"Mentorin merkintöjä 13": Sotilas – aktivistinen humaani anarkisti

Kurvinen Pekka

 

KTT, majuri evp Pekka Kurvinen tarkastelee tällä kerralla artikkelisarjassaan "Mentorin merkintöjä" yhteisölliseen menestykseen pyrkivän sotilaan dikotomiaa – ”kahtiajakoa”.

Sotilas – aktivistinen humaani anarkisti

Patikoin hellekesässä Vöyrin Maksaman Västerössä kohteenani englantilaisen rahtihöyryalus Equityn etappipisteen muistomerkki. Laivalla kuljetettiin loppusyksyllä 1917 aseita Saksan Danzigista Suomen länsirannikolle salaa, pimeässä, jottei venäläinen sotaväki huomannut kuljetusta. Västerön Storsandvikenissä paikalliset kalastajat ja paikalle lähetetyt jääkärit purkivat aluksesta noin 80 tonnia aseita ja ampumatarvikkeita, jotka piilotettiin hajautetusti ja toimitettiin myöhään syksyllä salareittejä suojeluskuntalaisille. He riisuivat Mannerheimin määräyksestä 27. tammikuuta 1918 venäläisten vartiopaikat aseista Maalahdessa ja Oravaisissa. Seuraavana päivänä hyökättiin venäläisten varuskuntaan Vaasassa. Vapautussota, kuten muistotaulussa selkkaus nimetään, oli saanut alkunsa.

Muistokivellä mieltäni kiehtoo yhteisölliseen menestykseen pyrkivän sotilaan dikotomia: yhtäältä hänen pitää olla valmis annettujen käskyjen ja määräysten järkähtämättömään noudattamiseen – toisaalta taas oltava valmis hyvin riskisiin sekasortoa lietsoviin, normistosta piittaamattomuuttakin omakohtaisiin ratkaisuihin. Liiketaloustieteilijänä pohdin, että menestykseen kuuluu riski, useimmin kaaoksessa tehty valinta, joka aina on myös tappion mahdollisuus, voimassaolevien auktoriteettien ja suurten tarinoiden kyseenalaistaminen, häilyvyys hulluuden ja nerouden rajamailla.

Anarkia ei alkujaan tarkoita laittomuuksia

Anarkia-käsitteellä ja sen johdannaisilla on nykykielessä huono kaiku. Kielitoimiston sanakirja määrittelee anarkian hallituksettomuudeksi, laittomuudeksi (tai laittomuustilaksi), sekasorroksi. Anarkismi on aatesuunta, joka taistellen kaikkea sosiaalista, poliittista ja taloudellista järjestystä vastaan tavoittelee yksilön täydellistä vapautta. Anarkisti puolestaan on anarkismin kannattaja.

Mediateksteissä määritelmät näyttävät kuitenkin saavan toisenkaltaisia, usein poliittisesti värittyneitä toinen toisilleen vastakkaisiakin merkityksiä. Ne ovat erkaantuneet valtiokoneiston vastustamisesta ja suuntautuneet esimerkiksi digitodellisuuden tuottamiin uusiin tietoturvaan liittyviin kyberanarkismin (ks. esim. Sokkanen 2013) ja hyväntahtoisen yhteiskunnallisen murroksen viitoittamiin pakkoyrittäjyyden kaltaisiin suuntauksiin. Kirjoituksessani keskityn ihmisen mieleen vaikutteineen ja vaikutuksineen anarkismin ja aktivismin viitekehyksessä.

Anarkismi taustoittuu kuitenkin muuanne: Guérin (1970) määritteli anarkian etymologisesti: käsite juontuu kahdesta klassisen kreikan sanasta an ja arkhe, jotka tarkoittavat lähinnä esivallan ja hallinnon puuttumista. Woodcock (1962) taas totesi, että kreikan sana anarchos tarkoittaa pelkästään ’ilman hallitsijaa’, ja siten anarkialla voidaan yleisesti tarkoittaa joko kielteistä hallinnottomuuden tai myönteisen hallitsematta olemisen tilaa hallinnan ollessa tarpeetonta järjestyksen ylläpitämiseksi.

