Sata vuotta Vapaudenristejä

Antti Matikkala 2

 

 

 

 

 

 

  

Vapaudenristin ritarikuntaa on hyvällä syyllä kutsuttu Euroopan monimutkaisimmaksi ritarikunnaksi. Vuosisadan aikana sen kunniamerkkiluokat, niiden ulkoasu ja antamisperusteet ovat vaihdelleet sekä säännöstömuutosten että poikkeustapausten kautta. 

Suomen senaatti perusti Vapaudenristit (VR) ja Vapaudenmitalit (VM) 4. maaliskuuta 1918 ylipäällikkö Mannerheimin aloitteesta. Mannerheimin sanoin Vapaudenristi perustettiin ”ilmaisemaan ja palkitsemaan sotilaan urotekoja taistelukentillä sekä sitä uhrautuvaa työtä”, jota oli suoritettu ”pohjan laskemiseksi maamme vapaudelle”.

Yksi Vapaudenristin tehtävistä oli Mannerheimin mukaan niiden eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien lämminsydämisten miesten ja naisten palkitseminen, jotka olivat tehneet uhrautuvaa työtä ”verenjanoisten vihollisten ahdistamien kannattajiemme pelastamiseksi”.

Valtionhoitajana Mannerheim totesi Vapaudenristin täyttäneen tehtävänsä ja päätti lopettaa sen jakelun 28. tammikuuta 1919. Samalla hän ilmoitti Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan perustamisesta.

Koko kansan Vapaudenristi

Talvisodan sytyttyä 1939 Mannerheim esitti Vapaudenristin käyttöönottoa uudelleen. Valtioneuvostossa sosiaalidemokraattien K.-A. Fagerholm halusi asian laittavaksi pöydälle. Hän epäili, että ”ne voisivat herättää pahaa verta” ollessaan ”välittömästi edellisten jatkona”. Esitys pantiinkin pöydälle, mutta hyväksyttiin kuitenkin jo seuraavana päivänä.

Vapaudenristeistä ja Vapaudenmitaleista tuli koko kansan kunniamerkkejä sotien 1939–1945 aikana, jolloin niillä palkittiin isänmaan puolesta niin rintamalla kuin kotirintamallakin toimineita henkilöitä.

Talvisodan hallituksen sosiaalidemokraatit eivät ottaneet vastaan Vapaudenristejä ennen kuin Väinö V. Salovaara sai lokakuussa 1941 talvisodan aikaisista ansioistaan 1. luokan Vapaudenristin. Vapaudenristin saajien joukossa oli myös entisiä punakaartilaisia: Arvid Janhunen nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi kaatumisensa jälkeen. Suomen Metallityöväenliiton varapuheenjohtaja Emil Skog sai VR 4:n kansalaisansioista.

Salovaara

Kapteeniluutnantille VR 1 ja sotamiehelle VR 3

Vuoden 1918 säännöissä määriteltiin varsin väljästi, että 4. ja 3. luokan Vapaudenristi voitiin antaa miehistölle, alipäällystölle ja upseereille. 1. luokan Vapaudenristi tuli kyseeseen everstin arvosta ylöspäin. Vuonna 1918 tästä poikettiin niinkin paljon, että saksalainen kapteeniluutnantti Leisler Kiep sai VR 1:n.

Sääntöjen mahdollistamalla tavalla miehistöäkin on palkittu 3. luokan Vapaudenristillä. Vaasalainen aktivisti, insinööri ja tykkimies Fredrik Wikman sai toukokuussa 1918 VR 3:n erittäin ”suuriarvoisesta ja pelkäämättömästä toiminnasta vapaudentaistelumme alussa kuin myöskin urhoollisuudesta ja neuvokkuudesta”.

Vuonna 1939 palkitsemistasoja täsmennettiin siten, että 2. luokan Vapaudenristi voitiin antaa kapteeneille ja sitä korkeammille upseereille. Vaihteluväli tämän kunniamerkin saaneiden sotilasarvoissa oli suuri kenraalikunnasta reservin luutnanttiin.

Karhila

Vuonna 1940 2. luokan Vapaudenristin saaneiden joukossa olivat sekä kontra-amiraali Gustav von Schoultz että kenraalimajuri Juho Heiskanen. Hävittäjälentueen päällikkö, reservin luutnantti Kyösti Karhila palkittiin VR 2:lla joulukuussa 1944. Perustelun mukaan Karhila oli ”osoittanut jatkuvaa taisteluvalmiutta sekä henkilökohtaista rohkeutta, mistä todistuksena 14 alasammuttua viholliskonetta” sen jälkeen, kun hän oli saanut VR 3:n tammenlehvineen 16. lokakuuta 1943.

