Arvio Nato ja Suomi -teoksesta

Nato ja Suomi

Selkeää kerrontaa Natosta ja Euroopan turvallisuuskehityksestä

Karvinen, Jyrki ja Puistola, Juha-Antero (2015). Nato ja Suomi. Auditorium, Helsinki.

Jyrki Karvisen ja komentaja Juha-Antero Puistolan teos Nato ja Suomi on helppolukuinen yleisesitys Naton historiasta, rakenteista ja toimintaperiaatteista. Natosta on Suomessa kirjoitettu useita teoksia ja selvityksiä. Siksi voidaankin kysyä, mitä uutta aiheesta ylipäätään voisi löytyä. Karvisen ja Puistolan teos toimii kuitenkin hyvänä yleisesityksenä erityisesti niille lukijoille, joille Nato ja Euroopan turvallisuuskehitys eivät ole tuttuja aiheita.

Nato ja Suomi rakentuu seuraavan neljän pääkokonaisuuden varaan: 1) Naton vara-apulaispääsihteerin (vastuualueena uudet turvallisuusuhat) Jamie Shean englannin- ja suomenkielinen esipuhe, 2) Naton historia, 3) Naton kriisinhallintaoperaatiot ja 4) arvioita mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista Suomeen. Teoksen sivumääräinen painopiste on luotu Naton historiaa ja kriisinhallintaoperaatioita käsittelevien lukujen varaan. Turvallisuuspolitiikan parissa työtään tekeville tai sitä harrastaville Jamie Shean esipuhe sekä Naton mahdollisen jäsenyyden vaikutuksia Suomeen analysoiva luku edustavat ajankohtaisuudessaan ehkä kuitenkin teoksen antoisinta sisältöä.

Jamie Shea käsittelee esipuheessaan Naton viimeisimmän, Walesin syyskuussa 2014 pidetyn huippukokouksen päätöksiä, joilla pyrittiin ennen kaikkea reagoimaan Venäjän aggressioon Ukrainassa sekä väkivaltaisten ääriliikkeiden nousuun Euroopan eteläisillä rajoilla. Kokouksen seurauksena Nato perusti uudet "erittäin nopean toiminnan joukot", päätti mukauttaa komento- ja esikuntarakennettaan ajan vaatimusten mukaan sekä valmistautua "läpikotoisin uuteen hybridisodankäyntiin". Vaikka Suomi ei Naton rauhankumppanuusmaana nautikaan sellaisesta ennaltaehkäisevästä poliittis-sotilaallisesta pelotteesta kuin Naton jäsenvaltiot, Suomelle ja muutamalle muulle rauhankumppanuusmaalle annettiin Walesin huippukokouksessa "laajennettujen mahdollisuuksien" kumppanuusstatus. Tämän todellinen sisältö jää kuitenkin nähtäväksi.

Nato-jäsenyyden vaikutukset Suomeen olisivat moninaiset, mutta kokonaisuuteen ei sisälly mitään sellaista, mitä emme jo valmiiksi tietäisi. Naton jäsenyys ei siis vaatisi esimerkiksi kansanäänestystä, mutta kannatuksen tulee jäseneksi hakevassa maassa olla "merkittävää". Nopeimmillaan hakuprosessi kestäisi ehkä noin vuoden ja jäsenyyden kustannukset olisivat noin 40 miljoonaa Euroa vuodessa (jokainen jäsenvaltio osallistuu Naton kolmeen yhteisbudjettiin – siviili- ja sotilasbudjetti sekä turvallisuusinvestointiohjelma). Suomen Nato-jäsenyys loisi myös velvoitteita Suomelle, joita kirjoittajien mukaan "on punnittava suhteessa hyötyihin". Jäsenyys todennäköisesti edellyttäisi ainakin maavoimiltamme suurempien joukkokokonaisuuksien nopeampaa toimeenpanovalmiutta, jotta voisimme reagoida nopeasti mahdollisiin sotilaallisiin kriiseihin liittokunnan osana. Tätä kokonaisuutta joudumme tosin pohtimaan joka tapauksessa ilman jäsenyyttäkin.

Karvisen ja Puistolan teos ei ole normatiivinen. Toisin sanoen se ei esitä, että Nato-jäsenyys olisi puolustuksemme kannalta välttämätön. Vähänkään historiatietoinen ja asiasta perillä oleva lukija osaa kuitenkin tehdä kaiken teoksessa esitetyn perusteella sen johtopäätöksen, että ei Nato-jäsenyydestä juuri haittaakaan olisi. Toisin sanoen Nato-jäsenyys täydentäisi EU- ja YK-jäsenyytemme sotia ennaltaehkäisevää turvallisuusverkostoamme ja toteaisi tekona myös rehellisesti sen, että Suomi ei ole koskaan pystynyt käymään aiempia sotiaan täysin yksin, ei edes talvisotaa.

Nato-jäsenyyden vastustajien pääargumentiksi on viime aikoina muodostunut Suomen ja Venäjän välisen pitkän maarajan korostaminen, josta tulisi jäsenyyden myötä Naton ja Venäjän välinen maaraja. Vasta-argumenttina voitaisiin todeta, että jos todella joutuisimme puolustamaan 1 300 kilometrin maarajaamme Venäjää vastaan, sen toteuttaminen ja siihen valmistautuminen olisi paljon helpompaa noin 700 miljardilla (Naton jäsenvaltioiden yhteenlasketut puolustusmenot vuonna 2014) kuin vajaalla kolmella miljardilla eurolla (Suomen puolustusmenot vuonna 2014).

Suomen Nato-jäsenyys ja jo pelkkä jäsenyyden hakeminen tietysti ärsyttäisi Venäjää, mutta Venäjää ärsyttää myös pohjoismaisen puolustusyhteistyön syventäminen ja moni muu Suomen ajama ja edustama asia. Jos Suomi siis "on ja pysyy osana länttä", niin kuin tasavallan presidenttikin uudenvuoden puheessaan 1.1.2015 totesi, päätösvaltaa Suomen Nato-jäsenyydestä ei tulisi ulkoistaa Venäjälle.

Kaiken kaikkiaan voin mielihyvin suositella Karvisen ja Puistolan teosta kaikille Natosta ja Euroopan turvallisuuskehityksestä kiinnostuneille lukijoille. Vaikka joku saattaisi kritisoida teoksen viitteistämätöntä tekstiä ja paikka paikoin vauhdikasta ja kansanomaisia ilmauksia sisältävää kieliasua, itseäni valinta miellyttää ‒ ainakaan mainitut "puutteet" eivät haittaa tekstin luettavuutta.

Torsti Siren