Stirner (1907) kritisoi erityisesti valtiota yksilön kurittajana. Stirnerin ajattelussa yksilö nousee korkeimmaksi arvoksi omien lakiensa mukaista ainutkertaisuuttaan – hyväksymättä valtiota yksilön kurittajana. Stirner kuitenkin katsoo, että yksilöt voivat muodostaa vapaasta tahdostaan liittoja. Ihmiset eivät pyri alistamaan toisiaan valtaansa vaan voivat kohdata toisensa kunkin muodostaman oman lakinsa avulla, henkilökohtaisesti kapinoiden. Yksilön pyrkimyksenä on vapauttaa itsensä kollektiivisen vallankumouksen sijaan. Omaehtoisen elämän ja valitun yhteisön puolustamiseksi on Stirneristä lupa käyttää myös väkivaltaa.

Kuukkasen (2018) mukaan anarkisteja sitoo yhteen ennen kaikkea jaettuun erityisyyteen pohjaava side. Sen perustan muodostavat yhteinen kamppailu sekä jaettu vastakulttuurinen arvomaailma ja estetiikka.

Anarkistiseen toimintatapaan on juurtunut käsite aktivismi, joka tarkoittaa suoraa toimintaa. Aktivismiin liittyy yhteyskohtaisesti niin myönteisiä kuin kielteisiäkin mielleyhtymiä: siinä missä joku mieltää kettutytöt tai Koijärviliikkeen hyväksi, luontoarvoja suojelevaksi toiminnaksi, toinen tuomitsee vastarinnan lakisääteisiä elinkeinon harjoittamisen oikeuksiaan loukkaaviksi. Jääkäriliikkeeseenkin usein yhdistettynä aktivismi saa julkisena toimintana värityksensä sotilaallisen ja poliittisen arvoperustan mukaisesti tulkitsijakohtaisesti. Kielitoimiston sanakirjan mukaan aktivismi oli erityisesti 1900-luvun alussa aktiivista toimintaa venäläistämisen vastustamiseksi ja myöhemmin Suomen itsenäistämiseksi vaatinut suuntaus.

Uppiniskainen komentaja ja demokraattinen joukkueenjohtaja

Ajatukseni vie jo toimintansa lopettaneen Vaasan Upseerikerhon perinteikkääseen, arvokkaaseen kasarmirakennukseen. Sen kerhomestarina hiljaisina tuokioina syvennyin tiloissamme sijainneen jatkosodan Infanteriregemente 61:n (Jalkaväkirykmentti 61) perinnehuoneen kerrontaan. Usein juutuin katsomaan komentajana toimineen everstiluutnantti Alpo Kullero Marttisen muotokuvaa ja pohdiskelin ruotsinkielisistä kootun rykmentin sekä Marttisen itsensä sodan ja sen jälkeisen ajan toimia everstiksi ylennetyn upseerin valintojen oikeutuksineen. Elokuvaaja Åke Lindmanin suurtyö Framom främsta linjen – Etulinjan edessä (2004), joka kuvaa Infanteriregemente 61:n jatkosodan sotatoimia, välittää tietoisuuteeni joukkueenjohtajan vänrikki Harry Järvin kokemukset.

Seppälä (1984) on luonnehtinut Alpo Marttista omituiseksi, vaikeaksi upseeriksi, jonka kanssa oli hankala tulla toimeen. Toisaalta hänen poikkeuksellisia sotilaan kykyjään ei kukaan kyseenalaistanut. Marttisen esimies kenraali Siilasvuo kuvasi alaistaan väsymättömäksi, tarmokkaaksi, kaikki langat lujissa käsissään pitäväksi upseeriksi. Tuunainen (2010) puolestaan luonnehtii sittemmin asekätkijöiden keulahahmoa teräväksi ja kunnianhimoiseksi, mutta myös kiivaaksi ja itsevarmaksi ja puhuu kovasta päällepainajasta, joka ei tuntenut sanaa mahdoton. Hän viittaa myös Marttisen kollegaltaan saamiinsa epiteetteihin ”liian rehellinen ja ristiriitoja kaihtamaton”.

