet eri vuosikymmeninä vallinneet poliittiset ilmapiirit. Vapaussodan muistoja pitäisi kuitenkin voida taltioida ja vaalia ilman kiihkoa tai poliittista painolastia, totuudenmukaisesti. 

”Pieni nelivuotias tyttö ei ymmärrä, miksi isä on mennyt vintille piiloon ja miksi äiti kielsi kertomasta sitä vieraille pyssymiehille, jotka olivat tulleet etsimään isää. Tyttö katsoo ihmetellen tuvan ikkunasta siskojensa kanssa, kuinka naapuritalon isäntä ja tämän pojat kävelevät sukkasillaan samojen pyssymiesten saattamina pellon reunaan. Miehet tuupataan ojaan ja sitten kuuluu useita paukahduksia.”

Oli helmikuu 1918, ja tämä pikkutyttö oli isoäitini Elli Klingstén.

Ritarikunnat isänmaan palveluksessa

 Antti Matikkala

 

 

 

 

 

 

 

Vapaudenristien ja Vapaudenmitalien perustamisesta tuli kuluvan vuoden maaliskuun alussa kuluneeksi sata vuotta. Suomen poliittisia ja sotilaallisia suhteita on hoidettu ritarikuntien kunniamerkeillä niin sodan kuin rauhankin ajan moninaisissa käänteissä.

Suomalaisten sodanajan sotilasansioita on palkittu pääasiassa Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkeillä. Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkit ovat olleet keskeisin väline, jolla valtionpäämies on rauhan aikana palkinnut sekä ansioituneita kansalaisia että ulkomaalaisia henkilöitä.

Vapaudenrististä Suomen Valkoiseen Ruusuun

Suomen senaatti perusti Vapaudenristit ja Vapaudenmitalit ylipäällikkö Mannerheimin aloitteesta 4. maaliskuuta vuonna 1918. Kunniamerkkien ensimmäinen vaihe jäi varsin lyhyeksi. Talvisodan aikana uudelleen käyttöönotettuina niistä muodostettiin pysyvä Vapaudenristin ritarikunta vasta joulukuussa 1940.

"Mentorin merkintöjä 10" - Yhteisöllinen kasvu ja oppiminen sotilasjohtajuuden menestystekijöinä

Kurvinen Pekka  

 

KTT, majuri evp Pekka Kurvinen tarkastelee tällä kerralla artikkelisarjassaan "Mentorin merkintöjä" sotilasjohtajuuden menestystekijöitä.

Hannu Rentolan (2018) ennakkoluulottomasti aineistolähtöisen väitöstutkimuksen mukaan itsekasvatuksesta ja toimintakyvystä huolehtiminen tarvitsee toteutuakseen yksilöllistä ja yhteisöllistä ymmärrystä organisaation historiasta ja rakenteesta sekä sen tehtävän ja tulevaisuuden päämäärien kirkastamista. Keskeistä on auttaa ihmisiä löytämään sisäsyntyinen halu itsekasvatuksesta ja toimintakyvystä huolehtimiseen sekä tarjota niiden toteuttamiseen edellytyksiä yhteisöllisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Yhteisen tehtävän kirkastaminen tarvitsee kasvua tukevaa ohjaustoimintaa esimiehiltä ja organisaation johdolta. Johtajat ja esimiehet toimivat käyttäytymisellään esimerkkeinä työyhteisössä. Rentola toteaa, että pedagoginen johtaminen on osa myös jokaisen esimiehen ja johtajan toimintaa, joka ilmenee käytännössä yksilöllisestä ja yhteisöllisestä kasvusta huolehtimisena sekä itsensä kasvattamisena työyhteisön yhtenä jäsenenä.

Tulkaa pojat takaisin ja olkaa (ihan) niin kuin ennenkin

Karjalainen Minna  

Suomessa ollaan huolissaan erityisesti poikien opiskelupoluista, työelämään kiinnittymisestä ja syrjäytymisestä. Syitä on haettu muun muassa koulujen pedagogiasta, naisvaltaisesta opetusalasta ja siitä, etteivät pojat koe opiskeluja hyödyllisinä. Herää kysymys, ovatko perimmäiset huolta aiheuttavat syyt löydettävissä ulkoisista tekijöistä vai mikä merkitys on omalla, sisäisellä tulevaisuusorientaatiolla ja ponnistelemisella?

Individualismin ja valinnanvapauden vahvistuminen nostaa väistämättä esille kysymyksen vapaudesta ja vastuusta. Yksilön katsotaan motivoituvan, kun hän saa itse suunnitella ja tehdä valintoja. Kypsyminen vastuunottamiseen ei välttämättä kulje samassa tahdissa biologisen iän kanssa. Mikäli asetettua tavoitetta ei kyetä itse saavuttamaan, se on osoitettava tunneälykkäällä opettamisella tai kouluttamisella. Tunneälykkäällä siksi, että ilmapiirin ja välittämisen osuus vuorovaikutus- ja kehittymiskaaressa on ensisijaisen merkityksellinen. Tällöin puhutaan kohtaamisesta.

Koulun tulee vaalia laaja-alaista ja kiinnostusta ruokkivaa sivistystehtäväänsä, jotta mahdollisimman monelle lapselle ja nuorelle avautuu mielekäs tulevaisuudenpolku. Kiinnostuksen ja ponnistelemisen puute eivät ensisijaisesti saa johtaa siihen, että keskeisten taitoalueiden vaatimuksia aletaan laskea sisäisen motivaation kehittymisen toivossa. Kasaantuvien ongelmien kehä ahdistaa ja ytimessä tulee olla avun tarpeen tunnistaminen, yksilön kohtaaminen ja ratkaisukeskeiset toimenpiteet, joiden vaikuttavuutta seurataan. Näillä välittävillä menetelmillä on merkittävä vaikutus onnistumisen kokemuksille ja vakaan itsetunnon kehittymiselle.