Vaihtelevia perusteluja

Perustelut Vapaudenristien antamiselle vaihtelevat suuresti. Tapa antaa Vapaudenristejä haavoittumisista, jopa vakavista sairastumisista, aiheutti ongelmia jatkosodan pitkittyessä.
Rykmentin huoltopäällikkönä toiminut majuri Arvo Emil Ahola sai vuonna 1942 VR 2:n perustelulla ”Sairastunut vaikeaan keuhkotautiin.” Eräille reserviupseereille, kuten majureille Randall Nybom ja Erik (Erkki) Luntamo, Vapaudenristejä kertyi osittain haavoittumisten perusteella lopulta jopa kuusi kappaletta: viisi sotien ajalta ja lisäksi VR 2 rauhanajan ansioista.

Luntamo

Tavallisin miehistölle ja aliupseereille haavoittumisesta annettu kunniamerkki oli 2. luokan Vapaudenmitali. Poikkeustapauksissa sotamieskin saattoi saada Vapaudenristin. Miinan räjähdyksessä Röhössä 1942 molemmat silmänsä menettänyt sotamies Toivo Karioja sai tällä perusteella VR 3:n.

Toisaalta perustelut saman kunniamerkin antamiselle saattoivat olla hyvinkin pitkiä ja yksityiskohtaisia, kuten Mannerheim-ristin ritari, luutnantti Olli Remeksen tapauksessa. Remeksen VR 3:n perusteluna oli tarmokas ja menestyksellinen toiminta 1. Sissiprikaatin tuhoamistaistelussa vuonna 1942. Remeksen kranaatinheitin- ja konekiväärijoukkueella vahvistettu komppania oli eräässä taistelussa yhtä mittaa taistelukosketuksessa kaksitoista tuntia. Se torjui neljä lujaa vastaiskua ja tuotti viholliselle noin 90 miehen tappiot.

Remes

Palkituimmat

Kahdesti Mannerheim-ristin ritariksi nimitetyille lentomestari Ilmari Juutilaiselle ja eversti M. J. Aholle suotiin kummallekin seitsemän Vapaudenristiä. Juutilaisella oli lisäksi VM 2 eli kaikkiaan kahdeksan Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkiä. Samaan kokonaismäärään ylsi myös Mannerheim, joka sai vuonna 1918 VR:n suurristin, VR 1:n ja VR 4:n sekä vuonna 1940 VR:n suurristin jalokivineen ja VM 1:n ruusukenauhassa.

Aho

Mannerheimista tuli Vapaudenristin ritarikunnan elinikäinen suurmestari joulukuussa 1940. Sen jälkeen yksin hänellä oli oikeus antaa ritarikunnan kunniamerkkejä. Tämän takia presidentti Risto Ryti pyysi häntä vuonna 1941 Mannerheim-ristin ritarien puolesta kantamaan sekä 1. että 2. luokan Mannerheim-ristiä.

Vuonna 1942 ritarikunnan kansleri, jalkaväenkenraali Rudolf Walden pyysi Mannerheimia vastaanottamaan Vapaudenristin 2. luokan ansiomitalin, niin sanotun sotateollisuusmitalin, mihin tämä antoikin suostumuksensa. Presidenttikaudellaan Mannerheim kantoi ansiomitalin nauhalaattaa. Itse mitalia hän ei eläessään saanut, vaan se toimitettiin Mannerheim-museoon vasta vuonna 1954.

Eniten Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkejä on siis annettu Juutilaiselle, mutta myös Mannerheim kantoi ritarikunnan yhtä monen kunniamerkin tunnuksia.

Miekoin vai ilman

Tietyistä yleisperiaatteista huolimatta Vapaudenristien miekallisuus tai miekattomuus, eli antaminen kansalaisansioista, on toisinaan perustunut tapauskohtaiseen harkintaan. Suomen Lontoon-lähettiläs G. A. Gripenberg oli päiväkäskyperustelun mukaan toiminut ansiokkaasti ”puolustuksemme hyväksi sotamateriaalihankintojen järjestelyssä”. Hän sai joulukuussa 1940 poikkeuksellisesti VR 1:n miekkoineen ”kansalaisansioista sodassa”.

Gripenberg

Talvi- ja jatkosodan pääministerit palkittiin ansioistaan poikkeusoloissa Edwin Linkomiestä lukuun ottamatta miekallisilla Vapaudenristeillä. Ryti sai Vapaudenristin suurristin miekkoineen vuonna 1940.

Tuore pääministeri J. W. Rangell palkittiin helmikuussa 1941 VR 1:llä kansalaisansioista eli ”suurista ansioistaan Suomen Pankin johtajana” talvisodan aikana. Tärkeitä valuutta- ja clearing-asioita hoitaessaan hän ”tuntuvasti helpotti sotamateriaalihankintoja”. Sen sijaan, että tähän olisi lisätty rintatähti, Rangell sai vuonna 1942 VR 1:n miekkoineen ja rintatähtineen. Linkomies sai 1944 saman kunniamerkin kansalaisansioista, mutta Antti Hackzellille se annettiin miekkoineen.