Vaasan liepeiltä Karperöstä kotoisin ollut luutnantiksi ylennyt Harry Järv muutti sittemmin Ruotsiin, jonne hän myös auttoi entisen esimiehensä asekätkentäseuraamuksia pakoon. Järv kuvasi (Vakkilainen 1997) luonteenpiirteitään pohjalaisperuisiksi toteamalla, että sikäläiset talonpojat ovat tai ainakin yrittävät olla asenteissaan yhtäläisiä, itsenäisiä eivätkä siedä herroja. Heillä on siis asenteissaan yhtäläisyyttä anarkismin kanssa. Järv kertoi hänelle olevan ratkaisevaa se, että anarkismin ideologia painottaa yksilön vapautta ja itsehallintoa, jolloin kyse onkin jyrkän suorasta demokratiasta.

Suora demokratia – tasaveroinen, vapaan tahdon ihmiskäsitys

Myöhemmin elämäntyönsä Ruotsin Kuninkaallisen kirjaston kirjastonhoitajana tehneen Harry Järvin kaikkien toimien viitoittaja oli (Vakkilainen 1997) suora demokratia, jonka hän katsoi toimivan hyvin pienissä ryhmissä ja työpaikoissa. Järv toteutti joukkueenjohtajana tasavertaisuutta, jossa hän oli muodollisesti johtaja, mutta ei toteuttanut johtajuutta Suomen armeijan käytännön mukaisesti. Järv sai moitteita, mutta joukko koki menestystä yhteistyön ansiosta. Järv sanoi pitäneensä yhteyttä sotilastovereihinsa vielä 50 vuotta sotien päättymisen jälkeen. Toverit ovat sijoittuneet hyvin erilaisiin ammatteihin, mutta yhteys säilyy, koska aikanaan porukka tottui jakamaan kaiken keskenänsä. Toisten upseerien rakennuttaessa korsuihin omat huoneensa Järv kieltäytyi, koska halusi jakaa kaiken sotilaittensa kanssa. Hän ei koskaan komentanut ketään vaan lähti ajatuksesta, että jokainen oli mukana omasta tahdostaan: ”Annoin heille käytännössä totaalisen vapauden armeijan hyvin autoritaarisissa raameissa.” (emt.)

Järv painotti, että anarkismi ei tarkoita kaaosta ja epäjärjestystä, vaan vapautta hallitsijoista ja että jokainen saa itse päättää teoistaan ja ottaa niistä vastuun. Yksilön asenne oli hänelle, humaanille anarkistille, tärkein. (emt.)

Harry Järv kuvasi upseerien ja miehistön välistä suhdetta toteamalla, että hänellä oli toisenlainen näkemys kuin – ei välttämättä kuin rintamaupseereilla – mutta kuin ammattiupseereilla. He halusivat toteuttaa preussilaista kuria myös kentällä, mikä Järvistä oli täysin mahdotonta. Ne, joilla oli toverilliset suhteet miehistöön, menestyivät Järvin mukaan parhaiten, millä hän viittasi Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Koskelaan. Järv korosti myös henkilökohtaisten suhteiden sotilasarvorajat ylittävää merkitystä. (emt.)

Esimiehet kirjasivat arvioissaan Järvin tavoiltaan epäsotilaalliseksi. Järv totesi, että hänen joukkonsa omaksuma demokraattinen johtamistapa ei ollut ajassaan hyväksytty. Epäkonventionaali toiminta tuotti myös verraten harvinaislaatuisen kohtalon: Marttinen ja hänen esimiehensä Aunuksen Ryhmän komentaja kenraali Oesch esittivät häntä Mannerheim –ristin 2. luokan ristin ritariksi muun muassa seuraavin mainelausein:

”Mallikelpoisella rohkeudella, rauhallisuudella ja kylmäverisyydellä on hän saavuttanut alaistensa jakamattoman ihailun. Hänen alaisensa ovat hänen johdollaan mielihyvin kestäneet suurimmatkin rasitukset.

Vaikka puolustusministeri kenraali Rudolf Walden Päämajan komento-osaston esityksestä puolsi Harry Järvin Mannerheim-ristin 2. luokan ristin ritariksi nimittämistä, ylipäällikkö ei sitä hyväksynyt.

