Uusimmassa numerossa

 
facebook 0420copy       twitter-bird-blue-on-white

Rasmus Hindrén: Kansainvälisen avun antaminen ja vastaanottaminen

Tarve luoda Suomelle valmiudet kansainvälisen avun antamiseen ja vastaanottamiseen on lisääntynyt. EU:n Lissabonin sopimuksen yhteisvastuulauseke ja keskinäisen avunannon lauseke ovat Suomea velvoittavia, ja niiden toimeenpanon mahdollistaminen edellyttää uutta lainsäädäntöä.

Marraskuun 2015 Pariisin terrori-iskun myötä EU:n keskinäinen avunanto tuotiin teoriasta käytäntöön. Terrori-iskulla oli poikkeuksellisen suuria poliittisia seurauksia. Iskun jälkeen Ranska ryhtyi järeisiin vastatoimenpiteisiin ja maahan julistettiin poikkeustila. Samalla korostettiin, ettei isku kohdistunut ainoastaan Ranskaa vaan koko Eurooppaa vastaan. Ranska kääntyi myös EU-kumppaniensa puoleen, mikä johti uuden sivun kääntämiseen EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa.

Ranskan puolustusministeri vetosi EU:n ministerineuvostossa Lissabonin sopimuksen keskinäisen avunannon lausekkeeseen (42.7 artikla sopimuksessa Euroopan unionista) ja pyysi tukea Ranskalle terrorismin vastaisessa toiminnassa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun jokin jäsenvaltio vetoaa kyseiseen artiklaan.

Lissabonin sopimukseen sisältyvän keskinäisen avunannon lausekkeen mukaan jäsenmailla on velvollisuus antaa apua kaikin käytettävissään olevin keinoin jonkin jäsenmaan joutuessa alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi.

Lauseke on luonteeltaan jäsenvaltioiden välinen sitoumus, jolla ei ole luotu uutta toimivaltaa EU:lle. Avun- antolauseke on jäsenvaltioita yhtäläisesti velvoittava. Kukin jäsenmaa tekee omat päätöksensä avun antamisesta ja sen muodoista. Viime kädessä ratkaisevia ovat jäsenmaiden kansalliset päätökset, kyky antaa apua hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenvaltiolle sekä kyseisen jäsenvaltion kyky ottaa tarjottavaa apua vastaan.

Lue koko artikkeli.