Rangell

Kenraaleille ilman miekkoja annetut Vapaudenristit ovat olleet poikkeuksellisia. Vain muutamat ulkomaalaiset, jotka kaikki ovat olleet Suomen sotiin osallistuneita vapaaehtoisia, ovat saaneet Vapaudenristejä rauhanajan ansioista.

3. ja 2. luokan Vapaudenristin miekkoineen 1918 saanut ruotsalainen kenraalimajuri Henry Peyron sai 1955 VR 1:n rintatähtineen kansalaisansioista. Perusteluna oli Peyronin toiminta Finlandskrigare 1918 -yhdistyksen puheenjohtajana ja keräyksen johtaminen vapaussodan invalidien hyväksi.

Peyron

Kun vuonna 1960 keskeytynyt Vapaudenristien antaminen rauhanajan ansioista jatkui vuonna 1989, oli ensin periaatteena, että kaikki aktiiviupseeritaustaiset palkittavat saivat kunniamerkkinsä miekkoineen. Näin ollen 1966 aktiivipalveluksesta eronnut Suomen Reserviupseeriliiton pääsihteeri, majuri evp. Juhani Autti sai VR 4:n miekkoineen vuonna 1990.

Jo vuonna 1945 luutnanttina aktiivipalveluksesta eronneen majuri evp, ministeri Mika Tiivolan vuonna 1991 saaman kunniamerkin korkea luokka – VR 1 rintatähtineen – perustui hänen siviiliasemaansa ja miekat kadettiupseeritaustaansa.

Miekkakäytäntöä kuitenkin muutettiin siten, että evp-upseereista VR:n voivat saada miekkoineen vain täysinpalvelleina eronneet. Vuonna 1942 kapteenina ja hävittäjälentueen päällikkönä VR 2:n miekkoineen saanut Per Erik (Pelle) Sovelius erosi vakinaisesta palveluksesta vuonna 1945, ja hänet ylennettiin everstiluutnantiksi vuonna 1968. Sovelius sai VR 1:n kansalaisansioista vuonna 1994. Vastaavasti komentajakapteeni evp Antti J. Näsi, joka oli eronnut palveluksesta vuonna 1965 yli kahden vuosikymmenen palveluksen jälkeen, sai VR 3:n kansalaisansioista vuonna 1999.

Keltaisessa ruusukenauhassa

Jatkosodan aikaisista ansioista Vapaudenristejä annettiin keltaisessa ruusukenauhassa muun muassa kotirintaman upseereille, lotille, kauppalaivojen päälliköille sekä Helsinkiin akkreditoiduille sotilasasiamiehille. Nauhan kotirintamastatuksen takia jotkut pyysivät sen vaihtamista punaiseksi. Jossain tapauksissa tällaisiin pyyntöihin suostuttiinkin.

Uuden merkityksen keltainen ruusukenauha sai vuonna 2006. Tuolloin vahvistetun toimintaohjeen mukaisesti kriisinhallintatehtävissä taistelussa kunnostautumisesta annettavissa Vapaudenristeissä on keltainen punaraitainen ruusukenauha. Ensimmäiset tällaiset VR:t annettiin Afganistanissa ansioituneille 4. kesäkuuta 2006.

Klenberg

Hägglund

Ritarikunnan nykyisen vuonna 1944 vahvistetun ohjesäännön mukaan VR 3 ja VR 4 ilman miekkoja voidaan antaa lääkintähenkilökunnalle punaisen ristin merkein. Talvisodan jälkeen Mannerheim oli antanut yksityissihteerilleen kouluneuvos Erik Mandelinille poikkeuksellisesti VR 2:n miekkoineen ja punaisen ristin merkein. Seuraavan kerran Vapaudenristi annettiin miekkoineen ja punaisen ristin merkein 4. kesäkuuta 2017, jolloin lääkintämajuri Isto Uusi-Erkkilä sai VR 3:n näiden tunnusten kera keltaisessa ruusukenauhassa.

 

PhD Antti Matikkala on Cambridgen yliopistossa vuonna 2007 väitellyt historiantutkija ja kansainvälisen heraldisen akatemian jäsen. Hän on kirjoittanut Vapaudenristin ritarikunnan historiasta useissa tutkimuksissaan. Hänen teoksensa "Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat” ilmestyi joulukuussa 2017.

Hän on aiemmin kirjoittanut verkkolehteen artikkelin "Ritarikunnat isänmaan palveluksessa".