Äärilaitojen luonteenpiirteiden ja toiminnan rajojen pyykittämistä

Nykyinen puolustusministerimme ja Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Jussi Niinistö (1998) kuvaa väitöskirjassaan everstiluutnantti, elämäntapa-aktivisti Paavo Susitaivalta työtarmoa pursuavaksi toiminnan mieheksi, joka arvojensa ja perusarvostustensa puolesta oli valmis antamaan kaikkensa. Monesti ärsyttävän, sympatioiden ja antipatioiden äärilaitoja koettelevan miehen toimien lopputulos saattoi joskus näyttää tuliviirimäiseltä, jopa mieleltään häiriytyneen käytökseltä. Mutta edesottamukset saavuttivat tavoitteensa henkilön mielipiteiden kanssa linjassa olevasta luonteenlaadusta ja viestintäkyvystä: vastavirtaan pyristelevä Susitaival hurmasi yleisönsä mukaansatempaavana puhujana, kirjoittajana, loistavana seuramiehenä sekä päätöksiä tekemään kykenevänä organisaattorina.

Myönteisen muutoksen ja yhteisöllisen kehityksen aikaansaaminen näyttää siis edellyttävän vallankäytön rajojen kokeilemista, vastuun kanssa tasapainoilemista puolustusministeri on taiteillut tehtävänsä trapetsilla kumppaneita yhteisiin monikansallisiin sotaharjoituksiin kutsuessaan ja vaikkapa varusmiesten kasvisruokapakon torjunnalla; ylipäällikkömme taas käyttää mielipidevaltaa tavalla, joka kirvoittaa vähintään akateemiseen keskusteluun perustuslakimme ja jopa vallan kolmijaon tulkinnasta.

Valta ja vallankäyttö – johtamisen ohella – ovat aina riippuvaisia tilanteesta, yhteydestä ja – yhteisöllisistä sekä sitoutuneen henkilökohtaisista intohimoista kumpuavasta uskalluksesta. Sotilaalla tulee olla halu ja kyky itsenäiseen, riskianalyyttiseen päätöksentekoon, joka perustuu hänen saamaansa käskyyn, mutta jossa taistelija itse voi käyttää harkintavaltaa yhteisöllisesti tarkoituksenmukaisimpien ratkaisujen löytämiseksi. Käskynantajan tulee tuntea johdettavansa siten, että esimies uskaltaa oikeassa suhteessa tehtävään luottaa hänen arviointikykyynsä menestyksekkäimpien, perustelluimpien päätösten sekä keinojen löytämiseksi. Hokema, jonka mukaan virkamiehen kannattaa on olla tekemättä mitään, silloin kun ei tee virheitäkään, ei onneksemme kuulu historian merkkihenkilöiden ja yhteiskunnan entistä paremman huomenen tavoittelijoiden ohjenuorastoon.

 

Kirjallisuutta:

Guérin, Daniel: Anarkismi. (L’anarchisme, 1965). Suomentaneet Jyrki Lappi-Seppälä ja Outi Nyytäjä. Ärrä 2 (1970). Helsinki: Weilin + Göös.
Kielitoimiston sanakirja. Osoitteessa https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/netmot.exe?motportal=80. Viitattu 27.8.2018.
Kuukkanen, M. (2018). Anarkistien keinot ja päämäärät: Tutkimus suomalaisesta anarkistiliikkeestä 2010-luvun alussa. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Niinistö, L. J. (1998). Paavo Susitaival 1896-1993. Aktivismi elämänasenteena. Tampere: Bibliotheca Historica 29.
Seppälä, R. (1984). Kenraali ja pahat linnut. Hj. Siilasvuo 1892-1947. Helsinki: Otava.
Sokkanen, J. (2013). Kyberanarkismi : kyberuhkakuvan turvallistaminen Suomen turvallisuuspolitiikassa. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.
Stirner, M. (1907). The Ego and His Own. Translated by Steven T. Byington. New York: Benjamin R. Tucker, Publisher.
Tuunainen, P. (2010). Tahtojen taisto: Alpo K. Marttinen ja Hjalmar Siilasvuo talvisodassa. Helsinki: Otava.
Vakkilainen, A. (1997). Suomalainen sotasankari ja anarkisti. Osoitteessa http://www.anarkismi.net/kapis/22harry.htm .Viitattu 27.8.2018.
Woodcock, G. (1962). Anarchism. Ohio: The World Publishing Company.

Kirjoittaja, KTT, majuri evp Pekka Kurvinen työskentelee itsenäisenä johdon konsulttina ja valmentajana sekä tietokirjailijana.
kurvisen.pekka(at)gmail.com, Twitter: (at)PKurvinen